Kaksipyöräinen kämppäkaveri

Luxemburgin muuttokuormaa vuodenvaihteessa miettiessäni yksi asia oli selvä: vuodesta 2006 minua hyvin palvellut, aikanaan ilmaiseksi sukulaisilta saatu ja jo silloin hieman ruosteinen mummopyörä ei lähtisi mukaan. Olin useamman vuoden ajatellut, että olisi kiva ostaa hieman hienompi pyörä, eli siis sellainen, jossa olisi enemmän kuin kaksi toimivaa vaihdetta, ja jolla olisi miellyttävämpi polkea kauemmaskin kuin Viikistä Itäkeskukseen. Suomessa en tätä ollut saanut aikaan, mutta muuton yhteydessä olisi hyvä sauma viimein päivittää velosipedi 2000-luvulle.

Vitkuteltuani kuukausitolkulla erilaisin tekosyin sain viimein potkittua itseni pyöräostoksille eilen (lauantaina 19.9.), ensisijaisesti kiitos Euroopan liikkujan viikkoon liittyneen pyöräkirpparin. Kirppari oli Dudelangen kylässä, parinkymmenen minuutin bussimatkan päässä. Saavuin sinne kolmen kieppeillä, kaksi tuntia ennen tapahtuman loppua, eikä jäljelläolevassa valikoimassa oikein näkynyt sopivalta vaikuttavaa menopeliä. Kun kerran olin jo liikkeellä, hyppäsin taas bussiin, ja siirryin Rumelangeen, jossa olevaa urheiluvälinekauppaa olin jo aiemmin katsellut netistä. Siellä tein jotakin mitä en ollut koskaan elämässäni vielä tehnyt, eli marssin sisään, ja ilmoitin että haluaisin pyörän, mieluiten saman tien. (Ennen tätä minulla on tosiaan aikuisena ollut vain se elämää nähnyt klassikko-Crescent, joka ei vaatinut kaupankäyntiä.)

Lue loppuun

Mines Heidenfeldchen & Prince-Henri

Olin alunperin kuvitellut puuhaavani viikonloppuna vaikka mitä, mutta lauantai menikin potiessa paitsi henkistä koronakammokrapulaa, myös lievää normidarraa. Päivän suurin saavutus taisi olla kasvislasagnen kokkaus. Sunnuntaina oli siis tarpeen lähteä ulos nauttimaan kesäiseksi palanneesta säästä. Koska yhteiskäyttöautokorttisotkun jälkeen intoni asioida kyseisen puljun kanssa oli matala, valitsin kohteen kävelymatkan päästä. Olinkin jo pidempään suunnitellut, että lähiseudun kaivossisäänkäyntejä pitäisi vilkaista tarkemmin.

Ensiksi tähtäsin lähimmälle tuntemalleni kololle, eli jo tammikuussa tutuksi tulleelle Heidenfeldchenin kaivokselle. Olin jo silloin mallaillut, että saattaisin ehkä mahtua porttiristikosta sisään. Tällä kertaa olin varautunut jopa yrittämään sitä, ja nopea mittaus osoitti, että suurin väli oli tasan 20 senttiä, mistä Suomen luolaseuran ryömintälaatikon perusteella todella pystyisin tunkemaan läpi. Vaan ennen änkiöyrityksiä valaisin käytävää luolalampullani, ja pettymys oli suuri: valonsäde osui parinkymmenen metrin päässä maaseinämään. Tunneli oli siis sisempää tukittu. Jos en nimenomaan haluaisi harjoitella änkeytymistä, ei portin läpi tunkemisessa olisi kauheasti järkeä. Pah. Ei sitten.

Karttaa selaamalla olin löytänyt toisen, minulle vielä tuntemattoman suuaukon pari kilometriä kauempaa. Reippailin helteisen metsän läpi tarkistamaan senkin. Tämä Prince-Henrin kaivos kuitenkin osoittautui huonommaksi urbaanieksploraatiokohteeksi kuin Heidenfeldchen. Oikein huvitti, että porttiin oli laitettu suuri varoitusplakaatti kaikista mahdollisista vaaroista: ristikko oli niin tiivis ja järeä, että en keksinyt mitään tapaa miten kukaan voisi ikinä mennä siitä läpi ilman työkaluja ja huomattavaa voimankäyttöä. Siinä ei edes ollut lukkoa, kuten ei ristikon vieressä olleessa metalliovessakaan, joten ilmeisesti sisällä ei koskaan käy kukaan mistään virallisista syistäkään. Ihan hauska nähtävyys tämä toki oli näinkin, ja avuliaat infokyltit kertoivat paikan jännittävästä historiasta: kaivos oli toiminut toiseen maailmansotaan saakka, ja sodan aikana tunneleissa oli sijainnut vastarintaliikkeen piilopaikka. Kaivostoimintaa ei ilmeisesti koskaan aloitettu uudelleen sen jälkeen. Nykyajan asukkaiksi listattiin kaikki Luxemburgin lepakkolajit valokuvien kera.

Arkipäivityskooste

Kaivosjuna-asemavierailua seurasi taas työntäyteinen viikko, sitten toinen. Olin kuvitellut, että saatuani yhdet kiireelliset data-analyysit kasaan olisi meno hieman rauhoittunut. Sen sijaan puhelinpalaveri pomon kanssa potki minut tekemään pitkiä päiviä ex-kollegan keskeneräisen artikkelin parissa. Jonkinlainen ennätys oli viime viikon torstai, jolloin tein töitä aamuyhdeksästä puoleenyöhön saadakseni kasaan tuloksia seuraavaksi päiväksi. Perjantai, jonka vaihteeksi vietin toimistolla, oli odotettavan väsynyt.

Viikonloppu meni palautumisen ja ulkoilun merkeissä. Lauantaina kävin Eschin eläinpuistossa, ja bongasin viimein lempieläimeni murmelit. Sunnuntaina palasin kaivosmuseoalueen nurkille, tällä kertaa sen toiseen laitaan: kävelin lenkin Differdangesta Lasauvageen, edellisviikonlopun kaivosjunaradan toiseen päähän. Kaivokseen ei edelleenkään päässyt, mutta avoimissa näyttelytiloissa pääsi ihmettelemään kaivosmiesten pukuhuonetta sekä työvälineitä ja paikallisia fossiileja.

Lue loppuun

Menneet ja modernit menopelit

Ötökkäpaniikkilauantain jälkeen poistuin sunnuntaina pihalle tuulettumaan. Koska lähimmät ulkoilualueet alkoivat tuntua turhan tutuilta, hyödynsin yhteiskäyttöautoa päästäkseni etäämmälle. Eschin asemalla on kaksi lainattavaa autoa: bensakäyttöinen, jota olin tähän mennessä ajanut, sekä sähköauto, johon en ollut vielä uskaltanut koskea. Nyt bensa-auto oli varattu, joten rohkaistuin ja tartuin ensimmäistä kertaa ikinä sähköauton rattiin. (Tarkalleen ottaen kyseisessä BMW i3-REXissä on hätätilanteiden varalta pieni bensatankki, mutta normaaliajossa se kulkee täysin sähköllä.) Kokemus oli todella positiivinen—ihanan hiljainen auto, kiihtyy kuin raketti, pysähtyy kuin seinään. Tätä voisi toistekin ajaa! Uudenlaista autoilukokemusta ihmetellessä ei edes ärsyttänyt, että siellä täällä oli tietöitä ja kiertoteitä, jotka toivat alle 15 kilometrin matkaan varmaan viisi lisää. Aikani pyörittyäni selvisin sentään viimein tavoittelemalleni parkkipaikalle Titelbergin metsäisen kukkulan juurelle.

Valitsemani kävelyreitti oli Auto-pédestre Rodange, tosin puolivälistä eikä päädystä aloitettuna (auto-pédestret ovat hyvin merkittyjä rengasreittejä, joiden alku- ja loppupiste on joku sopiva parkkipaikka). Reitillä oli mittaa vajaa kymmenen kilometriä, ja se kulki enimmäkseen miellyttävässä lehtimetsässä. Etelä-Luxemburgin punainen maa on alkanut olla niin vakiokuvastoa retkilläni, että nämä metsät tuntuvat enemmän tutuilta kuin eksoottisilta. Siellä täällä näkyvät pienet jäljet kaivostoiminnasta sen sijaan jaksavat edelleen aina ilahduttaa.

Lue loppuun

Kuusijalkaiset kämppäkaverit

Reilu viikko sitten uskaltauduin viimein ottamaan lutikkahotellissa vierailleet vaatteet ulos pakastimesta ja pesemään ne. Pari päivää myöhemmin bongasin kylpyhuoneen seinältä piskuisen ötökän, joka harjaantumattomaan silmääni muistutti epäilyttävästi lutikan nymfiä. Kun yritin tarkastella sitä lähemmin, se hyppäsi karkuun—taito, jota lutikalla ei pitäisi olla—mutta tästä huolimatta otus herätti minussa täyden tuholaisparanoian. Seuraavat yöt nukuin huonosti, ja pelästyin joka kerta kun vähän jostakin päin kutitti.

Mitään merkkejä lutikoiden läsnäolosta ei kuluneen viikon aikana ilmennyt. Kalvava alitajuinen ötökkäkammo ei kuitenkaan järkiajattelua kuuntele. Lauantaina päätin mielenrauhan saadakseni suursiivota makuuhuoneen. Sängystä en edelleenkään löytänyt mitään epäilyttävää, mutta järkytyin syvästi, kun jalkalistasta, nurkasta sängyn takaa, löytyi useampi pienen pieni vaalea ötö. Loppulauantai menikin tämän jälkeen rattoisasti kontaten pitkin lattioita imurin kanssa ja selaten erilaisia nettisivuja yrittäen vakuutella itselleni, että nämä tyypit eivät ole lutikoita, sekä ihmetellen, mitä ne oikeastaan ovat.

Huolellinen koko kämpän luuhaaminen paljasti, että ötököitä esiintyi useammassa kohdassa sekä makuu- että olohuoneen jalkalistoissa. On mahdoton sanoa, kauanko ne ovat siellä elelleet, koska ne ovat niin pieniä, ettei niitä näe jos ei nimenomaan etsi: pienimmät melkein mikroskooppisia, suurimmat ehkä puolitoistamillisiä. Sain pari isompaa yksilöä kiinni kippoon, ja vaikka tarkkoja yksityiskohtia oli vaikea erottaa, olin lähes varma, että niillä oli siivet. Nettiä ympäriinsä kaiveltuani lähimmäksi lajinmääritykseksi osui jonkin sortin jäytiäinen (mahdollisesti pölytäi). Hyvänä uutisena näistä ei ole ihmiselle mitään harmia; huonona uutisena ne syövät hometta, viihtyvät kosteissa paikoissa, ja saattavat siten olla merkki kosteusvauriosta. Toivottavasti siitä ei ole kyse.

Joka tapauksessa tämän ötökkäparanoiaperiodin lopputulemaksi jäi, että nähtävästi jaan kivan kämppäni tämän harmittoman hyönteispopulaation kanssa. Huolellisesta siivouksesta huolimatta olen jälkeenpäin bongannut näitä edelleen lisää, nyt kun tiedän, missä ne yleensä liikkuvat. Ilmeisesti talven tulo ja lämmityksen käyttö yleensä kuivattavat paikkoja ja ajavat ne pois ainakin joksikin aikaa, joten pitänee pitää tilannetta silmällä ja katsoa, poistuvatko ei-toivotut kämppäkaverit syksyn edetessä.

Soitto ja (epä)sosiaalisuus

Viimeisten parin viikon työtahti on vaihdellut superkiireisestä vähän rennompaan, mutta ensimmäistä kertaa aikoihin minulla on ollut muutakin menoa kuin työt. Keskiviikkona 19.8. jatkuivat nimittäin lockdownin vuoksi keskeytyneet Luxembourg Philharmonian harjoitukset. Pandemian vuoksi emme soittaneet orkesterin omissa tiloissa Lux Cityssä, vaan kulttuurikeskus Syrkus -nimisessä paikassa Roodt-sur-Syren kylässä, joka sijaitsee noin 15 kilometria kauempana Eschistä kuin pääkaupunki. Syrkuksessa on hyvin tilaa asetella tuolit 2 metrin turvavälein, niin että soittaessa ei tarvitse pitää maskia (muuten niitä käytettiin koko ajan). Sijainnin huono puoli on, että julkisilla sinne kestää melkein puolitoista tuntia. Sen vuoksi ajelin kolme kertaa neljästä paikalle yhteiskäyttöautolla. Tämä tulee kalliiksi, mutta olen alkanut suhtautua myös autoiluun jonkinlaisena harrastuksena. Olisi kiva saada sen verran rutiinia, että en jatkuvasti jännittäisi koko yläkroppaa kun ajan.

Oli mahtavaa päästä soittamaan sinfoniaorkesterissa, etenkin kun työn alla on Tšaikovskin viides sinfonia, josta kovasti pidän. Ihmisten näkeminen oli myös tavallaan kivaa, mutta myös vaikeaa ja jossain määrin jopa ahdistavaa. (Alla seuraa avautumista ja omaan napaan tuijottelua sosiaalisuuden hankaluudesta vieraassa maassa, ja ihan yleisestikin.)

Lue loppuun

Helle ja hiekkakivi

Kuten olin suunnitellut, hyppäsin sunnuntaina 16.8. ennen aamuyhtätoista yhteiskäyttö-Bemarin rattiin ja käänsin nokan kohti koillista. Siellä sijaitsee Pikku-Sveitsinä tunnettu Mullerthalin alue, mistä löytyvät Luxemburgin suosituimmat ulkoilumaastot. Olin käynyt samalla nurkalla SRT-treeneissä aikana ennen koronaa, mutta silloin näin vain yhden monista kallioista. Nyt tavoitteeni oli reippailla pidempi lenkki. Ajomatka yleiselle parkkipaikalle Berdorfin kylään sujui pienen alkuepävarmuuden jälkeen ongelmitta, ja periltä löytyi vielä tyhjä ruutu, vaikka väkeä olikin kauniina (ja vähän turhankin lämpimänä) päivänä runsaasti. Monilla näytti olevan mukanaan kiipeilykypärät ja köydet—selvästi olin saapunut sopivaan ympäristöön!

Lue loppuun

Sitä samaa

Sunnuntaina 2.8. palasin reissusta kotiin Luxemburgiin. Tänään on lauantai 15.8., ja toistaiseksi olen tehnyt töitä joka päivä sitten paluuni. Toki lasken töiksi myös Helsingin hommat, joista en saa palkkaa. Hyvänä uutisena, artikkeli 2/5 keskeneräisistä meni läpi. Vielä kolme jäljellä. Yksi lehdessä toisella kierroksella, toinen toisessa lehdessä ensimmäisellä kierroksella, kolmas vasta lähdössä.

Koska olin reissussa ja halusin noudattaa 2 viikon karanteenia varmuuden vuoksi, olen taas tehnyt töitä kotoa. Lisäksi ulkona on ollut suurimman osan ajasta yli 30-asteinen helle, ja paras tapa pitää kämppä viileänä on ollut pitää kaihtimet alhaalla ja kiinni, niin että en edes näe ulos. Olen poistunut kotoa kerran ruokakauppaan, kerran koronatestiin (taas negatiivinen) ja pari kertaa lenkille. Fiilis on ollut aika vahvasti kuin en olisi koskaan missään käynytkään, ja kuin epidemiatilanne olisi sama kuin tiukimman lockdownin aikaan, vaikka se on viime viikkoina ollut Luxissa parempaan päin. Sitä luulisi, että tällaiseen tottuu, mutta oma kokemus toistaiseksi sanoo että ei kyllä totu—tai ehkä tämä eristyneisyys tuntuu aiempaa pahemmalta, kun on viettänyt kolme viikkoa koko ajan ihmisten seurassa. Nyt on seurana vain kuumuuteen kuolevat parvekekukat.

Reissun jälkioireena olen ensimmäistä kertaa ikinä alkanut haaveilla omasta autosta. Sillä saisi niin paljon lisää liikkumavapautta, ilman julkisen liikenteen maskipakkoa ja koronahuolta. Oikeasti pitäisi ensin ostaa pyörä, pääsisi edes vähän kauemmas. Jotenkin vain kaikki isommat hankinnat joita ei voi tehdä netitse huolestuttavat. Joskus vielä.

Huomenna ajattelin lähteä yhteiskäyttöautolla vähän kauemmas reippailemaan. Katsotaan miten käy. Jos vaikka oikeasti olisi yhden päivän tekemättä töitä. Deadlineille se ei tee hyvää, mutta kai sitä jossakin vaiheessa täytyy ajatella mielenterveyttäkin.

IMG_3209

2.8. Katkeransuloinen kotiinpaluu (Leysin – Esch)

Neuroottisen hotellielämyksen hyvä puoli oli, että kun loman viimeinen päivä koitti, oli ihan mukava ajatus päästä vaihtelevista majoituksista takaisin oman kodin turvaan. Syötyämme kaoottisen aamiaisen lastauduimme siis viimeisen kerran autoon täydellä kolmen hengen kokoonpanolla ja tavaravuorella, ja suuntasimme kohti pohjoista.

Korona-ajan kotimatkaa varten olimme varmistaneet, että reitillä olisi Sveitsin lisäksi vain Ranska ja Luxemburg, joiden välillä ei olisi rajaomituisuuksia. Eikä niitä tosiaan ollut: Ranskan rajalla vilkaistiin passeja ja kyseltiin, mistä olemme tulossa ja minne matkalla, siinä kaikki. Ennen seuraavaa rajanylitystä pysähdyimme jossakin Metzin lähiössä, mistä löytyi ainoa ruokakauppa tässä maailman kolkassa joka oli auki sunnuntai-iltapäivänä. Siitä oli Luxemburgiin enää lyhyt ajo, ja rajaa ei käytännössä huomannut lainkaan—ainoastaan kylttien vaihtuminen hieman eri näköisiksi vihjasi, että emme olleet enää Ranskassa—ja koska Esch sijaitsee aivan rajan tuntumassa, yhtäkkiä olimmekin kotikadullani.

Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni avasin kotioveni, astuin sisään, ja totesin, että vau, täälläpä näyttää kivalta. Kun eristäytyneen kotonanyhjäämisen myötä oli aikaa ja intoa miettiä sisustusta, minulla on viimein asunto, johon olen todella tyytyväinen. Oli myös rentouttava kokemus kokata illallista omassa keittiössä, jossa on kaikki tarpeellinen juuri oikein sijoitettuna. Kotiinpaluun iloa kuitenkin varjosti ahdistus ja murhe siitä, että tämä oli viimeinen iltani Daren ja Tainan seurassa; seuraavana päivänä he poistuisivat kohti Suomea, ja minä olisin taas vaihteeksi aivan täydellisen yksin.

1.8. Karstivuoristo (Tour de Famelon)

Heräsimme Sveitsin kansallispäivän kunniaksi järjestettyyn torvisoittokuntaan aamukuudelta. Tämä ei suuresti ilahduttanut. Sentään kukaan ei havainnut itsessään puremajälkiä, joten hotellihuoneemme vaikutti olevan lutikkavapaa. Reissun ensimmäinen hotelliaamiainen ei vakuuttanut: ihmiset liikkuivat ahtaahkoissa tiloissa keräilemässä eväitä miten sattuu, maskeja ei taaskaan ollut kenelläkään, ja vaikka käsidesiä oli tarjolla, kovin moni ei sitä näyttänyt käyttävän. Lisäksi meitä hätyytteli terassilla joukko äkäisiä ampiaisia, ja kahvi oli aidosti pahaa (minä en ole sen suhteen nirso, mutta tämän juominen teki lähinnä vihaiseksi).

Viimeinen lomareissupäiväni olisi voinut alkaa paremminkin. Ainakin sää oli viileämpi kuin alempana, vaikka aurinkoista ja lämmintä olikin. Halusin tehdä vielä yhden pitkän vuorikävelyn itsekseni, joten jätin Daren ja Tainan valmistautumaan Tour d’Aïn via ferrataan ja nousin gondolihissillä Berneusen asemalle. Sekä laaksossa että ylhäällä juoksenteli ympäriinsä numerolaputettuja sportti-ihmisiä: meneillään oli vuoripuolimaraton. Hieman yllättävää, että sellainen oli koronasta huolimatta järjestetty. Oma reittini ristesi juoksijoiden kanssa Berneuselta Refuge de Mayenin vuorimajalle saakka, eli noin ensimmäiset 20 minuuttia. Sen jälkeen juoksijat IMG_3107suuntasivat alas laaksoon, minä puolestani ylemmäs ja poispäin muista ihmisistä.

Alunperin olin kaavaillut reittiä, joka olisi meno- ja paluusuuntaan sama, mutta vaellusreittikyltit paljastivat, että tavoittelemalleni Tour de Famelonin huipulle pääsisi useampaa kautta, ja vaihtoehtoinen reitti vaikutti kiinnostavalta. Seurasin sitä yhä ylemmäs, kohti Lac Segrayn vuoristojärveä. Muita kulkijoita oli hyvin vähän. Muutama porukka oli kiipeilemässä kallioseinämällä, jonka ohitin. Kävellessäkin oli niin kuuma, että en käsitä miten he jaksoivat roikkua paahteisella seinämällä. Jokainen varjo tai tuulenhenkäys tuntui ihanalta.

Lue loppuun