27.8. Ebensee – Wien – Praha – Helsinki

Retken loppusilaukseksi mokasin checkoutin. Tai siis, edellisillan epätoivossani en ollut tarkistanut mihin mennessä pitää olla ulkona, joten kuin totaalinen ilkeä idiootti, kerroin tästä myöhään nukkuneille ihmisille vasta tuntia ennen kyseistä kellonaikaa. Olin alunperin toivonut saavani kyydin asemalle, mutta näissä olosuhteessa koin, ettei olisi reilua sitoa kenenkään muun käsiä. Tartuin siis tavaroihini ja taitoin parin kilometrin matkan kävellen; se oli alamäkeen ja sää oli hyvä, joten se olisi ollut ihan ok, jos en olisi kokenut epäonnistuneeni totaalisesti reissunjärjestäjänä.

Kotimatka oli pitkä ja mieli maassa. Junien suhteen minulla kävi parempi tuuri kuin mitä koin ansainneeni. Ensimmäinen kyytini Ebenseestä Attnang-Puccheimiin oli kymmenisen minuuttia myöhässä, mutta seuraava juna, Attnang-Puccheimista Wieniin, oli puolestaan vartin, joten ehdin hyvin ostaa asemalta lounasta. Wienin-junan myöhässäolo aiheutti jännityksen hetkiä, koska vaihtoaikaa viimeiseen junaan, Wienistä Prahaan, oli aikataulun mukaan vain viisi minuuttia. Lopulta sekin oli hieman myöhässä, niin että ehdin Wienissä juuri sopivasti kävellä asemalaiturin yli junasta toiseen. Prahassakin löysin nopeasti tieni lentokenttäbussiin, jossa vieläpä sai lipun ostettua kortilla (koska eihän minulla mitään Tšekin rahaa ollut).

Pääsin kuin pääsinkin siis hyvissä ajoin Prahan lentokentälle. Päivän teemaa jatkaen myös lento oli myöhässä, mutta vain puolisen tuntia. Tämä tarkoitti, että se laskeutui Helsinkiin puolenyön kieppeillä. Päivän ritarillisimma teon pisteet sai Dare, joka tuli vastaan taksikuskiksi. Tämä oli todella tarpeen; sitä toivoisi palaavansa lomalta rentoutuneena ja energisenä, mutta sen sijaan olin melkein stressaantuneempi kuin ennen reissua. Ja seuraavana päivänä taas töihin. Huoh.

Mainokset

26.8. Lisää vaihtoehtoluolia (Hennerhöhle & Eisriesenwelt)

Sunnuntaille eli viimeiselle päivällemme minä, Richard, Tor, Elina ja Jaakko olimme ilmoittautuneet retkelle virtaluolaan nimeltä Lengfeldkeller, noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä, kohtalaisen lähellä Saksan rajaa. Olin edellisenä iltana tarkistanut toimistolta, että kai se toteutuu, vaikka sää on sateinen, ja saanut vastaukseksi että kyllä. Lähdimme siis kahdeksaan pintaan ajamaan, jotta olisimme paikalla sovitusti klo 9.30. Vaan EuroSpeleon järjestelyt iskivät vielä viimeisen kerran: Bad Vigaunin aseman parkkipaikalta ajoimme toiselle parkkipaikalle, jossa lastasimme reilun kymmenen hengen porukan kolmeen autoon, ja etenimme letkana vielä vartin luolan parkkiin. Siellä, kaikkien jo vaihdettua varusteisiimme, kuulimme oppaalta, että emme itse asiassa ole menossa kauniiseen Lengfeldkelleriin, vaan pienempään, ahtaampaan, lyhyempään ja vähemmän hienoon luolaan nimeltä OLYMPUS DIGITAL CAMERAHennerhöhle. Hemmetti sentään. Tätä ei sitten voinut kukaan kertoa ennen kuin olimme ajaneet tänne puolitoista tuntia?

Tässä vaiheessa ei tietekään enää ollut järkeä todeta, että ei kiinnosta. Lähdimme siis katsomaan Kanakoloa. Sinne oli lyhyehkö lähestyminen metsäpolkua sekä jyrkkää, polutonta rinnettä, johon oppaamme laittoi apuköyden. Itse luolaretken hän aloitti pitkällä geologisella selityksellä saksaksi, ja sama paljon lyhyemmin englanniksi. Näitä luentopysähdyksiä tuli matkalla muutama lisää, lähinnä liittyen luolan seinissä oleviin piikiteisiin, jotka eivät ikävä kyllä olleet erityisen hienoja. Lengfeldkellerissä ne kuulemma olisivat paljon nätimpiä. Sepä tässä kovasti lämmitti.

Käveltävän sisäänmenokammion jälkeen meno muuttui konttaukseksi ja ryöminnäksi käytävässä, joka ei missään vaiheessa ollut erityisen ahdas tai vaikea, mutta jossa etenimme etanavauhtia. Edellämenevän takamus tuli tutuksi, ja vaikka päällä oli kaikki OLYMPUS DIGITAL CAMERAomistamani luolavaatekerrokset märkäpukua lukuunottamatta, alkoi tulla viileä. Luolan hauskinta antia olivat yksi poikkarikiipeily vesiputouksen läpi ja pari muuta kiipeilyä. Niiden päädystä löytyi hieno virtakammio, jonka yhtä seinää alas kuohuva iso vesiputous olisi ollut tie syvemmälle. Osa ryhmästä vapaakiipesi siitä ylös ja vähän matkaa eteenpäin. Minäkin tapailin otteita, mutta edellisen luolan pudotuksesta pelästyneenä päätin lopulta jättää väliin. Sen sijaan odotin kylmässä ja pimeässä. Fiilis ei ollut varsinaisesti katossa.

Lue loppuun

25.8. Vapaapäivän epätoivo

Lauantaina heräsin liian aikaisin siihen, että muutama ihminen suuntasi kohti luolia. Koitin mennä takaisin nukkumaan, ja kun siitä ei tullut mitään, luin jonkin aikaa kirjaa sängyssä. Ulkona satoi. Olo oli yleisen epätoivoinen ja totaalisen epäsosiaalinen.

Kuuden EuroSpeleopäivän saldona oli pari luolaretkeä, joista pisinkin oli ollut kuusituntinen lähinnä odottelun määrästä johtuen. Mikään luolista ei ollut erityisen näyttävä tai mieleenpainuva, paitsi ehkä graniittivirtaluola erikoisen luonteensa vuoksi. Lomafiiliksen sijaan painoi stressi ja ahdistus siitä, että olin kämpän varausta järkänneenä ikäänkuin koonnut ihmiset tähän tapahtumaan, joka nyt sitten jätti paljon toivottavaa. Kämppäkin oli, noh, enimmäkseen toimiva, mutta aika pieni kuudelle aikuiselle, ja sisälsi ominaisuuksia kuten käsiin jäävät kaappien vetimet ja niskaan tippuvan suihkutangon. Luolaretkistressin lisäksi ahdisti ajatus loman lopusta ja siitä, että pian pitäisi palata kotiin ja töihin. Päädyin viettämään suurimman osan päivästä itsekseni sekä avautuen ihmisille internetissä. Kumpikaan ei kauheasti auttanut.

IMG_9374Päivän suurimmiksi aikaansaannoksiksi jäivät pyörähdys tapahtuma-alueella, mistä ostin t-paidan ja liian kalliin kirjan Sveitsin kanjoneista, pikainen shoppailureissu huoltoasemakauppaan Gmundeniin—koska kaikki muu oli jo kiinni ja huomenna olisi yhtä suljettua, koska sunnuntai—sekä EuroSpeleon palkintoseremonian ja 3D-valokuvashown seuraaminen. Ensinmainittu oli pitkäveteinen ja sisälsi naurettavan paljon selkääntaputtelua tapahtumajärjestäjien taholta, kun oma kokemus oli, että järjestelyt olivat vähän mitä sattuu. Jälkimmäinen puolestaan oli todella hieno, mutta siitäkin jäi vähän ristiriitainen fiilis: tympeää olla luolalomalla katsomassa jonkun muun kuvia luolista, jotka ovat sata kertaa hienompia kuin mikään, mitä täällä tuli vastaan.

24.8. Pudotus vaihtoehtoluolassa (Kühlloch & Untere Schießerbachhöhle)

Perjantain luolan piti olla märkä, ahdas ja köysipainotteinen. Pakkasimme tavaramme sen mukaan. Pettymys oli huomattava, kun kokoontumispaikalla meille ilmoitettiin, ettei tiedossa olisi SRT:tä lainkaan. Sääennuste uhkaili sateella, ja märkiä ryömintöjä sisältävässä Kühllochissa olisi liian suuri riski jäädä jumiin tulvan vuoksi. Sen sijaan tarjolla oli kyseisen luolan alkuosa sekä pari läheistä horisontaalikoloa. Noh, pääsisimmepä edes johonkin luolaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAAutoilimme viikonvaihteesta tuttuun Rettenbachalmin laaksoon, missä pysäköimme autot tien levikkeelle ja vaihdoimme varusteisiin. Luolan suu aukeni käytännössä suoraa tielle: Kühlloch on oikea drive-in luola. Jätimme luolasäkit ensimmäiseen kammioon, koska emme menisi kovinkaan kauas, ja lähdimme etenemään pidemmälle pitkin jokikäytävää. Vettä ei vielä ollut erityisen paljoa. Välillä konttasimme siinä pieniä matkoja, välillä poikkaroimme ja kiipesimme hieman. Kivaa käytävää kesti ehkä vartin, kunnes saavuimme nättiin vesiputouskammioon. Putouksen toisella laidalla, kaukana vedestä, odotti ensimmäinen köysinousu. Katselimme sitä kaihoisasti. Oppaamme kertoi, että sen jälkeisessä tunnelissa olisi pari todella ahdasta änkiötä, jotka olivat hänen pääasiallinen huolensa sään suhteen. Emme siis menneet sinne, vaan takaisin pinnalle. Tämä lyhyt luolapyörähdys kesti vain puolisen tuntia.

Lue loppuun

23.8. Laumaköysittelyä (Totengrabenhöhle)

Alunperin olimme menossa Totengrabenhöhle-nimiseen vertikaaliluolaan sunnuntaina, mutta aikataulusyistä päädyimme siirtämään sen torstaille. Siispä taas oli aikainen herätys, kamojen kasaus, ja liikkeellelähtö ennen kasia. Kuten pelkäsimme, päivän tiimi osoittautui taas valtavaksi: kaksi opasta ja kymmenen luolaajaa. Köysiretkelle tämä on aivan tolkuttoman iso porukka. Ajoimme letkana noin kahdeksan kilometriä kylän yläpuolella sijaitsevan Langbathsee-järven parkkipaikalle, mistä lähti kävely luolalle. OLYMPUS DIGITAL CAMERAKäveltävää oli noin puolitoista tuntia, tietenkin taas ylämäkeen. Päinvastoin kuin maanantaina, kesto oli oikeastikin näin pitkä. Tein myös sellaisen virheen, että lähdin kapuamaan saappaissa ja neopreenisukissa sekä shortseissa, niin että saappaiden reunat jäivät paljasta säärtä vasten, ja hiersivät ihon komeasti rikki. Muuten nousu oli hieno: vuorenrinteet ilmestyivät näköpiiriin, ja lähestyivät kunnes saavutimme aivan niiden juuren.

Viimeinen osuus luolan suulle oli paljaalla kalliolla, lopuksi köyttä pitkin. Toinen oppaista sekä ranskalainen luolasukeltajasetä menivät ensimmäisinä sisään ja riggasivat siihen uuden köyden. Richard, minä ja Tor seurasimme lähellä kärkeä. Muun porukan muodostivat toinen paikallinen, kolme romanialaista, ja kolme kiinalaista nuorta naista. Viimeksimainitut olivat Euroopassa lähinnä EuroSpeleon takia, ja yksi heistä ei puhunut juuri lainkaan englantia. Vaikuttavan innokasta, että he olivat lähteneet näin pitkälle nähdäkseen Itävallan luolia.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Luola alkoi lyhyellä poikkarilla ekan köysiankkurin luo. Siinä ei alunperin ollut lähestymislinjaa ollenkaan, vain y-ankkuri kahden seinän välissä, parikymmenmetrisen pudotuksen päällä. Poikkari oli niin helppo, ettei se häirinnyt edes minua, mutta isoja, vaihtelevantasoisia ryhmäretkiä ajatellen tämä ei ollut kovin luottamustaherättävä riggausratkaisu. Vielä vähemmän luottamusta herätti se, että seinistä ropisi irtokiviä monesta kohtaa. Tor yritti pudotella niitä, mutta parin murikan tiputtaminen johti siihen, että irtosälää löytyi vain enemmän ja enemmän. Ilmeisesti parasta siis olisi vain liikkua todella varovasti ja olla koskematta seiniin, jos sen voi välttää.

Lue loppuun

22.8. Vettä ja graniittia (Saubachlhöhlen)

Keskiviikon varhainen lähtö ei liittynyt niinkään pitkään luolaretkeen, vaan siihen, että retki tapahtui vähän kauempana. Kahdeksan kieppeillä Richard poimi kyytiin minut, Jaakon ja Jarin, ja otimme suunnan kohti koillista, Ybbs an der Donau -nimistä paikkaa. Parin tunnin ajomatkan aikana vuoret jäivät taa ja vaihtuivat kumpuilevaan maaseutu- ja metsämaisemaan. Ybbsissä tapasimme päivän luolaporukan, ja se oli aivan massiivinen, yhteensä viitisentoista henkeä. Heti kättelyssä oppaamme kertoi, että on vieraillut kahdesta kohteenamme olevasta luolasta vain yhdessä, koska heidän tiedusteluretkellään oli tapahtunut onnettomuuksia, kaksi muuta opasta oli loukkaantunut, ja retki jäi kesken. Kun vielä havaitsin, että oppaan toinen käsi oli proteesi, alkoi hieman epäilyttää, mihin oikein olimme menossa. (Oletettavasti tämä ei oikeasti liittynyt asiaan mitenkään, ja onnettomuudet olivat olleet liukastumisia sammaleisilla märillä kivillä.)

Meillä meni runsaasti aikaa yleiseen säätämiseen, mutta lopulta autoletka lähti liikkeelle ja eteni vielä noin 25 kilometriä rauhalliseen Yspertalin laaksoon. Siellä yleinen härväys jatkui: opas kävi virittämässä jotain tikkaita johonkin, ja kamoja säädettiin ja arvottiin, kävelläänkö luolalle märkkäreissä vai säkkien kanssa. Koska sää oli kuuma, päädyimme kantamaan roinat lähemmäs luolaa, alle puoli kilsaa ylemmäs metsätietä, missä porukka vaihtautui märkäpukuihin, jotka tähän luolaan oli mainittu pakollisiksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAKotoa lähdöstä oli kulunut nelisen tuntia kun viimein pääsimme luolaan. Saubachlhöhlenin luolat ovat keskieurooppalaisiksi luoliksi varsin erikoisia: kyseessä ei ole kalkkikiviluolasto, vaan kasa joenuomaan kerääntyneitä graniittilohkareita. Joki virtaa edelleen niiden alla, joten luola tuntui hassulta risteytykseltä suomalaista lohkareluolaa sekä kanjonia. Itse asiassa se oli tosi vinkeä aikuisten vesipuisto, sarja märkiä vesiputousliukumäkiä ja vedessä konttaamista, ja harvakseltaan vähän isompia tiloja. Päivänvalo näkyi paikoitellen kivien välistä. Kuumalle kesäpäivälle tämä oli juuri sopivaa toimintaa.

Lue loppuun

21.8. Miniklettersteig

Tiistaina oli viimein aika vetää hieman henkeä. Kun osa porukasta lähti luolaan valokuvaamaan, me muut nukuimme pitkään, ja kävimme kaikessa rauhassa kaupassa. Oli ihanaa saada jääkaappiin muutakin kuin kolaa ja kinkkua. Toisen aamiaisen äärellä puimme päivän suunnitelmia. Lopulta syntyi ajatus lähteä katsomaan lähistön helpohkoa ja lyhyttä via ferrataa tiimillä minä, Richard ja Elina.

IMG_9336Ewige Wandin seinämä kiipeilyreitteineen ja via ferratoineen (tai saksalaisittain Klettersteigeineen) sijaitsi lähellä Bad Ischliä; pysäköinti oli Rathlucken Hütten parkkipaikalle. Sää oli todella kuuma, kolmenkymmenen asteen kieppeillä. Tuntui pähkähullulta lähteä kallioseinälle paistumaan, mutta kun kerran tänne oli ajettu, pitihän se mennä tarkistamaan. Vartin metsäkävelyn jälkeen saavutimme kallioseinämän sekä siihen louhitut lyhyet tunnelit, joista yhden suulta lähti seinän ympäri ja ylös kaapeli sekä sarja metallitappeja otteiksi. Tässä se nyt oli.

Lue loppuun