10.8. Lenk – Stuttgart – Helsinki

Olin aikanaan valinnut paluureittini lähinnä sen perusteella, miltä kentältä, joka sijaitsee siedettävällä etäisyydellä Besançonista, sai halvimmalla yhdensuuntaisen vaihdottoman lennon Helsinkiin. Kiitos muuttuneiden suunnitelmieni, en kuitenkaan paluupäivän koittaessa ollut Ranskan Ornansissa, vaan Sveitsin Lenkissä. Tämä monimutkaisti ja pidensi paluumatkaani parilla tunnilla.

IMG_1315Onneksi lento oli vasta iltaseitsemältä, joten en joutunut lähtemään kauhean varhain. Hyppäsin sateisena aamuna MOB-yhtiön pikkujunaan kello 8.37, ja sillä Zweisimmeniin, mistä BLS:n vähän isommalla junalla Spieziin. Spiezissä oli reilun puolen tunnin odottelu ennen päivän pisintä yksittäistä siirtymää, joka oli ICE-juna Mannheimiin. Löysin itselleni mukavan, varaamattoman istumapaikan. Neljän tunnin junailu olisi ollut miellyttävä elämys, jollei vaunu olisi osoittautunut rasittavan meluisaksi: jatkuvasti puliseva kovaääninen teiniporukka sekä mobiilipeliä äänet täysillä pelaava penska ajoivat raivon partaalle. Jos olisin yhtään vähemmän vaivaantuvaa sorttia, olisin varmaan jo huutanut ihmisille naama punaisena, mutta tyydyin kiristelemään hampaitani ja kitisemään ihmisille internetissä.

Jotta kasaamani matkustusraivo ei pääsisi turhaan laantumaan, Deutsche Bahn iski jälleen kerran. Mannheimin asemakyltit kertoivat, että seuraava juna, jota tarvitsin päästäkseni Stuttgartiin, oli vartin myöhässä. Laituri oli täynnä ihmisiä, ja näppärästi juna vielä ohjattiin eri laiturille kuin ensin oli ilmoitettu. Päädyin viettämään noin 40 minuutin matkan seisten välikössä tavaroideni kanssa, koska muualle ei mahtunut. Oli onni ja autuus, kun Stuttgartissa löytämäni S-Bahn kohti lentokenttää oli väljempi.

Minulla on muutamakin syy suosia maan (ja veden) kautta matkaamista lentämisen sijaan. Ekologisia syitä enemmän painaa se, että vihaan lentämistä. Vihaan lentokenttäsäätöä, jossa ihmisiä juoksutetaan paikasta toiseen ja kohdellaan kuin rikollisia. Vihaan odottelua. Vihaan ahtaassa peltipurkissa istuskelua, kun ei ole edes ravintolavaunua mihin mennä. Olin valmiiksi kerrassaan mahtavissa tunnelmissa, kun saavuin Stuttgartin kentälle, eikä meininki varsinaisesti parantunut, kun jouduin raahaamaan rinkkaani puolen hallin halki bulky baggage -luukulle, missä ei edes osattu englantia. Onneksi sentään pääsin kantamuksestani eroon.

Selvittyäni turvatarkastuksesta ja taxfree-karkkishoppailusta pääsin vihoviimein koneeseen. Se oli pikkuinen Embraer, jonka kaikki istuimet tulivat täyteen. Parituntisella lennolla suurin hupini oli seurata kahdesta ihmisestä koostuvan matkustamohenkilökunnan häsläystä. Heillä ei myöskään tainnut olla ihan paras päivä. Vaan rasittavinkin päivä päättyy aikanaan, ja niinpä vain minäkin selvisin pitkältä reissultani takaisin Helsinkiin. Paluun tuskaa helpotti kovasti, että Dare ja Taina tulivat vastaan poimimaan minut kentältä.

Mainokset

9.8. Viimeinen vaellus (Leiterli – Iffigfall)

IMG_1234Edellisen päivän urheilun jälkeen epäilin, että seuraavana päivänä en jaksaisi kauheasti riehua. Ylemmäs vuoristoon kuitenkin teki mieli, joten lähdin liikkeelle ajatuksenani kokeilla, innostaisiko vaeltelu edelleen. Lenkin kahdesta kaapelihissistä oli vielä testaamatta lähempänä keskustaa sijaitseva Betelberg, joten aamiaisen jälkeen hyppäsin sen kyytiin ja nousin ylös Leiterlin asemalle. Täällä oli selvästi enemmän liikennettä heti aamusta kuin Metschin radalla, etenkin paljon lapsiperheitä, eikä ihme, koska yläasemalta lähtee teemapolkuja eri ikäisille.

Yksi Leiterlin merkityistä reiteistä on kiertokäynti Gryden-nimisen alueen läpi. Tätä mainostettiin geologisesti mielenkiintoisena erikoisuutena, joten se piti tietenkin katsastaa. Kävelykierros olisi parin tunnin pätkä, mutta sen etäisimmästä pisteestä voisi halutessaan jatkaa kauemmas. Gryden ei lopulta ollut minusta mitenkään valtavan erikoinen nähtävyys; kyseessä oli karstimainen alue täynnä kuoppia, joka näytti luolaisalta, mutta josta en löytänyt mitään murmelinkoloa isompaa. Itse asiassa IMG_1252kiinnostavimmaksi osuudeksi jäikin sellaisen edelläni kipittänyt asukki.

Ehdin Grydenin kauimmaiseen nurkkaan noin tunnissa, ja totesin, että ehdottomasti haluaisin suorittaa tänäänkin pidemmän lenkin. Otin siis suunan kohti Iffigenalpia, mihin kyltin mukaan olisi vielä nelisen tuntia taivallettavaa. Päinvastoin kuin eilen, kyseessä ei ollut mikään erityisen haastava reitti, ja seuraava tunti kului leppoisassa tasaisessa maastossa. Muita kulkijoita oli jonkin verran, taaperoista senioreihin.

IMG_1261Reitin kiinnostavuus nousi huomattavasti, kun havaitsin edempänä olevan komean harjanteen, jota kohti olin matkalla. Pidin evästauon jyrkänteen juurella, ja aloitin vaellukseni ainoan pitkän nousun. Sen alussa oli jopa lyhyt kaapelipätkä ja hieman kivikosketusta, mutta ihan liian pian eteneminen muuttui loivahkoksi pujotteluksi rinnettä ylös. Sentään maisemat kävivät aina vain paremmiksi, mitä ylemmäs nousin.

Lue loppuun

8.8. Viimeinkin vuoristossa (Metschstand – Ammertenspitz – Simmenfälle)

IMG_1098Vaihtoaikani Sveitsissä aikanaan opetti minulle, että paras tapa löytää kiinnostavimmat vaellusreitit on valita ne, joissa on eniten erilaisia varoituksia. Tätä filosofiaa noudattaen olin poiminut listalta ensimmäiselle päivälleni Lenkissä reitin, jota suositeltiin vain kokeneille vuorivaeltajille, eikä missään nimessä korkeanpaikankammoon ja huimakseen taipuvaisille. En millään mallia luokittele itseäni erityisen kokeneeksi vuoristossa, mutta sen verran kaikenlaisia kivikkoisia haasteita ja korkeuseroja maa
n alla tapaa tulla vastaan, etten ollut kovin huolissani tämän vaikeudesta.

Aloitin reittini kävelemällä muutaman kilometrin Simmentalin laaksonpohjaa ja oikaisemalla ensimmäisen vertikaalisen kilometrin Metschin kaapelihissillä—tämä ei edes maksanut ekstraa, koska hissien vapaa käyttö sisältyi majoitukseni hintaan. Vähän yhdeksän jälkeen muita ihmisiä ei juuri näkynyt. Yhtä lailla tyhjää oli Metschstandin IMG_1107yläasemalla, missä seuranani oli lähinnä vuoriravintolan henkilökuntaa sekä kaksi murmelia, jotka vaikuttivat majailevan ravintolan rakenteiden alla. Näiden havaitseminen ilahdutti kovasti, koska ujot marmotit ovat lempiotuksiani.

Köysihissiaseman vaelluskylteissä varoiteltiin taasen, että reitti Ammertenspitzille, mihin oli tähtäämässä, on jyrkkä ja haastava, ja kulku tapahtuu omalla vastuulla. Lähdin kiinnostuneena seuraamaan kyseistä viitoitusta. Alkupätkä matkaa oli tavanomaista vuoripolkua vailla suurempia haasteita. Maisemat olivat mahtavat joka puolellani, ja rauhallisessa aamussa ainoa ääni oli lehmänkellojen kilkatus. Ahh. Tätä olin kaivannut koko lomani ajan. Oli selvästi ollut oikea valinta lähteä Ornansista hieman aiemmin.

Lue loppuun

7.8. Ornans – Lenk im Simmental

Alunperin olin suunnitellut pysyväni Ornansissa koko SWCC-retken ajan eli lauantaihin asti. Minulla oli kuitenkin yksi ylimääräinen Interrail-päivä, ja ekan päivän sadetelttailuankeus oli innostanut minut varaamaan reissuni loppuun pätkän vuoristolomailua Sveitsistä. Siispä keskiviikkona sanoin hyvästi luolaajille ja pummasin Julesilta ja Suelta kyydin Pontarlierin juna-asemalle.

IMG_1068Siirtymäpäiväksi tämä oli leppoisa: vaihdoissa oli runsaasti aikaa, eikä kokonaiskesto ollut edes viittä tuntia. Neuchatelissa ostin lounaaksi salaatin ja nostin automaatista
paikallista valuuttaa, Bernissä join kaikessa rauhassa jääkahvin. Sieltä lähtenyt juna oli erityisen hauska, koska se jakautui osiin Spiezissä. Kärkipään junayksikkö jatkoi kohti Domodossolaa, peräpää, jossa itse olin, päätyi pikkukylien ohitse Zweisimmeniin. Viimeinen juna Lenk im Simmentaliin kulki jo melkoisen hulppeissa maisemissa, joissa riitti ihasteltavaa sateisen pilvisestä säästä huolimatta.

Varaamani majapaikka, Hotel-Garni Alpenruh, sijaitsi aivan Lenkin pikkuisen juna-aseman vieressä. Minut otti vastaan suorastaan kliseisen germaaninen jämäkkä vaaleatukkainen nainen. Tämä oli myös reissuni perusteellisin check-in, ainakin siinä IMG_1222mielessä, että hän saattoi minut huoneeseen ja selitti siellä kaiken mahdollisen television käytöstä lähtien. Reilun viikon telttailun jälkeen alppimajatalon pienehkö huone oli huikeaa luksusta. Maisemakaan ei ollut hassumpi, vaikka tämä ei edes varaukseni mukaan virallisesti ollut vuoristonäköala.

Käväisin iltakävelyllä vilkaisemassa kylää ja hankkimassa eväitä tulevien päivien vuoriretkeilyä varten. Illallista söin majoittajani suosittelemassa Hirschen-ravintolassa, jossa sai koota itse oman burgerin rastimalla asioita lapusta. Se oli valtava ja maukas. Illan päätteeksi oli ihanaa kaatua sänkyyn, joka ei viettänyt mihinkään suuntaan, ja jossa oli hiostavan untuvamakuupussin asemesta oikeat lakanat. Telttaillessa tosiaan oppii arvostamaan modernin elämän mukavuuksia.

6.8. Tuttu turistiluola (Grottes de Vallorbe)

Olin toivonut viimeiselle päivälleni SWCC:n matkassa jotain puuhaa, joka olisi kiinnostavaa, mutta ei vaatisi varusteiden sotkemista. Sopivaksi ohjelmanumeroksi tarjoutui vähän vanhemman väen retki Sveitsin puolella sijaitsevaan, minulle jo vanhastaan tuttuun Grottes de Vallorben turistiluolaan. Sitä ennen vietin kiireisen aamun pakaten kamojani, koska sääennusteen mukaan myöhemmin olisi tiedossa ukkosta ja sadetta, joka jatkuisi pitkälle seuraavaan päivään. Sen vuoksi kirjauduin ulos teltta-alueelta ja muutin viimeiseksi yöksi Garyn mökin ylimääräiseen huoneeseen.

Saatuani pakkaussäädön valmiiksi hyppäsin Denisen autoon, ja lähdimme ajamaan kohti naapurimaata. Reitti oli kiemurainen nähtävyysversio, koska meillä ei ollut mihinkään kiire. Pontarlierin nurkilla ilahduin ja hämmästyin syvästi, kun havaitsin, että yömyöhään auki ollut kiinalaisbuffa vuoden 2012 Petit Siblot -luolarekeltäni Mirin kanssa oli edelleen olemassa! Selvästi se ei ollutkaan jaettu hallusinaatio.

Kuten aiemminkin, rajamuodollisuudet Ranskasta Sveitsiin autoiltaessa olivat olemattomat. Rajalta oli enää lyhyt matka Vallorbeen ja luolien luo. Ennen luolaa päätimme lounastaa sen viereisessä kuppilassa, joka osoittautui äärimmäisen hitaaksi; koko operaatio kesti melkein kaksi tuntia. Sentään ruoka oli hyvää, vaikka toki sveitsiläiseen tyyliin vuohenjuustosalaattini maksoi kaksikymppiä. Ravintolaistuntomme aikana ukonilma saavutti meidät. Onneksi vieressä oli luolasto, johon pakenimme säätä.

Lue loppuun

5.8. Lepopäivä leirissä

Olin läpiretken päätteeksi epäillyt, etten seuraavana päivänä varmaan jaksaisi edes nousta teltasta ylös ja ulos. Se ei kuitenkaan ollut mitenkään täysin mahdotonta, ja edes lukemattomia kolauksia kärsineet polveni ja säären eivät olleet toivottoman kipeät. Joka tapauksessa päätin jo tässä vaiheessa, että en enää tällä retkellä menisi luolaan. Seuraavien päivien sääennuste oli epävakaa, ja olisi paljon kätevämpää, jos saisin varusteeni pakattua puhtaina ja kuivina.

Kulutin suurimman osan maanantaistani askareiden ja lepäilyn parissa. Pesin hieman pyykkiä—käsin, koska osoittautui mahdottomaksi tavoittaa henkilökuntaa kauppaamaan poletteja lerintäalueen pyykkikonetta varten—ja puunasin huolellisesti luolavermeeni. Poikkeuksena tästä olivat puhkikuluneet neopreenhanskat ja haalari, jotka julistin täysinpalvelleiksi ja nakkasin roskikseen.

Pitkin päivää yritin ryhtyä kirjoittamaan kuvausta läpiretkestä, mutta siitä ei tahtonut tulla mitään. Kokemus oli ollut kertakaikkiaan niin tyrmäävä, monipuolinen ja yksinkertaisesti niin pitkä, että tuntui kuin kaipaisin enemmän etäisyyttä. Lopulta kirjoitinkin tekstin vähitellen parin seuraavan päivän aikana.

IMG_1064

4.8. Neljätoista tuntia kiven sisällä (Biefs Bousset – Grotte Baudin)

Läpiretkipäivän aamuna heräsin tavanomaiseen tapaani jo seitsemän kieppeillä. En kuitenkaan keittänyt minikeittimelläni kahvia ja puuroa kuten yleensä, vaan viimeistelin pakkaukseni ja siirryin Heljän ja Paulin mobile homelle, koska he olivat luvanneet tarjota aamiaista. Se oli perinteinen luola-aamiainen munilla ja pekonilla, eli tarvittava energialataus tähän päivään.

Yleensä vaatii jonkin verran säätöä saada autot sopiviin paikkoihin läpiretkillä, joissa sisään- ja uloskäynnit ovat kaukana toisistaan. Tällä kertaa meillä oli näppärä järjestely: ajoimme Heljän ja Paulin autolla Biefs Boussetiin, vaihdoimme varusteet, ja Heljä otti auton. Myöhemmin päivällä hän jättäisi sen Nans-sous-Sainte-Anneen parkkipaikalle ja pyöräilisi takaisin, joten luolatiimillä eli Paulilla, minulla ja Johnilla olisi paluuauto odottamassa.

Retken jo aiemmin tehneellä neljän hengen tiimillä oli siihen mennyt yhdeksän ja puoli tuntia, joten odotin meidän retkeltämme reilua kymmentä. Tosin edellisessä porukassa oli kolme neljästä suorittanut retken kerran aiemminkin, kun taas meistä olin itse ainoa, joka oli koskaan käynyt koko luolastossa—ja minä olin nähnyt vain ihan lyhyen pätkän Baudinista, joka olisi reittimme loppupää. Meillä siis ei olisi edes hämäriä muistikuvia turvanamme, ainoastaan survey ja brittiläinen läpiretkikuvaus vuosien takaa.

Noin kymmenen maissa olimme valmiina aloittamaan laskeutumisemme maan uumeniin. Hetkeksi piti vielä pysähtyä valokuvaamaan suuaukolla. Heljällä oli uusi hieno kännykkä, jolla sai maanalaisissakin olosuhteissa käsittämättömän hyviä kuvia. Paul ottaisi sen mukaan retkelle, jotta saisimme seikkailumme dokumentoitua (itselläni ei ollut kameraa). Sen pakkaaminen ja esiin ottaminen oli aina pieni säätö, koska tietenkin halusimme pitää sen ehjänä loppuun asti. Kännykän suojelusta tulikin yksi retken teema, kun Paul yritti käsitellä luolasäkkiään mahdollisemman hellästi, ettei tuhoaisi sitä.

Biefs Bousset

Biefs Boussetin sisäänkäynnin näyttäviltä kivikaarilta alkoi leppoisa sarja lyhyehköjä köysiä—pisinkin niistä oli vain 12-metrinen. Niissä ei ollut mitään mainittavan hankalaa tai erityisen mieleenpainuvaa, ja olisin voinut kuvitella olevani vaikkapa Yorkshiressa. Meille oli kerrottu, että köysiosan jälkeen alkava ahtaahko meanderi on ikävä SRT-varusteissa, ja ne kannattaa laittaa säkkiin. Siispä riisuimme ne, kun kuvittelimme löytäneemme pohjan. Vitsailin, että tietysti nurkan takana on sitten vielä yksi köysi lisää, ja kappas, niinpä siellä olikin. Se oli lyhyt parin metrin pätkä, joten emme jaksaneet kaivaa varusteita esiin, vaan laskeuduimme sen vyöllä ja sulkkarilla.

Lue loppuun