12.8. Bilbao – Frankfurt – Helsinki

Viimeinen matkapäivä oli lähinnä pelkkää odottelua fiiliksellä yleis-blaah. Aamulla luolakamat olivat vähän kuivempia, joten runnoin ne rinkkaan. Kävin viimeisellä keskieurooppalaisella aamiaisellani (hyvää kahvia ja pain au chocolat) lähikuppilassa, koska hotellissa ei ollut ruokaa tarjolla. Sitten keräsin kamppeeni ja siirryin bussiasemalle. Kello oli noin 10.30, ja aikataulun mukaan lentokenttäbusseja piti mennä 10.25 ja 10.55. Pysäkillä sattui kuitenkin olemaan sellainen, ja se lähti aika lailla heti kyytiin noustuani. Oletan, että tämä oli siis se 10.25 bussi. Eihän se nyt sovi, että oltaisiin aikataulussa.

Olin lentokentällä turhan varhain: check-in avautui vasta tasan kaksi tuntia ennen lentoa, mihin oli vielä tunti aikaa. Sain siis ensin odotella tiskin avautumista, sitten jonottaa tiskille, koska siihen oli ehtinyt kerääntyä valtava jono sillä aikaa kun istuin muualla. Rinkka painoi vain 21 kiloa, ei ongelmaa. Ehdin huitaista purilaisaterian naamaan ennen koneeseen nousua, joka myös tuntui hitaalta kuin mikä. Se olikin jopa niin hidas, että lentokone ei ehtinyt suunniteltuun lähtöikkunaan, ja seuraavaa piti istua odottamassa puoli tuntia. Onneksi minulla olisi runsaasti vaihtoaikaa.

Vajaan parin tunnin lento vierähti nopeasti kun lopulta saimme lähtöluvan. Perillä Frankfurtissa oli sateista, mutta samapa tuo. En aikonut poistua kentältä. Terminaali 1:n B-porttien lähistöllä ei ollut juuri mitään, jos ei halunnut mennä turvatarkastusten läpi, ja minua laiskotti liikaa että olisin vaivautunut. Vietin siis väliaikani istuen kahvilassa ja portilla, lukien ja kirjoittaen.

Uutisissa oli maininta Suomeen illalla iskevästä kesän kovimmasta myrskystä, mutta minun lentoni lähtöaikaan se ei vaikuttanut, vaan reissun viimeinen lento lähti tasan ajallaan. Myöhemmin luin, että myrsky oli kyllä sekoittanut aikatauluja, mutta vähän aikaisemmin. Kello 00.40 laskeutuneessa koneessa ei sitä huomannut, mitä nyt lähestyessä pilvien läpi oli ehkä vähän tavallista enemmän turbulenssia.

Olin päättänyt ottaa taksin kotiin, mutta taksitolpalla oli nolla autoa, ja vieressä bussi 615 lähtövalmiudessa. Nousin siis kuitenkin siihen. Vaihdoin bussia Sörnäisissä, missä pysäkki oli tungokseen asti täynnä Flow-festaroijia. Tuntui epätodelliselta vaappua jättirinkan kanssa kännisten suomalaisten seassa.

Kahden maissa aamuyöstä saavuin kotiin, ja järkytyin miten siistiä siellä oli, kun olin peräti siivonnut ennen lähtöä. Siistiä, ja kuuma. Ja tavaraa. Astioita. Mikroaaltouuni. Oma vessa ja suihku, ja iso pehmeä sänky! Käsittämätöntä kyllä, kahdessa viikossa olin jo niin tottunut ahtaaseen telttaan ja makuuaustaan että sängyssä nukkuminen tuntui vieraalta ja vaikealta.

Mainokset

11.8. Saint-Engrace – Tardets – Bayonne – San Sebastian – Bilbao

Kolmen viikon luolaloman pitkä paluumatka alkoi perjantaiaamuna. Heräsin seiskalta jotta ehtisin pakata. Yöllä oli satanut lisää, joten kaikki kamat olivat vieläkin läpimärkiä, mutta ei auttanut kuin tunkea ne rinkkaan. Mahtuminen ei ollut ongelma, mutta painavalta setti kyllä tuntui. Kellään ei ollut vaakaa, ja hieman huoletti, olisiko se yli painorajan. Kaiken kaikkiaan fiilis oli haikea ja krapulainen. Respan täti taisi laskuttaa ylihintaa tax de séjourin osalta, mutta tajusin tämän vasta jo palattuani telttakylään, enkä halunnut olla hankala. Hintaa tuli joka tapauksessa vain vajaa 100€ koko viikon leireilylle.

Viimeiset hyvästelyt kyyneliä nieleskellen, ja hyvissä ajoin ennen kymmentä vielä kerran Richardin pakun kyytiin. Hän ja Gareth pudottivat minut Tardetsiin bussipysäkille, ja jatkoivat kohti pohjoista ja via ferrataa. Minä en jaksanut kantamukseni kanssa vaivautua edes kahvilaan asti, vaan odotin melkein kolme varttia pysäkillä. 10.55 eli hieman myöhässä saapui menomatkalta tuttu bussi 811 kohti Bayonnea. Se tuli yllättävän täyteen, etenkin kun matkan lukemattomista kylistä nousi vielä lisää väkeä kyytiin. Itse torkuin suurimman osan matkasta.

Lue loppuun

10.8. Espanjan aurinko ja yhdeksän ruokalajia

Torstai, ja väki väheni entisestään. Dave poistui Josh kyydissään kohti Brittejä, samoin Paul T, ja Lilo lähti ajamaan Saksaan. Gary poikineen ja Quilly lähtivät Bexankaan, tarkoituksenaan purkaa sieltä köydet. Itse olin toivonut edes vähän parempaa säätä viimeiselle päivälleni leirissä, että roinat viimein kuivuisivat, ja että pääsisin jollekin kivalle kävelylle – esimerkiksi alueen korkein vuori, Pic d’Anie, olisi kiinnostanut kovasti. Vaan Pyreneiden sääjumaluudet olivat eri mieltä. Sää oli edelleen pilvinen ja märkä. Koska aurinkoa ei näkynyt, lähdimme minä, Richard ja Gareth D. etsimään sitä Espanjan puolelta.

Richard ohjasti pakunsa nokan kohti etelää, ylös tutuksi tullutta vuoritietä PSM:n solaan. Sää ei parantunut ylempänä, vaan pikemminkin päinvastoin: nousimme pilviin, missä näkyvyys tippui pariin metriin. Ei tietoakaan muutaman päivän takaisista maisemista Lepineuxin kuilun pintarakennuksen ja kävelyretkemme nurkilla. Alempana Espanjassa pilvet hieman väistyivät tarjoten ajoittain näkymiä alas laaksoon, mutta aurinko pysyi visusti piilossa.

Lue loppuun

9.8. Sadepäivä Ibarrassa

Keskiviikkoaamuna kömmin ulos teltastani todetakseni että Stuart, lähinaapurini oven puolella, oli jo koonnut tavaransa ja poistunut. Hänen takanaan ollut Harveykin pakkaili tavaroitaan yhdessä kyytiläisensä Evanin kanssa. Sentään toisen puolen naapurusto, Gareth E. + Sarah sekä Dan yhteisen pressunsa ympärillä, Quilly ison mutta vuotavan telttansa ja suositun pöytänsä kanssa, sekä itse peloton johtajamme Gary ja poikansa pakuineen ja katoksineen, jäisivät leiriin vielä lähtöni jälkeen.

Poistuvien ihmisten lisäksi monta autokuntaa suuntasi kävelylle, kanjoniin tai katsomaan nähtävyyksiä, mutta minä olin vakaasti päättänyt pitää täyden lepopäivän. Siispä lymyilin sateelta teltassa, luin ja kirjoitin päiväkirjaa, kävin respassa käyttämässä nettiä, ja kokkasin lounaaksi pussinuudeleita. Vähän tylsää, mutta toisaalta hyvin lomaisaa, ja loman loppu läheni huolestuttavan nopeasti.

Illalla sadekeli ajoi seurueen taas komentoteltan suojiin. Ei toivoakaan kuivista kamoista. Jouduin puhumaan ranskaa puhelimessa, kun seuraavalle päivälle yritettiin järkätä 20 hengen pöytävarausta; menestys ei ollut huikea, ja muistutti ahdistavasti kouluaikojen kuullunymmärtämiskokeita. Lisäksi jännitettiin, pitäisikö Gareth, Richard, Morgan ja Becky pelastaa kanjonista, kunnes heidät tavoitettiin läheisestä ravintolasta. Heidän kanjoniretkensä oli kuulemma sisältänyt kaksi tuntia kanjonin etsimistä ja ollut hyvin kylmä. Mikäpä täällä ei…

8.8. Pikamatka kuilusta toiseen (PSM: Tête Sauvage – SC3)

Herätys soi 6.30, ja fiilis oli tyypillinen isoa retkeä edeltävä plääh, lievä pahoinvointi ja väsymys. Minulla oli parikin syytä olla erityisen huolissani tästä retkestä. Ensinnäkin se olisi pisin sarja köysinousuja mitä olen tehnyt aikoihin: SC3:sta ylöspääsy vaatisi yli 300 metrin nousemisen. Lisäksi stressasi se, että olin tunkenut mukaan vauhdikkaaseen ja kovakuntoiseen porukkaan: Gareth ja Richard, jotka olivat vetäneet SC3-EDF-retken ennätysajassa, ja Morgan, jota en tuntenut ennalta, mutta joka pitkänä laihana kundina vaikutti siltä, että luultavasti etenisi minua nopeammin. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan enää tullut mieleen harkita väliin jättämistä, vaan aamupalaa naamaan ja Richardin pakulla ylös kohti PSM:ää.

Yritimme päästä autolla aiempaa lähemmäs sisäänkäyntiä, eli ajelimme luovaa rallia erinäisillä laskettelukeskuksen juuri ja juuri auton mentävillä väylillä. Lopulta vastaan tuli kuitenkin niin jyrkkä rinne ettei paku selvinnyt siitä, ja jouduimme pysäköimään aika kauas tavoitteestamme. Sentään olimme hieman aiempaa parkkipaikkaa ylempänä, ja kävely oli 20 minuuttia puolen tunnin asemesta. Varusteita vaihdettiin ankeassa tihkusateessa. Taas tuli ihmeteltyä, miksi hitossa tätä tehdään.

Koko yön sateen jäljiltä oli leirikeskuksen ohi virtaava joki ollut tosi korkealla, ja kolmas asia, josta olin huolissani, oli veden määrä luolassa. Kuvausten perusteella Tête Sauvagen köysiosuuksista osa muuttuu korkean veden aikaan kulkukelvottomiksi. Varasuunnitelmamme oli, että jos TS:ssa olisi liikaa vettä, kääntyisimme ympäri ja suuntaisimme läpiretken sijaan saman tien purkamaan köysiä SC3:sta.

Lue loppuun

7.8. Espanjan eläimet

Koska tiistaille oli tiedossa kohtalaisen iso luolaretki, halusin ottaa maanantain rauhallisesti. En siis lähtenyt mukaan yritykseen uusia Garyn vuorikävely, joka olisi ollut ainakin 15 kilometria pitkä, vaan lyöttäydyin Allanin seuraan lyhyempää lenkkiä varten. Richard liittyi myös mukaan. Ennen kävelyämme IMG_6977kävimme Tardetsissa torilla, tai itse lähinnä kävin ruokakaupassa hakemassa lisää luolaeväitä.

Kävelyretkemme kohde oli Espanjan puolella rajaa: ajoimme ylös PSM:n hiihtokeskukselle, mutta hotellikompleksin sijaan käännyimme kohti rajan ylittävää solaa. Ensimmäinen nähtävyyspysäkkimme oli Lepineuxin kuilun pinnalla peittävä kivitönö järeine portteineen ja muistolaattoineen. Tämä oli alkuperäinen reitti PSM:n luolastoon, se, josta aikanaan ensimmäiset tutkimusretkeilijät laskettiin alas vinssillä (ja jonka rikkoutuminen johti Marcel Loubensin kuolemaan). Sisäänkäynti on sittemmin todettu niin epävakaan irtokiviseksi, ettei sitä saa käyttää lainkaan, siksi porttirakennelma. Otimme pakollisen pöljän rajanylitysselfien sekä pari kuvaa suuaukosta, ja jatkoimme matkaa vielä muutaman minuutin Espanjaan.

Roncalin laakson vuoristokeskuksen (ravintola/suksivuokraamo) parkkipaikalta alkoi Ferial-Ligoletan kävelypolku, noin 6,5 km / 2 tuntia kyltin mukaan. Se vaikutti sopivan leppoisalta.

Lue loppuun

6.8. Vaihtoehtokävely

IMG_6916Garylla oli sunnuntaiksi kävelyretkisuunnitelma: kaksi autokuntaa lähtisi seuraamaan samaa pitkää polkua vuorenharjanteilla Espanjan ja Ranskan rajalla polun kummastakin päästä. Puolivälissä kohdatessaan tiimit vaihtaisivat autojen avaimia ja jatkaisivat eteenpäin poistuen lopuksi toistensa autoilla. What could possibly go wrong?

Garyn autokunta ajeli pakullaan toiseen suuntaan, minä, Lilo, Evan ja Jill Daven kyydillä toiseen, ylemmäs ja ylemmäs, ohi Larraun kylän, ylös sumuun ja pilviin. Kun rajasolassa nousimme autosta, lämpötila oli noin kahdeksan astetta ja näkyvyyttä ehkä viisi metriä. Täällä olisi tarvinnut hanskat, pipon ja sadevaatteet vetistä viimaa vastaan; minulla ja Lilolla ei ollut riittäviä varusteita, eikä tässä säässä jyrkillä rinteillä kävely muutenkaan tuntunut hyvältä ajatukselta. Tietenkään kellään meistä ei myöskään ollut kännykässä kenttää. Palasimme autoon ja ajoimme alarinteeseen kunnes pystyimme soittamaan Garylle ja ilmoittamaan, että meidän tiimillemme kävelysää oli vähän liian jännittävä. Kuulemma heidän päässään paistoi aurinko ja näkyvyyttä oli kilometritolkulla. Kiva heille, mutta me emme silti lähtisi tähän leikkiin tänään.

Daven auto kaipasi tankkausta, joten ajoimme Tardetsiin bensa-asemalle ja kahville miettimään jatkoa. Istuskelimme mukavasti kahvia lipittäen kylän aukiolla kunnes viimein yhteistuumin päätimme lähteä toteuttamaan Lilon ehdottamaa B-suunnitelmaa, riippusiltakävelyä Holzarten kanjonin liepeillä. Subarun nokka siis taas kohti Larrauta, ja auto parkkiin varsin täydelle parkkikselle lähellä Logibarin kuppilaa.

Lue loppuun