Viikko 2: Alku(k)ankeutta

IMG_1714 (1)

Työpaikka valkoisessa talossa vasemmalla.

Toinen viikko Luxemburgissa alkaa olla takanapäin, ja se on aika helppo tiivistää lyhyehköön tekstiin. Töissä oli edelleen ohjelmassa lähinnä alkusäätöä ja odottelua—edelleenkään en päässyt omalla läppärillä käsiksi kaikkiin tarvitsemiini servereihin, ja näyttää siltä, että pitää odottaa äskettäin tilatun työkoneen saapumista ennen varsinaisten töiden aloitusta. Olisi kyllä kiva jo päästä tekemäänkin jotain. Huijarisyndrooma iskee päälle, kun muut ympärillä puuhaavat täyttä häkää kaikenlaista, ja itse lähinnä lähettelen viestejä erilaisiin palvelupisteisiin, paikkailen edellisen työpaikan keskenjääneitä töitä, ja hoidan muuttoasioita

Koska siirryin asustelemaan Eschistä väliaikaiseen kimppakämppään Eichissä—yhden kirjaimen ja parinkymmenen kilometrin ero—työmatkani piteni vartista kolmeen varttiin, eikä iltaisin työpäivän jälkeen ollut yhtä paljoa tyhjää aikaa kuin edellisviikolla. Maanantaina kävin töiden jälkeen kirjoittamassa nimeni vuokrasopimukseen, tiistaista torstaihin vietin iltani kotosalla. Tekemistä löytyi sieltäkin, koska uskomattomana yhteensattumana majoittajallani lojui käyttämättömänä nurkassa sähkösello, ja pääsin testailemaan sitä. Perjantaina oli läksiäisbileet labralaiselle, jota en tuntenut lainkaan. Menin silti mukaan, koska oli kiva päästä tutustumaan työkavereihin paremmin, ja ilta olikin varsin leppoisa.

IMG_1769

Sähkösello on hassu uusi tuttavuus.

Lauantain eksoottisena ohjelmanumerona oli shoppailuretki Arloniin, Belgian puolelle rajaa, missä sijaitsee muun muassa lähin Ikea. Hankintalistani ensimmäisenä asiana oli vuodesohva, ja löysin mielestäni oikein sopivan mallin, mutta sitäpä ei voinut tilata. Heillä olisi ollut hyllyssä, jos olisi itse kyennyt roudaamaan, mutta keskusvarastossa tuotetta ei ollut, joten toimitus Luxemburgiin ei ollut mitenkään mahdollinen. Vaihtoehdoiksi annettiin joko odottaa tai hakea itse kaupasta myöhemmin. Pah. Kaipa sitten odotan ja mietin muita ratkaisuja. Muuten muuttojärjestelyt ovat kohtalaisen hyvällä mallilla, tai ainakin muuttofirma ja lentoliput pikaista tavaranhakureissua varten on jo varattu helmikuulle. Kalliiksi tämä lysti kyllä tulee, etenkin kun laskee päälle kämpän takuuvuokran (3x vuokra) sekä kaikki huonekalut mitä pitää hommata. Ehkä se on kuitenkin vaivan ja rahan arvoista—odotan kovasti, että pääsisin oikeaan omaan kotiin täällä.

Viikonloppu 1: Tunneleita tihkusateessa

IMG_1759

Selvittyäni ensimmäisen viikon stressistä oli viimein viikonloppu, ja vaihteeksi hieman aikaa myös katsella ympärilleni. Siispä tihkusateisesta säästä huolimatta kapusin parin minuutin päässä majoituksestani sijaitsevan scifistisen näköisen Gaalgebiergin sillan yli samannimiseen puistoon.

”Puisto” on aika vaatimaton nimi viheralueelle, joka alkaa sillan toiselta puolelta—pisimmät merkityt kävelyreitit ovat yli kymmenen kilometrin mittaisia, ja joukkoon mahtuu monia erilaisia nähtävyyksiä. Valitsin niistä ensimmäiseksi kohteekseni eläinpuiston, koska totta kai eläimiä pitää käydä katsomassa, etenkin kun se ei edes maksa mitään. Suurin osa otuksista oli piilossa tylsää säätä, joten näin lähinnä peuroja ja ylämaankarjaa, en esimerkiksi murmeleita tai pesukarhuja. Paras anti olivatkin pikkuvieraita varten rakennetut yllättävät seikkailureitit, joita en voinut vastustaa. Mainio yhdistelmä konttauskokoista muovitunnelia vei hauskaan ritiläputkeen, jota ylös kiipeämällä pääsi kapealle kävelysillalle peura-aitauksen päälle. Olisin tykännyt muksuna, ja tykkäsin nytkin!

Paluureittiä arpoessani havaitsin, että kartalta löytyy useampi kaivos. Yksi niistä sijoittui varsin sopivasti matkan varrelle, joten päätin mennä katsomaan, olisiko siellä jotakin jännää nähtävää. Ensin merkityn paikan kieppeillä näytti olevan lähinnä vain IMG_1753vallihautamainen syvänne, mutta löydettyäni oikean lähestymiskulman havaitsin, että sen päädyssä oli kuin olikin ihan oikean, hyvän kokoisen kaivostunnelin alku. Tunneli oli tietenkin suljettu ristikolla, ja harmillisesti kännykän valo ei ylettänyt sen syvyyksiin lainkaan. Hieman olisi houkutellut testata, olisinko onnistunut ahtautumaan ristikon aukosta läpi—se näytti juuri ja juuri mahdolliselta—mutta sen verran itsesuojeluvaistoa löytyi, että päätin jättää kokeilematta tällä kertaa. Vastaavanlaisia kaivoskoloja ilmeisesti löytyisi alueelta muualtakin. Tiedänpä missä lenkkeilen sitten kun pääsen muuttamaan Eschin kämppääni!

Lopuksi täytyy vielä todeta, että vaikka kuinka yritin itselleni muistutella, että minulla olisi ainakin vuosi aikaa katsella näitä maisemia, ja että ihan oikeasti tulisin asumaan täällä, sitä on silti aika vaikea käsittää. Ehkä todellisuus iskee päälle sitten, kun on se pysyvämpi asunto, ja saan tavarani Suomesta tänne.

 

Viikko 1: Asunnonmetsästystä

Sunnuntaina 12.1. aamupäivästä kapusin Helsinki-Vantaalla Finnairin lentokoneeseen, josta vaihdoin – sopivan symbolisesti – Kööpenhaminassa Luxemburgin oman lentoyhtiön Luxairin pikkupotkurikoneeseen. Sen, bussin ja junan yhdistelmä toi minut iltasella Esch-sur-Alzetteen, maan toisiksi suurimpaan kaupunkiin, mistä löytyi img_1760tilapäismajoitukseni Airbnb-kämpässä. Se oli siisti, valoisa, avara, täysin varusteltu ja söpösti sisustettu. Siinä oli vain yksi ongelma: yliopiston henkilöstöihminen oli ilmoittanut, että minulla tulisi 21.1. mennessä olla kunnollinen paikallinen osoite. Lähtöasetelmasta johtuen ensimmäinen viikkoni Luxemburgissa kuluikin intensiivisen asunnonetsinnän parissa. Myös työt alkoivat, mutta kolme ensimmäistä työpäivääni sisälsivät lähinnä tunnusten luomista ja muuta byrokraattista alkusäätöä.

Alla seuraa pitkä avautuminen asunnonhakuelämyksestä, jos joku jaksaa moista lukea. Kärsimättömille kerrottakoon, että alun epätoivosta huolimatta sain lopulta asiat järjestymään aika nopeasti, ja maanantaina pitäisi allekirjoittaa vuokrasopimus tulevaan kämppääni.

Lue loppuun

Elämän kuilut

Nyt lienee se hetki, jolloin ihmiset kirjoittavat vuodenvaihdosmärehdintöjä. 2019 oli minulle melkoinen vuoristorata. Keväällä suoritin elämäni tehtävälistalta (en vielä ole löytänyt tyydyttävää käännöstä ”bucket listille”) suurimman tavoitteeni, eli väittelin tohtoriksi. Sen jälkeen jäi jokseenkin tyhjä olo ja hämmennys, mitä ihmettä seuraavaksi oikeastaan kuuluisi tehdä, ja loppuvuoteeni sisältyi hyvien hetkien lisäksi paljon ahdistusta tulevaisuudesta. Ajattelinkin siis märehtiä tässä tulevan vuoden kuvioita.

Kahdeksan vuotta sitten olin lähdössä vaihtoon Sveitsiin, ja kirjotin, että tunnen olevani kuilun partaalla. Nimesin vertauksen jo silloin ylidramaattiseksi, eikä turhaan. Vaikka tilanteessa olikin monta epävarmaa kohtaa—ennen kaikkea epätietoisuus tulevasta asunnosta ja opinnoista—seisoin kuitenkin kuilun reunalla benjihyppyköysi turvallisesti jaloissa kiinni. Opintoni, asuntoni, työni metrossa, soittoharrastukseni sekä läheiset ihmiset jäivät puoleksi vuodeksi taa, mutta vietettyäni ikimuistoisen vaihtopätkän Lausannessa palasin takaisin tuttuihin kuvioihin kuin mikään ei olisi muuttunut.

IMG_1652Tänään vietän vuodenvaihdetta muuttolaatikoiden keskellä, ja tällä kertaa kyseessä ei ole mikään benjihyppy. Köysi johtaa johonkin pimeisiin syvyyksiin, enkä tiedä, miten syvä edessäni aukeava kuilu mahtaa olla. Onko tämä läpiretki, jonka toisessa päässä odottaa jokin uusi maisema, vai kapuanko lopuksi kuitenkin samaa köyttä ylös, takaisin lähtöpisteeseen?

Määräaikainen työsopimukseni HUSin leivissä päättyy vuodenvaihteeseen. Olen myös irtisanoutunut metrojunankuljettajan tehtävistä, elämäni pitkäaikaisimmasta työstä. Olen irtisanonut asuntoni, eikä seuraavasta ole vielä mitään tietoa; tavarani menevät väliaikaisesti varastoon. Suurimman osan huonekaluistani olen laittanut kiertoon tai raahannut Sortin sekajätelavalle.

Tasan kahden viikon päästä on ensimmäinen työpäiväni Luxemburgissa. En vielä tiedä, millaisten projektien parissa tulen siellä työskentelemään, enkä sitä, vietänkö siellä vain sen vuoden mikä työsopimuspapereissani lukee, vaiko ehkä pidempään. Minulla ei ole aavistustakaan, miltä elämäni näyttää puolen vuoden tai vuoden kuluttua. Tavoitelistalla on ainakin tehdä kiinnostavaa tiedettä, kerrata ruostunutta ranskaa, ja tietenkin nähdä monia uusia luolia.

Tämä kaikki on jotenkin samaan aikaan äärettömän vapauttavaa ja sanoinkuvaamattoman ahdistavaa. Tällaista se kuiluihin laskeutuminen yleensä on, ainakin omien kokemusteni mukaan: pelottavaa, mutta makeeta. Mitä ikinä 2020 tuokaan tullessaan, ainakin se tulee varmasti olemaan hyvin erilainen kuin mikään vuosi ennen sitä.

image0

10.8. Lenk – Stuttgart – Helsinki

Olin aikanaan valinnut paluureittini lähinnä sen perusteella, miltä kentältä, joka sijaitsee siedettävällä etäisyydellä Besançonista, sai halvimmalla yhdensuuntaisen vaihdottoman lennon Helsinkiin. Kiitos muuttuneiden suunnitelmieni, en kuitenkaan paluupäivän koittaessa ollut Ranskan Ornansissa, vaan Sveitsin Lenkissä. Tämä monimutkaisti ja pidensi paluumatkaani parilla tunnilla.

IMG_1315Onneksi lento oli vasta iltaseitsemältä, joten en joutunut lähtemään kauhean varhain. Hyppäsin sateisena aamuna MOB-yhtiön pikkujunaan kello 8.37, ja sillä Zweisimmeniin, mistä BLS:n vähän isommalla junalla Spieziin. Spiezissä oli reilun puolen tunnin odottelu ennen päivän pisintä yksittäistä siirtymää, joka oli ICE-juna Mannheimiin. Löysin itselleni mukavan, varaamattoman istumapaikan. Neljän tunnin junailu olisi ollut miellyttävä elämys, jollei vaunu olisi osoittautunut rasittavan meluisaksi: jatkuvasti puliseva kovaääninen teiniporukka sekä mobiilipeliä äänet täysillä pelaava penska ajoivat raivon partaalle. Jos olisin yhtään vähemmän vaivaantuvaa sorttia, olisin varmaan jo huutanut ihmisille naama punaisena, mutta tyydyin kiristelemään hampaitani ja kitisemään ihmisille internetissä.

Jotta kasaamani matkustusraivo ei pääsisi turhaan laantumaan, Deutsche Bahn iski jälleen kerran. Mannheimin asemakyltit kertoivat, että seuraava juna, jota tarvitsin päästäkseni Stuttgartiin, oli vartin myöhässä. Laituri oli täynnä ihmisiä, ja näppärästi juna vielä ohjattiin eri laiturille kuin ensin oli ilmoitettu. Päädyin viettämään noin 40 minuutin matkan seisten välikössä tavaroideni kanssa, koska muualle ei mahtunut. Oli onni ja autuus, kun Stuttgartissa löytämäni S-Bahn kohti lentokenttää oli väljempi.

Minulla on muutamakin syy suosia maan (ja veden) kautta matkaamista lentämisen sijaan. Ekologisia syitä enemmän painaa se, että vihaan lentämistä. Vihaan lentokenttäsäätöä, jossa ihmisiä juoksutetaan paikasta toiseen ja kohdellaan kuin rikollisia. Vihaan odottelua. Vihaan ahtaassa peltipurkissa istuskelua, kun ei ole edes ravintolavaunua mihin mennä. Olin valmiiksi kerrassaan mahtavissa tunnelmissa, kun saavuin Stuttgartin kentälle, eikä meininki varsinaisesti parantunut, kun jouduin raahaamaan rinkkaani puolen hallin halki bulky baggage -luukulle, missä ei edes osattu englantia. Onneksi sentään pääsin kantamuksestani eroon.

Selvittyäni turvatarkastuksesta ja taxfree-karkkishoppailusta pääsin vihoviimein koneeseen. Se oli pikkuinen Embraer, jonka kaikki istuimet tulivat täyteen. Parituntisella lennolla suurin hupini oli seurata kahdesta ihmisestä koostuvan matkustamohenkilökunnan häsläystä. Heillä ei myöskään tainnut olla ihan paras päivä. Vaan rasittavinkin päivä päättyy aikanaan, ja niinpä vain minäkin selvisin pitkältä reissultani takaisin Helsinkiin. Paluun tuskaa helpotti kovasti, että Dare ja Taina tulivat vastaan poimimaan minut kentältä.

9.8. Viimeinen vaellus (Leiterli – Iffigfall)

IMG_1234Edellisen päivän urheilun jälkeen epäilin, että seuraavana päivänä en jaksaisi kauheasti riehua. Ylemmäs vuoristoon kuitenkin teki mieli, joten lähdin liikkeelle ajatuksenani kokeilla, innostaisiko vaeltelu edelleen. Lenkin kahdesta kaapelihissistä oli vielä testaamatta lähempänä keskustaa sijaitseva Betelberg, joten aamiaisen jälkeen hyppäsin sen kyytiin ja nousin ylös Leiterlin asemalle. Täällä oli selvästi enemmän liikennettä heti aamusta kuin Metschin radalla, etenkin paljon lapsiperheitä, eikä ihme, koska yläasemalta lähtee teemapolkuja eri ikäisille.

Yksi Leiterlin merkityistä reiteistä on kiertokäynti Gryden-nimisen alueen läpi. Tätä mainostettiin geologisesti mielenkiintoisena erikoisuutena, joten se piti tietenkin katsastaa. Kävelykierros olisi parin tunnin pätkä, mutta sen etäisimmästä pisteestä voisi halutessaan jatkaa kauemmas. Gryden ei lopulta ollut minusta mitenkään valtavan erikoinen nähtävyys; kyseessä oli karstimainen alue täynnä kuoppia, joka näytti luolaisalta, mutta josta en löytänyt mitään murmelinkoloa isompaa. Itse asiassa IMG_1252kiinnostavimmaksi osuudeksi jäikin sellaisen edelläni kipittänyt asukki.

Ehdin Grydenin kauimmaiseen nurkkaan noin tunnissa, ja totesin, että ehdottomasti haluaisin suorittaa tänäänkin pidemmän lenkin. Otin siis suunan kohti Iffigenalpia, mihin kyltin mukaan olisi vielä nelisen tuntia taivallettavaa. Päinvastoin kuin eilen, kyseessä ei ollut mikään erityisen haastava reitti, ja seuraava tunti kului leppoisassa tasaisessa maastossa. Muita kulkijoita oli jonkin verran, taaperoista senioreihin.

IMG_1261Reitin kiinnostavuus nousi huomattavasti, kun havaitsin edempänä olevan komean harjanteen, jota kohti olin matkalla. Pidin evästauon jyrkänteen juurella, ja aloitin vaellukseni ainoan pitkän nousun. Sen alussa oli jopa lyhyt kaapelipätkä ja hieman kivikosketusta, mutta ihan liian pian eteneminen muuttui loivahkoksi pujotteluksi rinnettä ylös. Sentään maisemat kävivät aina vain paremmiksi, mitä ylemmäs nousin.

Lue loppuun

8.8. Viimeinkin vuoristossa (Metschstand – Ammertenspitz – Simmenfälle)

IMG_1098Vaihtoaikani Sveitsissä aikanaan opetti minulle, että paras tapa löytää kiinnostavimmat vaellusreitit on valita ne, joissa on eniten erilaisia varoituksia. Tätä filosofiaa noudattaen olin poiminut listalta ensimmäiselle päivälleni Lenkissä reitin, jota suositeltiin vain kokeneille vuorivaeltajille, eikä missään nimessä korkeanpaikankammoon ja huimakseen taipuvaisille. En millään mallia luokittele itseäni erityisen kokeneeksi vuoristossa, mutta sen verran kaikenlaisia kivikkoisia haasteita ja korkeuseroja maa
n alla tapaa tulla vastaan, etten ollut kovin huolissani tämän vaikeudesta.

Aloitin reittini kävelemällä muutaman kilometrin Simmentalin laaksonpohjaa ja oikaisemalla ensimmäisen vertikaalisen kilometrin Metschin kaapelihissillä—tämä ei edes maksanut ekstraa, koska hissien vapaa käyttö sisältyi majoitukseni hintaan. Vähän yhdeksän jälkeen muita ihmisiä ei juuri näkynyt. Yhtä lailla tyhjää oli Metschstandin IMG_1107yläasemalla, missä seuranani oli lähinnä vuoriravintolan henkilökuntaa sekä kaksi murmelia, jotka vaikuttivat majailevan ravintolan rakenteiden alla. Näiden havaitseminen ilahdutti kovasti, koska ujot marmotit ovat lempiotuksiani.

Köysihissiaseman vaelluskylteissä varoiteltiin taasen, että reitti Ammertenspitzille, mihin oli tähtäämässä, on jyrkkä ja haastava, ja kulku tapahtuu omalla vastuulla. Lähdin kiinnostuneena seuraamaan kyseistä viitoitusta. Alkupätkä matkaa oli tavanomaista vuoripolkua vailla suurempia haasteita. Maisemat olivat mahtavat joka puolellani, ja rauhallisessa aamussa ainoa ääni oli lehmänkellojen kilkatus. Ahh. Tätä olin kaivannut koko lomani ajan. Oli selvästi ollut oikea valinta lähteä Ornansista hieman aiemmin.

Lue loppuun