10.12. Illaksi kotiin?

Sunnuntaille lupailtiin lumisadetta, joka todennäköisesti aiheuttaisi Brittilässä jonkinlaisen kaaoksen. Olimme siis päättäneet lähteä ajamaan kohti Heathrowta hyvissä ajoin, vaikka lentomme oli vasta seitsemän jälkeen illalla. Koottuamme kamppeemme majalta ajoimme ensin Mirin ja Duncanin kanssa brunssille farmikauppaan, joka tarjosi perinteistä English Breakfastia. Se oli juuri niin tuhtia ja rasvaista kuin asiaan kuuluu. Hyvin ruokittuina hyvästelimme paikallisjäsenemme ja aloitimme autoseikkailun seuraten googlen ohjetta vähiten ruuhkaisesta reitistä. M4-moottoritie oli jo tässä vaiheessa osittain suljettu sään vuoksi, joten käytimme taas eteläisempää M3-vaihtoehtoa.

Ihme kyllä ajomatkalla emme kohdanneet mitään hankaluuksia; jännittävin asia olivat Fromen kylään hyväntekeväisyysajelulle matkalla olleet pari tusinaa traktoria. Olimmekin lentokentän liepeillä palauttamassa autoa vuokraamolle jo kahden jälkeen. Parempi liian varhain kuin toisin päin. Laukutkin sai jo jättää kentällä sisään, joten siirryimme turvatarkastuksen läpi odottamaan.

Sitten odotimme, odotimme, ja odotimme vähän lisää. Shoppailimme tuliaisia ja söimme varsin maukkaan lentokenttäillallisen. Infotaulut olivat täynnä myöhästyneitä ja peruttuja lentoja. Meidän lentomme näytti pitkään olevan aikataulussa, kunnes lähtöajan lähestyessä tauluun ilmestyi teksti ”Please wait”. No, vastahan tässä oli yli neljä tuntia odotettu. Odotettiin siis lisää. Sainpahan ainakin kaiken odottelun myötä päiväkirjani ajan tasalle.

Yli tuntia aikataulun mukaisen lähtöajan jälkeen meille viimein kerrottiin lähtöportin numero, joten pääsimme jatkamaan odottamista portilla. Lentomme pääsi liikkeelle lähempänä puoli kymmentä Brittein aikaa. Aikataulun mukaan sen olisi pitänyt olla Helsingissä 00:15 Suomen aikaa. Kiitos kahden tunnin myöhästymisen, se laskeutui oikeasti lopulta noin 2:20. Puoli kolmelta aamuyöllä Helsinki-Vantaa oli ihan tyhjä, laukkujen saaminen tuntui kestävän ikuisuuden, ja taksijono oli turkasen pitkä, koska julkisia ei juuri ollut tarjolla. Vihdoin ja viimein, puoli neljän jälkeen, pääsin kuitenkin kotiin ja petiin. Ajatukset olivat vielä maan alla, ja tuntui täysin epätodelliselta, että seuraavana päivänä pitäisi mennä töihin.

Mainokset

9.12. Elämäni kaunein konttaus (Upper Flood Swallet)

Lauantain retkeksi oli jo hyvissä ajoin järkätty vierailu Upper Flood Swallet -nimiseen luolastoon. Sinne pääsee vain paikallisen oppaan kanssa, joten retket pitää sopia etukäteen. Duncan harjoitteli parhaillaan päästäkseen oppaaksi, ja oli ehdottanut retkeä meille. Vanhempana oppaana ja kouluttajana retkellä toimi Richard C., joka kertoi vetäneensä Upper Floodiin yli sata retkeä. Luolan maine on kontaus-, ryömintä- ja änkemispainotteinen, mutta alun haasteiden jälkeen tarjolla olisi suuria käytäviä ja Mendipin parhaita luolamuotoja. Odotin retkeä pienellä jännityksellä, mutta myös suurella innolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAKokoonnuimme aamukymmeneltä Mendip Caving Groupin majalle. Se sijaitsee kävelymatkan päässä suuaukolta, ja kerho hallinnoi luolaanpääsyä. Vaihdettuamme varusteisiin MCG:n pienessä pukuhuoneessa lähdimme kävelemään kauniin kirpeän talvisään läpi kohti luolaa. Miri ja Mika taittoivat alkumatkan kanssamme, ja jatkoivat maanpäällistä reippailuretkeä kun minä, Jukka, Pasi, Duncan ja Richard avasimme kuoppaisten nummien keskeltä pyöreän viemärinluukun maan syvyyksiin.

Sisäänmeno oli parimetrinen pystysuora betoniputki. Sitä seurasi pitkä pätkä sorapohjaista kaivettua käytävää, jossa kyyrykäveltiin ja kontattiin. Kuljin toiseksi viimeisenä, ja perässäni tuleva Richard kertoi, miten tunnelia oli vuosikausia kaivettu, ensin Wessexin ja MCG:n yhteisenä projektina, sitten kerhojen riitaannuttua vain MCG:n voimin. Konttaus kävi välillä märemmäksi, kunnes putkahdimme isoon ja kauniiseen kammioon, jossa oli suuria pillejä, flowstonea ja tippukiviä: Midnight Chamber, luolankaivajien ensimmäinen läpimurto. Näkymää ihastellessamme sekä Richard että Duncan vain totesivat että ”ei tämä vielä mitään, odottakaahan vain”.

Lue loppuun

8.12. Kylvystä Tankoon (Bath to Rod’s)

Perjantai oli viimeinen aikatauluttamaton luolapäivämme, ja vielä aamulla arvoimme, mihin menisimme. Minä olisin tavallaan halunnut Swildon’siin, mutta siellä olisi tarvinnut tikkaita päästäkseen yhtään pidemmälle, ja tikaseksperttimme Richard oli poistumassa kohti uusia seikkailuja. Tällä kertaa olisimme siis liikkeellä ihan vain suomalaisten kesken. Koska muut olivat joka tapauksessa jo käyneet Swildon’sissa tiistai-iltana, päädyimme lopulta läpiveto-läpiretkeen Bath Swalletista Rod’s Potiin. Luolat sijaitsevat Burrington Combessa eli samalla seudulla kuin keskiviikon Goatchurch ja Sidcot.

IMG_7432Matkalla kohti luolia kävimme turistiajelulla Cheddar Gorgen kanjonissa. Kaunis (joskin viileä) sää suosi maisemankatselua. Parkkilevikkeemme viereisestä kallioseinämästä löytyi pikkuluola, jonka nimeksi myöhemmin selvisi White Spot Cave. Samoin kävi ilmi, että läheisellä aidatulla vesilaitoksen alueella olisi sijainnut Reservoir Hole, jossa on eräs Brittilän suurimmista luolakammioista. Sinne pääsy on tosin tarkoin säädeltyä, ja talvella lepakoiden vuoksi peräti täysin kielletty.

Cheddarista jatkoimme matkaa kohdeluoliemme luo. Olisimme voineet pysäköidä samalle paikalle kuin keskiviikkona, mutta kun lähemmäskin kerran pääsi, ajoimme sen ohi ja vasemmalle ylös jyrkkää ja kapeaa Link Lanea, aika lailla niin pitkälle kuin tie jatkui, vaikka se muuttuikin melkoiseksi perunapelloksi. Sen päädystä lähti kävelypolku, jonka varrella tuli heti vastaan syvänne kyltillä ”Bath Swallet”. Jostain ihmeen syystä olin saanut päähäni, että Rod’sin pitäisi olla lähempänä parkkipaikkaa, ja etsiskelimme sitä tovin turhaan ennen kuin muut osoittivat sen olevan ihan vähän matkaa edempänä, siis kauempana tiestä. Tämä oli päivän mokistani se pienempi.

Lue loppuun

 7.12. Tikaskiipeilyä ja tiukkoja paikkoja (GB & Eastwater)

Viime Mendipin reissulla kokemani GB oli luola, johon ehdottomasti halusin viedä porukan tälläkin retkellä: se on yksi alueen näyttävimmistä luolista. Torstaiaamuna saimme säädettyä sinne vaaditun luvan ja avaimet, kiitos majalle asettuneen Tony Seddonin. Otimme mukaan lainatikkaat ja apuköyden, jotta voisimme kokeilla, pääsisimmekö luolan perällä Ladder Dig Extensions -nimiseen osioon, jossa en viimeksi käynyt.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAParkkipaikka löytyi helposti minun ja täällä joskus kuusi vuotta sitten olleen Richardin muistikuvien sekä Pasin kartanluvun avulla. Sisäänkäyntikin oli helppo paikantaa: halki niityn ja alas puiden siimekseen painanteeseen, missä odotti tuttu betonitönö. Vaikein osuus oli saada sen kenkkuileva lukko auki.

Sisäänmenokäytävä oli viime kerralta tuttu, ja lepakoitakin oli yhtä paljon. Kuljimme ohi Devil’s Elbowiin vievien tikkaiden ja möngimme läpi pakollisen lätäkköryöminnän seuraavaan isompaan tunneliin. Sen pari kiipeilyä eivät taitavaa tiimiämme hidastaneet. Pian saavuimmekin suureen pääkäytävään, jossa joki kohisi ja tilaa riitti. Viimeksi poikkesimme joesta tutkimaan kuivia, ylempiä sivukäytäviä, mutta nyt tavoitteemme oli joen päädyssä, joten jatkoimme matkaa alavirtaan, ali kivisillan, kunnes tulimme vesiputouskiipeilyn luo. Viimeksi olimme käyttäneet siinä köyttä, nyt sille ei ollut tarvetta. Muistin vielä hyvin reitin alas: ensin oikeaa laitaa, sitten poikittain läpi putouksen, ja loppuosan kiipeily vasenta laitaa. Vesiputouksesta alavirtaan oli jäljellä enää lyhyt pätkä virtaa, kunnes oikealle puolellemme ilmestyi sileä kiviseinä, jossa oli pultteja ja ketju tikkaita varten.

Lue loppuun

6.12. Itsenäisyyspäivä kahdella luolalla ja kaivannolla (Goatchurch, Sidcot & Cutler’s Green)

OLYMPUS DIGITAL CAMERAHuonosti nukutun yön jäljiltä aamulla väsytti edelleen, mutta luolameno silti innosti! Kohteeksi olimme valinneet suositun aloittelijaluolan nimeltä Goatchurch, ja sen jälkeen jos vielä huvittaisi toisen aivan vieressä sijaitsevan pikkuluolan, Sidcot Swalletin. Matkaan mukaan lähti neljä suomalaista sekä Richard.

Luolien parkkipaikka löytyi varsin helposti, samoin niiden luo johtava polku, ja sisäänkäynnit oli peräti varustettu kyltein, joissa oli luolan nimi ja luolapelastuksen puhelinnumero. Polku oli kaunis, läpi lehtometsän ja yli pienen puron. Kaiken kaikkiaan erittäin miellyttävä lähestyminen.

Menimme Goatchurchiin ylemmästä eli pääsisäänkäynnistä. Sisäänmenokäytävä oli hyvän kokoinen tunneli, läpimitaltaan ehkä kolmisen metriä, ja sen sileäksi ja liukkaaksi hioutunut lattia kertoi selkeästi luolan suosiosta. Isosta käytävästä siirryttiin vähän pienempään alas viettävään könyyn, joka jatkui vaakasuuntaisena vasemmalle. Siitä lähti sivulle useita pienempiä käytäviä. Niistä jokin olisi kiintoisasti nimetty Bloody Tight eli ”pirun tiukka”. Kuljimme käytävää sen päähän asti, missä näkyi alemman sisäänkäynnin läpi päivänvalo. Sieltä lähti myös jyrkästi alas vievä liukas kiipeily, jonka epäilimme olevan Coal Chute. Osa tiimistä lähti laskeutumaan siitä köyden kanssa, loppuporukka suuntasi takaisin etsimään sitä tiukkaa koloa.

Lue loppuun

5.12. Menomatka Mendipiin

Aamun kysymys oli, miksi näitä reissuja varten tulee aina varattua niin pirun varhaiset lennot. Kun halusin tapani mukaan olla kentällä hyvissä ajoin, oli herätys tällä kertaa kello 4:15 ja bussipysäkille lähtö 4:50. Olinkin perillä kaksi ja puoli tuntia ennen lennon lähtöä. Ehdin kaikessa rauhassa odotella kahvilassa ja portilla. Muuta porukkaa vaan ei näkynyt. Portilta kuulutettiin, että koneeseen nousu alkaa kymmenen minuutin kuluttua – eikä vieläkään muita! Viimein, kun ensimmäiset matkustajat olivat jo jonottamassa sisään, Jukka ilmestyi, ja hetkeä myöhemmin myös Mika ja Pasi. Suomen luolaseuran joulukuinen iskujoukko Mendipille oli koossa.

Lento oli erittäin miellyttävä, koska kone oli hieno uutuuttaan kiiltävä Airbus A350 viihdeasemineen ja maisemakameroineen. Olin ajatellut nukkua, mutta innostuin leffavalikoimasta ja käytinkin aikani katsoen Pacific Rimiä. Mainio robottimättö! Perillä selvisimme kohtalaisen näppärästi autovuokraamolle. Siellä huvituin ihan liikaa siitä, että Sixtillä oli näytillä sama satunnainen joulueläin kuin viime vuonna, paitsi että nyt sillä oli sarvet.

Autoilun alussa kohtasimme lieviä reitinlöytöhaasteita, koska Mikan GPS ei halunnut pysyä kartalta. Lopulta kuitenkin osuimme M3-moottoritielle kohti länttä, jolta varsin pian poikettiin pienemmille teille. Lounaspaikaksi osui Pophamin pienkonekentän vieressä oleva ”diner”, hassu yhdistelmä brittiä ja amerikkalaista. Sentään sieltä sai pakollisen fish & chipsin.Stonehenge-Selfie

Koska kellään ei ollut erityinen kiire perille, päätimme turismoida matkan varrella olevassa Stonehengessä. £17,5 oli aika suolainen hinta kivien katselusta, mutta kerrankos sitä; viimeksi olin ollut täällä vuonna 1994. Vierailijakeskuksen museo oli sopivan pieni väsyneessäkin mielentilassa katsottavaksi. Ukona oli melko koleaa, joten onneksi päänähtävyyden luo pääsi bussikyydillä. Täytyy todeta, että esihistorialliset kehäkivet taisivat tehdä minuun isomman vaikutuksen lapsena, mutta olivat ne toki edelleen hämmentäviä ja kiehtovia.

Lue loppuun

12.8. Bilbao – Frankfurt – Helsinki

Viimeinen matkapäivä oli lähinnä pelkkää odottelua fiiliksellä yleis-blaah. Aamulla luolakamat olivat vähän kuivempia, joten runnoin ne rinkkaan. Kävin viimeisellä keskieurooppalaisella aamiaisellani (hyvää kahvia ja pain au chocolat) lähikuppilassa, koska hotellissa ei ollut ruokaa tarjolla. Sitten keräsin kamppeeni ja siirryin bussiasemalle. Kello oli noin 10.30, ja aikataulun mukaan lentokenttäbusseja piti mennä 10.25 ja 10.55. Pysäkillä sattui kuitenkin olemaan sellainen, ja se lähti aika lailla heti kyytiin noustuani. Oletan, että tämä oli siis se 10.25 bussi. Eihän se nyt sovi, että oltaisiin aikataulussa.

Olin lentokentällä turhan varhain: check-in avautui vasta tasan kaksi tuntia ennen lentoa, mihin oli vielä tunti aikaa. Sain siis ensin odotella tiskin avautumista, sitten jonottaa tiskille, koska siihen oli ehtinyt kerääntyä valtava jono sillä aikaa kun istuin muualla. Rinkka painoi vain 21 kiloa, ei ongelmaa. Ehdin huitaista purilaisaterian naamaan ennen koneeseen nousua, joka myös tuntui hitaalta kuin mikä. Se olikin jopa niin hidas, että lentokone ei ehtinyt suunniteltuun lähtöikkunaan, ja seuraavaa piti istua odottamassa puoli tuntia. Onneksi minulla olisi runsaasti vaihtoaikaa.

Vajaan parin tunnin lento vierähti nopeasti kun lopulta saimme lähtöluvan. Perillä Frankfurtissa oli sateista, mutta samapa tuo. En aikonut poistua kentältä. Terminaali 1:n B-porttien lähistöllä ei ollut juuri mitään, jos ei halunnut mennä turvatarkastusten läpi, ja minua laiskotti liikaa että olisin vaivautunut. Vietin siis väliaikani istuen kahvilassa ja portilla, lukien ja kirjoittaen.

Uutisissa oli maininta Suomeen illalla iskevästä kesän kovimmasta myrskystä, mutta minun lentoni lähtöaikaan se ei vaikuttanut, vaan reissun viimeinen lento lähti tasan ajallaan. Myöhemmin luin, että myrsky oli kyllä sekoittanut aikatauluja, mutta vähän aikaisemmin. Kello 00.40 laskeutuneessa koneessa ei sitä huomannut, mitä nyt lähestyessä pilvien läpi oli ehkä vähän tavallista enemmän turbulenssia.

Olin päättänyt ottaa taksin kotiin, mutta taksitolpalla oli nolla autoa, ja vieressä bussi 615 lähtövalmiudessa. Nousin siis kuitenkin siihen. Vaihdoin bussia Sörnäisissä, missä pysäkki oli tungokseen asti täynnä Flow-festaroijia. Tuntui epätodelliselta vaappua jättirinkan kanssa kännisten suomalaisten seassa.

Kahden maissa aamuyöstä saavuin kotiin, ja järkytyin miten siistiä siellä oli, kun olin peräti siivonnut ennen lähtöä. Siistiä, ja kuuma. Ja tavaraa. Astioita. Mikroaaltouuni. Oma vessa ja suihku, ja iso pehmeä sänky! Käsittämätöntä kyllä, kahdessa viikossa olin jo niin tottunut ahtaaseen telttaan ja makuuaustaan että sängyssä nukkuminen tuntui vieraalta ja vaikealta.