3.1.19 Perinteinen paluupäivä

Torstaina oli viimein aika suunnata kohti kotia. Koska olimme olleet harvinaisen tehokkaita ruokahankintojen suhteen, olimme päättäneet syödä viimeisen aamun aamiaisen ulkona, edelliseltä Mendip-retkeltä tutussa Priddy Good -maatilaravintolassa. Täysi englantilainen aamiainen papuineen, pekoneineen, munineen ja makkaroineen olikin taas niin täyttävä, että sen voimin jaksoi pitkään.

Olin jotenkin etukäteen ajatellut, että koska Wessex sijaitsee lähempänä Lontoota kuin SWCC, olisi ajomatka sieltä Heathrown kentälle myös vähän lyhyempi. Sitä se ei kuitenkaan todellisuudessa ollut, vaan pikemminkin päinvastoin; Miri totesi, että vähäiselläkin liikenteellä se voisi helposti viedä noin puolitoista tuntia. GPS tietenkin myös taas tarjosi kaikenlaisia hassuja pieniä kyläteitä, vaikka tähtäsimmekin suositeltuun ajoreittiin, eli ensin pohjoiseen kohti Bathia, sitten M4-motaria loppumatka. Vielä kerran täytyy nostaa hattua kuskillemme Karolle, joka selvisi taitavasti tästä kaikesta sekä kartturin satunnaisesta sekoilusta.

Mahdollisten ruuhkien varalta olimme jättäneet ajoaikaa reilusti, ja olimme lopulta kentällä peräti viisi tuntia ennen lennon lähtöä. Kulutimme sitä torkkumalla, kirjoittamalla, juomalla kahvia, ja lopuksi vielä sumppuskumpat ravintolassa päivällisen kyytipojaksi. Lentokin oli vaihteeksi melkein aikataulussa.

Mainokset

2.1. Survivor: Sump One (Swildon’s Hole)

Viimeisenä kokonaisena matkapäivänämme otimme aamusta suunnan kohti etelää ja Mendip Hillsiä, missä tarkoitus oli moikata kavereita ja nähdä vähän erilaista luolaa. Ajomatka sujui enimmäkseen leppoisasti, paitsi että loppuvaiheessa päädyimme taas jollekin järkyttävälle kärrypolulle. Pysyimme kuitenkin varsin hyvin suunnittelemassamme aikataulussa, eli saavuimme Englannin puolelle, Wessex Cave Clubin majalle Priddyn kylään, noin kello yhden aikaan.

Wessexillä tapasimme Duncanin, joka oli tulossa viemään meitä luolaan. Lyhyen neuvottelun jälkeen muotoutui suunnitelmaksemme käydä kiertelemässä Swildon’s Holen alkuosassa. Perinteistä Short Roundtripiä emme pääsisi suorittamaan, koska sen kuivemmissa osissa sijaitseva Mud Sump -niminen ahtaikko ei tällä hetkellä ollut kuljettavissa. Retken oli tarkoitus olla lyhyt ja helpohko; aika-arvio oli kolmisen tuntia. Ennen luolaanlähtöä harjoittelimme tikaskiipeilyä majan pihalla olevassa tornissa. Saman harjoituksen olimme tehneet edelliselläkin Swildon’s-retkelläni, mutta retki oli lopulta jäänyt lyhyeksi ja tikkaat kiipeämättä, koska luolassa oli niin paljon vettä. Tällä kertaa joen pinta oli matalammalla, mikä pitäisi tehdä etenemisestä helpompaa.

Ulkona oli viileämpää kuin minään päivänä Walesissa kun kävelimme laidunmaiden halki Wessexiltä Swildon’sin hassulle sisäänkäyntitönölle. Vetinen luukku tönön lattiassa näytti edelleen kohtalaisen hurjalta, mutta ei yhtä mielipuoliselta kuin viimeksi, ja totta tosiaan siihen laskeuduttua ei vettä ollut edes polviin asti. Samoin kuin edellisellä visiitillä, lähdimme sisäänkäynnin kammiosta könyämään kuiviin ryömintöihin, jotka tunnetaan nimellä the Zig-Zags. Ne toivat meidät kammioon, minkä myös muistin edelliskerralta. Siellä oli seinässä kolo, josta pääsisi ryömimään kohti New Grottoes -nimistä luolan osaa.

Lue loppuun

1.1.2019 Vuodenvaihteen kevytluola (Porth yr Ogof)

Uudenvuodenpäivän aamuna havahduin hetkellisesti kun Tor ja Karo lähtivät luolaan kohti Columnsia, mutta jatkoin sitten uniani lähemmäs yhtätoista. Se oli mahtavaa. Yhtä lailla ihanaa oli syödä aamiaista rauhassa hitaasti pitkän kaavan kautta, majalla hengaavien brittiluolaajien kanssa jutustellen. Samalla ehdin mainiosti kirjoittaa parin edellisen päivän päiväkirjamuistiinpanot valmiiksi.

Olin alkanut mietiskellä, miten iltamme ruokahuolto kannattaisi hoitaa, kun kolmen neljän välillä Columnsin retkue palasi majalle. He olivat ilmeisen tyytyväisiä nähtävyyskierrokseensa, joka oli käynyt kaupan päälle myös Mini-Columnseilla. Päivää ja päivänvaloa oli jäljellä pari tuntia, ja sää vaihteeksi sateeton ja kohtalaisen kirkas, joten keksimme lähteä iltapäivän pikavisiitille katsomaan Porth yr Ogofia, Walesin suurinta luolansisäänkäyntiä.

Ajomatka osoittautui haasteelliseksi, koska GPS ohjasi meidät pahimmanlaatuiselle pikkutielle, missä ei ollut ohitustilaa eikä näkyvyyttä kiitos korkeiden pensasaitojen. Karo selvisi tästäkin sankarillisesti. Illan hämärtyessä pääsimme kuin pääsimmekin lopulta perille luolan parkkipaikalle.

img_9598Porth yr Ogof on näyttävä sisäänkäynti, jonka hauskaa kyllä olin juuri hiljakkoin bongannut pariinkin otteeseen katsellessani BBC:n Merlin-sarjaa. Se oli edelleen yhtä hieno kuin muistin. Kun ulkonakin oli jo aika pimeää, ei ero sisäänkäynnin sisä- ja ulkopuolen välillä ollut kovin jyrkkä, ja molemmissa kaipasi lamppua. Kävelimme pienen kierroksen luolan helppokulkuisimmissa osissa ja kuvasimme hämähäkkejä. Luolan läheltä olisi lähtenyt myös kävelyreitti vesiputouskierrokselle, mutta pimeässä siinä ei olisi ollut paljoakaan järkeä. Sen sijaan ajoimme takaisin luolamajalle.

Kokkasimme viimeisistä ruokatarpeistamme jonkunsorttisen kaapinkallistusillallisen, joka sisälsi lähinnä pekonia ja sipulia, ja pakkailimme hieman tavaroita. Seuraavana aamuna olisi aika vaihtaa maisemaa päiväksi ennen maasta poistumistamme.

31.12. Hetkellisiä hämmennyksiä (Cwm Dwr to OFD1)

Uudenvuoden aattona lähdimme viimein toteuttamaan pari päivää mietinnöissä ollutta läpiretkeä Cwm Dwrista Ykköseen. Tiimistä tuli lopulta huomattavasti isompi kuin vain suomalaiset: saimme kolme paikallisvahvistusta, kun mukaan liittyivät Jo, Andrew ja Tom. Ajatus oli, että minä suunnistaisin sen mitä osaan, ja muut auttaisivat, kun sitä tarvittaisiin.

Luolan alkuosassa haasteet ovat enemmän fyysisiä kuin suunistuksellisia, Cwm Dwrin sisäänkäynnin kutsuvasta betonituubista hilpeisiin vesiliukumäkikonttauksiin ja ryömintöihin. Kaikkein ahtainkaan ryömintäpätkä ei tuottanut kenellekään ihmeempiä ahdistuksia, ja pulpahdimme mönginnöistä Cwm Dwr Jaman suureen käytävään noin vartissa. Vaikka tämä oli sujunut hyvin, totesin olevani jo tämän lyhyen mutta fyysisen osuuden jälkeen ihan puhki. Parin päivän luolailu ja liikunnaton syystalvi selvästi tuntuivat.

Seurasimme Jaman suurta käytävää pienine kiipeilyineen ja satunnaisine puhtaanvalkoisine kalsiittivalumineen lohkaretukoksen alkuun saakka. Siellä luovutin suunnistuvastuun Jolle, joka sanoi muistavansa tämän hyvin. Seurasin seuraavana, ja fiilikseni oli, että olisin myös löytänyt läpi—mutta varmahan tästä ei tietysti voi olla, kun en itse valintoja tehnyt. Kaikkien selvittyä lohkareikon lopussa olevasta korkkiruuviänkeytymisestä olimme Big Shack 1:ssä. Siitä eteenpäin lähtee sarja suuria käytäviä, joissa suunnistaminen oli minua etukäteen mietityttänyt kaikkein eniten.

Lue loppuun

30.12. OFD2 Roundtrip (melkein) kaikilla mausteilla

Sunnuntaille oli puheltu läpiretkistä tai häröilystä Cwm Dwrissa, mutta aamiaisen yhteydessä havaitsimme, että ruokatarpeet alkoivat olla huolestuttavan vähissä. Suoritimmekin sitten päivän aluksi Tesco Roundtripin, johon kului jokunen tunti. Läpiretkeä varten olisi kiva varata enemmän aikaa, joten päätimme muuttaa päivän suunnitelmaa. Se muotoutui sellaiseksi, että Tor ja Jukka lähtivät apuvoimaksi Ianin kaivannolle—ilmeisesti se oli ollut edellisenä päivänä niin hauskaa—ja minä ja Karo lähdimme pyörimään OFD2:n eli yläsisäänkäynnin ympäristöön.

Varoituksen sanana, seuraava reittikuvaus on hyvin yksityiskohtainen ja lähinnä muistutus itselleni siitä, missä tuli käytyä, eikä luultavasti ole kovin kiinnostavaa luettavaa, jos ei itse ole koskaan tässä luolassa ollut.

Lue loppuun

29.12. OFD1 Roundtrip, otto 7

Ensimmäisen luolapäivän ohjelmaksi valikoitui eräs kotiluolani Ogof Ffynnon Ddun suosituimmista retkistä: OFD1 roundtrip eli kiertoretki. Olimme kaikki heränneet aikaisin varhaisen nukkumaanmenon jäljiltä, joten pääsimme myös liikkeelle hyvissä ajoin varustesäätöön kuluneesta ajasta huolimatta. Kävelypolku Ykkösen sisäänkäynnille oli muuttunut sitten viimenäkemän johtuen maanomistuskiistasta, jossa lyhyt siirtymä julkiselta polulta luolaseuran omistamaan luolamaastoon vaatisi muutaman metrin taittamista naapurin mailla, ja mikä nyt ei kertakaikkiaan kyseiselle naapurille enää sopinut. Siispä metsäpolun sijaan kuljimme tietä pitkin alas kunnes olimme ohittaneet Powell’s Caven pikkuonkalon, minkä jälkeen ylitimme aidan ja liukastelimme alas todella mutaista rinnettä luolan luukulle.

Olen tehnyt OFD1:n perusretken vuosien saatossa varsin moneen kertaan, mutta edellisestä oli pari vuotta, ja se oli epänormaali variantti, jossa emme menneet jokeen. Tällä kertaa teimme retken perinteiseen tyyliin: alun helppojen kuivien osien lopuksi laskeuduimme virtaan Stepiltä, missä totesimme veden olevan melko matalalla, ja etenimme jokea ylös aina Lowe’s Chainille saakka. Suureksi järkytyksekseni havaitsin, että siellä on nykyään tikkaat helpottamassa monesti hieman haastavaa kiipeilyä. Se tuntui ihan huijaukselta.

Lue loppuun

28.12.18 Luolaajan kotiinpaluu

Vuoden päätteeksi oli aika vielä yhden luolaretken, tällä kertaa ja pitkästä aikaa vanhaan kunnon Etelä-Walesiin, tuohon luolaharrastukseni alkukotiin. Sinne olikin parin vuoden tauon jälkeen vähän ikävä. Tällä kertaa porukassa ei ollut mukana vanhimpia Walesin-kanssareissaajia; Tor oli kyllä käynyt SWCC:llä ennenkin, mutta Karolle ja Jukalle paikka oli ihan uusi, vaikka muuten hekään eivät olleet aloittelijoita.

Vaikka tiimi ei ollut perinteisin, siirtymä suoritettiin tutun vanhan kaavan mukaan. Nukuin edellisen yön huonosti ja stressasin kaikesta mahdollisesta, ja oli helpotus, kun kello viimein soi klo 4.35. Lentokentällä olin vähän kuuden jälkeen. Aikaisuus oli viisas valinta, sillä joululoma-aikaan siellä oli paljon muitakin. Siitä huolimatta matkustus sujui ongelmitta. Kuten aiemminkin klo 8 aamulennolla Lontooseen, kone oli hieno kiiltävä A350 viihdekeskuksineen, jolla aina kelpaa matkustaa.

Yksi kohta reissusta, jota olin etukäteen erityisesti jännittänyt, oli vuokra-auton nouto, koska olin ensimmäistä kertaa elämässäni ollut vastuussa sen varauksesta. En toki edelleenkään olisi autoa ajamassa—en ole ajanut vuosikausiin kuin metrojunaa, joten Brittilän vääränpuoleinen liikenne olisi ihan mahdoton ajatus. Pääsin silti esittelemään ajokorttiani ja täyttelemään lomakkeita Europcarin tiskillä samalla tavalla kuin ”kakkoskuskimme” Karo, joka siis oikeasti oli varsinainen ja ainoa kuskimme. Ovela autonvuokrausmyyntimies kauppasi meille huomattavasti isomman ja kalliimman menopelin kuin mitä olin alunperin kaavaillut, mutta ehkä se oli ihan kiva, ainakin tavarat mahtuivat hyvin kyytiin.

Lue loppuun