Viikko 6, torstai-perjantai: Muuttokauhu

Torstai oli varsinainen muuttopäivä: kymmeneltä aamulla minun oli tarkoitus tavata muuttofirman tyyppi tavaravarastollani. Tyyppi saapui noin vartin myöhässä, ja vaikutti heti kättelyssä olevan ihan pihalla. Hänellä ei ollut mitään hajua mitä oltiin muuttamassa tai mihin—ei edes että mihin maahan—eikä hän myöskään ollut saanut tietoa, että tavaraa haettaisiin myös Laaksolahdesta. Kun pakukaan ei ollut sama kuin firman Facebook-kuvissa, minua alkoi epäilyttää, mikä ihme huijauskuvio tämä oikein on. Soitin tarkistuspuhelun omistajalle, jonka kanssa olin sopinut asioista. Hän sanoi kyllä kertoneensa tälle apukaverille mitä olisi tiedossa, mutta ilmeisesti apaattinen harkkarijannu ei ollut vaivautunut kuuntelemaan. Tyyppi oli joka tapauksessa vain lastaamassa tavarat, omistaja itse ajaisi sitten kuorman Luxemburgiin.

Minua jäi edelleen kalvamaan homman epämääräisyys, mutta kun muuttoauto ja -kundi nyt tässä olivat, ei auttanut kuin heittää kamat kyytiin. Särkyväksi merkatut laatikot menivät mihin väliin sattuu, eikä kuorman asettelu vaikuttanut kovin systemaattiselta. Opastin muuttojannun Laaksolahteen, mistä poimimme vielä pari huonekalua ja sellon. Minua ihan suoranaisesti pelotti laittaa soitin moiseen kyytiin—ei se mikään arvosello ole, mutta on se silti arvokkain omistamani tavara, ja ennen kaikkea se on minulle kovin rakas. Muuttopakun poistuttua nuupahdin sohvalle ja saatoin vähän itkeäkin. Väsyneenä ja stressaantuneena mietin ihan tosissani, näkisinkö enää tavaroitani koskaan, tai ainakaan ehjinä.

Oli varmaan hyvä, että olin järkännyt täyden päiväohjelman, enkä ehtinyt jäädä märehtimään tilannetta pidemmäksi aikaa. Sen sijaan kipaisin keskustaan kampaajalle ja sieltä Haagaan, mistä hupaisasti singahdimme saman tien Daren kanssa hakemaan Tainaa lentokentältä. Nähtävästi en osaa olla Suomessa käymättä kentällä vähintään kerran päivässä. Vaihdoimme ulkomaan- ja kotimaanmatkakuulumisia lähiöpitsan ääressä. Olisin mieluusti viihtynyt hyvässä seurassa pidempäänkin, mutta palasin kuitenkin ajoissa yöksi Laaksolahteen, toiveissa nukkua vaihteeksi vähän paremmin.

Perjantain aamupäivä oli onneksi rauhallinen ja hidas. Ihan liian pian oli aika suunnata taas kohti Helsinki-Vantaata. Ensimmäistä kertaa varmaan ikinä minulla oli kentällä sellainen olo, että en haluaisi lähteä. Olin vasta juuri saapunut Suomeen, ja olisin halunnut viettää enemmänkin aikaa perheen ja ystävien kanssa, mutta minkäs teet. Pakko oli ehtiä takaisin Eschiin ennen muuttokuormaa. Tällä kertaa lennot sentään olivat nopeat, KLM:n reilun neljän tunnin setti Amsterdamin kautta. Perillä Luxin kentällä onnistuin nousemaan väärään suuntaan menevään bussiin, joten paluumatka vähän kesti. Lopulta kuitenkin kävelin Rue de Luxembourgia ”kotiin”, joka ei vielä tuntunut yhtään kodilta. Oli jotenkin aivan epätodellista olla taas täällä—aivan kuin en olisi ollut poissa lainkaan.

Viikko 6, keskiviikko: Välitilassa

Keskiviikkoaamuna marssin kaupungintalolle tekemään muuttoilmoituksen. Luxemburgissa se nimittäin ei todellakaan onnistu sähköisesti, vaan pitää hoitaa ihan fyysisesti luukulla. Sentään enää ei tarvitse käydä myös edellisen asuinpaikan kaupungintalolla tekemässä poismuuttoilmoitusta—aiemmin se on pitänyt tehdä erikseen. Eschin viranomainen oli tarkempi kuin Luxemburg Cityn vastaava: Luxissa oli kysytty passi ja osoite (jonka sai itse ilmoittaa), Eschissä haluttiin nähdä vuokrasopimus, ja virkanainen vallan pöyristyi, kun havaitsi, etten ollut vielä virallisesti rekisteröitynyt työntekijä. (Kyseinen rekisteröityminen pitää ohjeiden mukaan tehdä 90 päivän sisällä maahanmuutosta, joten olin kuvitellut, ettei sen kanssa olisi kiire. Tulipa tehtyä.) Selvitin koko toimituksen ranskaksi, mistä olin erittäin ylpeä, ja palkitsin itseni kahvilla ja croissantilla lähikuppilassa.IMG_1970

Kun nyt kerran olin virallisesti eschsuralzettelainen, päätin paeta maasta pariksi päiväksi. Hain kevyet matkatavarani kämpästä ja siirryin bussi-juna-bussi-kombolla lentokentällä. Loppupäivä kului siinä maiden välisessä limbossa joka myös lentomatkustamisena tunnetaan. Ensimmäinen lento oli pieni pyrähdys Luxista Müncheniin, missä oli kolmisen tuntia vaihtoaikaa ennen parin tunnin lentoa Helsinki-Vantaalle. Onnistuin joka välissä päätymään sellaiseen osaan lentokenttää missä ei ollut kunnollisia ravintoloita, ja jouduin elämään kalliilla voileivillä. Ärsytti ja väsytti. Viimein kello kymmenen jälkeen Suomen aikaa pääsin perille, ja äiti poimi minut kentältä. Olisi ollut kiva nukkua, mutta jouduin vielä kuluttamaan aikaa tavaroiden järkkäilyyn ja pakkailuun muuttolastausta varten.

Viikko 6, alkuviikko: Lähtökuopissa

Yhtään liioittelematta, tämä viikko oli yksi tähänastisen elämäni omituisimmista, ja varmasti myös stressaavimmista. Joukkoon kuitenkin mahtunui myös monessa kohdassa suuria positiivisia tunteita, välillä yllättävistäkin syistä. Vaan täytynee aloittaa alusta ja yrittää jotenkin pikakelata läpi tämä vuoristorata.

Maanantain ja tiistain olin vielä töissä, mutta tunnelma oli niin vahvasti osastoa ”toinen jalka muuttoautossa” että keskittyminen oli hankalaa. Aika iso osa maanantaista kului erilaisten pakollisten paperisäätöjen parissa: piti tehdä muuttoilmoitus Suomeen, allekirjoittaa sähkösopimus, yrittää saada nettiliittymää, ja muuta vastaavaa. Jouduin kipaisemaan ryhmäpalaverista pois hieman kesken kollegan esitelmän, jotta ehdin kämpälle päästämään pesukonemiehet sisään. He olivat jo parkissa odottamassa, ja hoisivat asennushomman ripeästi ja ystävällisesti. Täydet pisteet suorituksesta Auchanin palkkaamalle kuljetusfirmalle. Olisin muuten voinut jo jäädä nukkumaan vuodesohvalle, mutta piti vielä koota ja siirtää viimeiset tavarat pois edellisestä majapaikasta. Siispä matkasin vielä kerran Eschistä Eichiin yöksi.

Tiistain työpäivä oli hieman maanantaita tehokkaampi. Saatuani sekvenssianalyysit sopivaan kohtaan kävin nappaamassa kampuksen ruokakaupasta sushia ja pienen valkoviinipullon. Näistä tuli ensimmäinen illalliseni Eschin kämpässä—varsin onnistunut sellainen, koska takeaway-sushi oli erittäin maukasta! Toki söin sen nojaillen keittiön työtasoon, koska tuoleja tai pöytää ei vielä ollut. Vuodesohva puolestaan pääsi viimein testiin. Yllättäen ekaa kertaa uudessa paikassa en nukkunut kovinkaan hyvin. Lisäksi tajusin, että liikennemeluksi kuvittelemani kohina tuli itse asiassa koneellisesta ilmanvaihdosta, joka humisee tosi kovaäänisesti. Kaipa siihen tottuu. Joka tapauksessa se on olohuoneessa äänekkäämpi kuin makuuhuoneessa.

Viikko 5: Oma koti (varsin) kallis

Kuukausi töitä tuli täyteen, ja oikeita omia työtehtäviä alkaa jo olla jonkin verran. Harmillisesti käytännössä kaikki niistä ovat samanlaisia analyysejä kuin mitä Helsingissä pyöritin kuuden vuoden ajan, kun toiveissa nimenomaan oli tehdä jotakin IMG_1915uutta–mutta on se toki hyvä, että hommia ainakin on.

Harrasterintamalla viikon kohokohta oli visiitti boulderipaikkaan, joka oli maan yleisen menoon huomioiden hämmentävän epäkaupallinen kokemus. Paikallisen kerhon Pfaffenthalin aseman lähellä pyörittämä kiipeilyluola oli ilmeisesti vanhassa koulussa, ja kertakiipeily maksoi pari euroa. Pukuhuone oli sekalainen sivutila ilman turhaa sukupuolierottelua. Kotikutoista vaikutelmaa toki lisäsi myös se, että suurin boulderitila oli kisareitinteon vuoksi suljettu, ja käytössä vain yläkerran pienemmät harjoitteluhuoneet, joissa oli varsin täyttä. Joka tapauksessa oli kiva päästä vaihteeksi roikkumaan seinillä. Pitäisi yrittää useamminkin.

Viidennen viikon tunnelman kannalta keskeisin asia oli kuitenkin asunto. Edellinen asukas muutti ulos maanantaina, ja siitä eteenpäin kulutin päiväni odotellen malttamattomana tietoa siitä, koska kämpän seinien maalaus olisi valmis ja saisin sinne avaimet. Vuokrakämppien maalailu asukkaan vaihtuessa on omituinen paikallinen pakkomielle. Tuleva asuintaloni on rakennettu kuutisen vuotta sitten, edellinen asukas asui kämpässä vain pari vuotta, ja asuntonäytössä siellä näytti erittäin siistiltä, joten en käsitä, miksi maalaus oli tarpeen, mutta maassa maan tavalla.

34BEC3FB-10B3-45EA-912A-70578F5AF5E6Pääsin piinasta perjantaina lounasaikaan, jolloin sain sähköpostia, että avaintenluovutus ja sisäänmuuttotarkastus voitaisiin hoitaa samana iltana. Seitsemän kieppeillä siis tapasin asuntovälittäjän uuden kotini ulko-ovella, ja kävimme huolella läpi kaikki tilat. Niistä tehtiin kolmena kappaleena virallinen, yksityiskohtainen inventaario, jossa todettiin suurin osa kiinteistöstä hyväkuntoiseksi. Tämän mukaan katsottaisiin poismuuttaessa, onko tullut kulumia, ja mihin. Maan tapa tämäkin—ei sinänsä mitenkään huono idea. Vuokraisäntä ilmaantui paikalle puolta tuntia myöhemmin, ja laittoi kiireessä nimensä lappuihin. Kävi ilmi, että hän soittaa maan ammattilaissinfoniaorkesterissa pasuunaa, ja oli menossa keikalle alle tunnin päästä. Hänen vaimonsa puolestaan on sellisti. Jotenkin aivan mainio yhteensattuma, että vuokranantajani ovat muusikoita!

5D0052FA-803E-4D66-8D54-4F9E808405D0Muiden poistuttua jäin ihmettelemään uutta luukkuani. Tyhjässä kämpässä ulkoa kuuluva liikenteen humina tuntui kovaääniseltä. Itse tyhjyyskin hieman ahdisti. Olin tiennyt odottaa, että vaatekaappeja ei ole, mutta en muistanut, että myöskään kylpyhuoneessa ei ole kuin lavuaarin alla oleva kaappi, ei esimerkiksi peilikaappia tai muuta säilytystilaa. Myöskään eteisen kaappeja ei ole, saati sitten siivouskomeroa. Väsyneenä ja pitkän päivän jälkeen päätökseni vuokrata kalustamaton kämppä tuntui tyhmältä. Kalliiksi operaatio ainakin tulee, etenkin kun ajatukseni nimenomaan oli hankkia kalusteita, joista oikeasti pidän, ei vain nopeinta, helpointa ja halvinta mitä Facebook-kirpparilta tai Ikeasta sattuu löytymään.

Ikeaan toki olin jo päätynyt aivan ensimmäisten hankintojeni osalta. Odoteltuani lauantaina lähes koko päivän saapui illalla pakettiauto Belgiasta, ja lähettikundit raahasivat asuntooni yhdeksän laatikkoa, joista tulee kaksi tuolia ja vuodesohva. Tässä oli vain yksi ongelma: tilauksessani piti olla kymmenen laatikkoa. Onni onnettomuudessa oli, että puuttuva laatikko oli sohvan päällinen, eli kaikkein vähiten kriittinen osuus sen kannalta, että toistaiseksi ajattelin käyttää huonekalusta enemmän vuode- kuin sohvaominaisuutta, mutta ärsyttävää silti.

Sunnuntai meni suurelta osin sohvapalapelin parissa, ja huolimatta siitä, että ohjeessa käskettiin hankkia kaveri kokoamisen avuksi, sain sen kasattua niin valmiiksi kuin oli mahdollista ilman päällistä. Sen jälkeen siirryin kuitenkin vielä yöksi Eichiin.

Viikko 4: Hullu toimisto

IMG_1869Uskomatonta mutta totta, neljä viikkoa Luxemburgissa tuli täyteen tänään. Työviikkojakin on kertynyt kolme ja puoli, ja arkipäivät junamatkoineen tuntuvat tutulta rutiinilta, vaikka Belvalin tehdasmiljöö onkin joka aamu yhtä ihmeellinen näky. Työkonetta en ole vieläkään saanut, koska muuan sankari, jonka se piti tilata, totesi torstaina unohtaneensa tehdä tilauksen. Onneksi oma läppäri toimii riittävän hyvin.

Vietettyäni melkein kuukauden uudessa työssä ja toimistossa olen jo ehtinyt kiintyä kollegoihin. Huonekavereita on viisi: labraonnettomuuksia keräilevä vitsiniekka-postdoc, jonka projektin parissa toistaiseksi työskentelen, kaksi nuorta ja ahkeraa väikkärintekijää (paikallinen ja englantilainen), heitäkin nuorempi venäjältä saapunut maisteriopiskelija, sekä harvemmin toimistossa pyörivä labrateknikko. Toimistossamme on jo nähty jokunen käytännön pila, ja hiljaista on harvoin. Itse asiassa melutaso on usein sellainen, että rauhaa kaipaavat pakenevat kirjastoon. En usko, että tämä on kenenkään mielestä ongelma, ja osan ajasta höpinä on jopa ihan asiaa, ei pelkästään puujalkavitsejä.

Tällä viikolla nimesimme itse itsemme hulluksi toimistoksi. Tutkimusryhmällä on lisäksi neljä muuta toimistoa: pomon huone, teknikkojen huone, seinänaapurimme ”tylsä toimisto”, jossa vaikuttaa olevan enimmäkseen hiljaista, sekä ”nörttitoimisto”, jonka luo pääsee kulkematta labran läpi. Täytyy sanoa, että vaikka työtehoni saattaisi jossakin muussa huoneessa olla parempi, viihdyn mainiosti villissä höpinäporukassa. Tuntuikin haikelta, kun perjantai-iltana lähdimme lasilliselle hyvästelläksemme toisen väikkärintekijöistämme. Hänen tiensä veisi pariksi kuukaudeksi tutkijavaihtoon Ruotsiin. Sentään hän palaisi takaisin myöhemmin keväällä.

Töiden lisäksi viikkoon mahtui innostunutta odottelua, joka päättyi pettymykseen. Sain tiistaina mailia paikalliselta luolaseuralta, että sunnuntaina olisi köysitreenit, joihin voisin päästä mukaan, ja osa treeneistä olisi jopa luolassa! Jihuu! Vaan harmillisesti lauantai-iltana seuran sihteeri soitti, että treenit pitäisi siirtää myöhemmäksi ajankohdaksi. Koko maahan (sekä suureen osaan läntistä Saksaa) oli annettu sunnuntaiksi myrskyvaroitus, eikä silloin olisi viisasta olla metsässä. Pah. Ymmärrettävää, mutta siltikin tympeää.

Kun kerran luolaan ei päässyt, ja lähiviikkoina minun olisi tarkoitus muuttaa pois Luxemburg Citystä omaan kämppääni Eschissä, lähdin aamupäivästä turismilenkille keskustaan. Tuuli ei vielä ollut yltynyt mitenkään erityisen kovaksi. Seurailin Pfaffenthalin laaksonpohjaa Clausseniin ja Grundiin, ja ihmettelin linnoituksia ja luostaria. Ei hassummat maisemat sunnuntaihölkälle!

IMG_1899

Viikonloppu 3: Harrasteita vailla

Minulla on pari tavoitetta Luxemburgin harrastusten osalta. Ensimmäinen tietenkin on päästä luolaan. Olen jo laittanut viestiä paikalliselle seuralle nettisivulomakkeella; sivut tosin ovat päivittyneet viimeksi 2016. Vastausta ei ole vielä kuulunut. Jos ei kuulu pariin viikkoon, pitänee keksiä vaihtoehtoisia kanavia.

Toinen tavoitteeni on pitää soittoharrastusta yllä. Paras musisoinnin muoto on tietenkin sinfoniaorkesterissa soitto, joten pettymykseni oli huomattava, kun paikallisen amatöörisinfoniaorkesterin edustaja vastasi mailiini, että uudelle sellistille ei ole tilaa. En ole onnistunut paikantamaan koko maasta muita amatöörisinfiksiä tai kamari- tai jousiorkestereita, joihin voisin hakea. Paikallinen työkaveri totesi ihmeissään, että eihän tuo voi pitää paikkaansa, hänenkin pienessä kotikylässään oli orkesteri—ja IMG_1814varmasti olikin, mutta vääränlainen. Joka pikkupitäjälläkin nimittäin näyttää täällä olevan oma puhallinorkesteri. Tämä ei jousisoittajaa lämmitä.

Koska viikonloppuuni ei ollut tarjolla kaipaamiani harrastuksia, ja yli viikon kestänyt sateinen sää jatkui yhä, päätin livahtaa lauantaiksi Saksaan. Luxemburgilaisten suosima shoppailukohde siellä on maan vanhimmaksi kaupungiksikin mainostettu Trier. Junamatka sinne Luxemburgin pääasemalta kesti alle tunnin ja maksoi menopaluuna 9,6€. Trier osoittautui mukavaksi tuttavuudeksi. Soman vanhankaupungin seasta löytyi niin muinaisroomalaisia kuin uudempiakin nähtävyyksiä, ja enemmän kauppoja kuin osasin odottaa. Mukaani tarttui muun muassa uudet juoksukengät—josko nyt viimein saisin edes jotakin kuntoilurutiinia kasaan täällä.

IMG_1818Kauppoihin kyllästyttyäni istuin hetken jäätelökahvilla (joka paikassa tuntui olevan liian kuuma, ulkona kun oli yli kymmenen astetta lämmintä, ja sisätiloissa oletettavasti lämmitykset talviasetuksilla). Pihalle palattuani oli sade tauonnut ja aurinko pilkahteli pilvien lomasta. Se lisäsi Trierin tuomiokirkon vaikuttavuutta entisestään, ja onnistuin saamaan rakennuksen liepeiltä muutaman hämmentävän kirkasvärisen valokuvan. Päätin menestyksekkään kaupunkikiertueeni kävelemällä ohi antiikin kylpylänraunioiden eteläiselle juna-asemalle. Kotimatkalla taivaita koristi sateenkaari.

Sunnuntaina kävin testaamassa uusia lenkkareita ja totesin ne alustavasti oikein mainioiksi. Iltapäivästä minä ja majoittajani suuntasimme satunnaiseen liikuntasaliin Schifflangeen kuuntelemaan sen orkesterin konserttia, jossa oli jo liikaa sellistejä. Ohjelmassa oli Beethovenin Egmont-alkusoitto ja 5. sinfonia—kivaa musiikkia, jota oli kiva kuunnella, mutta kuten minusta aina, vielä kivempaa olisi ollut lavalla! Porukka oli monenikäistä, teinistä melkein satavuotiaaseen, ja vaikutti vallan leppoisalta. Minut esiteltiin sellosektiossa vaikuttavalle suomalaiselle herralle. Hän totesi saman tien, että heinäkuun alun kesäkonserttiin mahtuisin kyllä soittamaan, koska hän oli lähdössä Suomeen, eikä olisi paikalla. Treenit alkaisivat maaliskuun lopulla. Kuvio selitettiin saman tien taiteelliselle johtajalle, jolla ei tuntunut olevan mitään sitä vastaan. Tämähän vaikutti erinomaisen sopivalta—toivotaan ettei tule mitään lisämutkia matkaan!

Viikko 3: Paikalliset liikennevälineet

IMG_1793

Sumuista metsää Bambeschissa

Toisen viikon päätteeksi kulutin sunnuntain tutustuen majapaikkani lähiympäristöön jalkaisin. Aamupäivästä lähdin parin tunnin kävelylle talon takana aukeaville kukkuloille, mistä löytyy Bambesch-niminen ulkoilualue. Illemmalla lähdimme majoittajani kanssa kävellen keskustaan, ja pääsin testaamaan molemmat Pfaffenthalin laaksoa ylemmille tasangoille yhdistävät härvelit: Ville-Hauteen nousevan maisemahissin ja Kirchbergin funikulaarin. Maisemia ei tosin koko päivänä juuri näkynyt, koska kaupunkia peitti sankka hernerokkasumu, joka ilmeisesti sisälsi myös rutkasti ilmansaasteita. Autoilijoille oli annettu suositus jättää menopelinsä kotiin, mutta pyyntö taisi kaikua kuuroille korville.

IMG_1796

Pfaffenthalin maisemahissi (ilman maisemaa)

Muutaman Luxemburgissa vietetyn viikon jälkeen olen oppinut, että täkäläiset rakastavat autojaan. Bensa on täällä naapurimaita edullisempaa, ja vaikka joukkoliikenne toimii mainiosti, ulkomailta muuttaneet tuntuvat olevan matkustajissa yliedustettuina. Alkuperäisasukkailla on aina auto. Tämä pätee myös työporukassa yliopistolla. Aamu- ja iltapäiväruuhkat ovat jatkuvan päivittelyn aihe, mutta eivät kuitenkaan sitten riitä syyksi siirtyä joukkoliikenteen asiakaskuntaan. Vannoutuneena bussi- ja junamatkailijana (ja entisenä metrokuskina) tämä hämmentää ja harmittaa minua. Maaliskuussa koko maan julkinen liikenne muuttuu ilmaiseksi, lähinnä kai juuri siksi, että ihmisiä halutaan ohjata sen pariin. Nähtäväksi jää, vaikuttaako se mihinkään tässä autofanien maassa.

Itse jatkoin julkisliikenteen testailua kolmannella viikollani, johon sisältyi muun muassa labraturvallisuuskoulutus (en tee töitä labran puolella, mutta tämä piti käydä, jotta saa ympärivuorokautisen kulkuluvan) sekä viimein oikeaakin työntekoa (jo aiemmin tehtyjen sekvenssianalyysien uusintakokeilun muodossa). Lisäksi selvisin pankkiasioiden selvittelystä ranskaksi, mistä olin hurjan ylpeä. Olen yrittänyt avata tiliä nettipankin kautta ja englanniksi viestien, mutta toiveeni siitä, etten joutuisi vierailemaan konttorissa, meni mönkään, kun pankin mielestä nimikirjoitukseni oli liian eri näköinen papereissani ja passissani. Onneksi konttorissa oli leppoisa virkailija. Pidetään peukkuja, että asia oli sillä selvä, ja ensi viikolla käytössäni on viimein paikallinen pankkitili, jotta voin järkätä vuokranmaksuni sen kautta.

IMG_1800

Pfaffenthal-Kirchbergin funikulaari

Perjantaina töistä palatessani päädyin puolivahingossa kokeilemaan erilaisia liikennevälineitä pidemmän kaavan kautta. Vaihtelun vuoksi hyppäsin tavanomaisen Belval-Université—Dommeldange-junani asemesta bussiin, jonka päätepysäkki oli Luxemburgin Parc municipalin laidalla. Alunperin ajatukseni oli kävellä siitä ”kotiin”. Puiston halki reippailtuani havaitsin kuitenkin edessäni uudenkiiltävän raitiovaunun, ja hetken mielijohteesta nousin sen kyytiin. Seuraava pysäkki oli Kirchbergin funikulaarin yläasemalla, joten jäin pois ratikasta ja laskeuduin funikulaarilla juna-aseman tasalle. Siellä tajusin, että jos vielä kulkisin yhden asemavälin junalla, olisi koko sarja koossa, joten tein siis niin. Tässä vaiheessa voinee kysyä, mikä järki näin monimutkaisessa paluureitissä oli. Ei varmaan minkäänlaista—minusta vaan on hauska matkailla erilaisilla menopeleillä. Seuraavalla kerralla pitäisi varmaan sovittaa reittiin vielä kaupunkipyörä ja yhteiskäyttöauto!