29.6. Via Ferrata de Videmanette

Kuvasetti


Joskus helmikuussa kirjoitin listan jutuista, jotka haluan Sveitsissä tehdä. Aivan sen kärjessä oli via ferrata, kiipeilyn lähisukulainen, jota olin halunnut päästä kokeilemaan niin kauan kuin olin lajin olemassaolosta tiennyt. Olin puhunut via-kokeilusta parin vaihtaritutun kanssa pitkään, ja kesäkuussa saimme sovittua mahdollisen päivän. Vielä viime hetkellä se uhkasi kaatua yllättäviin perumisiin ja huonoon säähän, mutta lopulta, viimeinkin, minä ja Nora nousimme 29.6. Rougemontin kylästä Videmanetten gondolihissillä ylös vian lähtöpaikalle.

Olin itse ostanut omaksi lajiin tarvittavat erikoislehmänhännät, kun omistin jo oli valjaat ja kypärän. Noralle vuokrasimme varusteet paikan päältä. Ystävällinen vuokrausjamppa ei mitenkään tarkistanut, että tiesimme, mitä olemme menossa tekemään, mutta sentään kertasi perusteet vermeiden käytöstä. Periaate on yksinkertainen, ja minulle jo luolista tuttu: kalliolla edetään seuraillen kaapelia, johon varmistukseksi klipataan häntien kaksi sulkkaria. Kaapelissa on aina vähintään yksi sulkkari kiinni, joten jos sattuu putoamaan, päätyy häntien varaan. Yleensä reitit ovat niin helppoja ja otteita niin paljon ettei kukaan tipu, ja tarkoitus onkin olla tippumatta, koska suuri osa varmistuslaitteista on kertakäyttöisiä. Lähinnä ne siis ovat olemassa, jottei kuole, jos tekee jotain tyhmää.

Le Rubli -nimiselle vuorenhuipulle nouseva Videmanetten via ferrata sisältää itse asiassa kolme reittiä. Vaikein nousee pystysuoraa seinämää, kaksi helppoa puolestaan seurailevat aluksi samaa loivaa polkua, ja jakaantuvat myöhemmin helppoon ja keskivaikeaan. Koska olimme molemmat ensikertalaisia, emme lähteneet sekoilemaan vaikealle reitille, vaan päätimme katsoa, miltä helppo tuntuu, ja valita myöhemmin, otammeko helpon vai keskivaikean lopun.

Alkuosio oli tasan niin helppo kuin vaikeusaste lupasi, lähinnä kallioisen rinteen kävelyä. Lisäksi oli polkua, jonka toisella puolella huikea maisema, ja muutamat lyhyet tikkaat – ei mitään, mitä en olisi tehnyt ilman varmistusta, jos olisi pakko. Jännittävimmässä kohdassa, josta en kyllä olisi ilman kaapelia mennyt, ylitettiin korkea pudotus sileähköä kallioseinämää vasten nojaten. Sen jälkeen reitti haarautui. Helppo jatkui edelleen polkumaisena, mutta keskivaikea lähti kapuamaan ylös pystysuoraa jyrkännettä. Onneksi Nora oli sen verran yllytyshullu että lähti kokeilemaan sitä kanssani, vaikkei ollut kiivennyt aiemmin. Vaikeustason puolesta se ei ollut mikään ongelma, koska otteita oli runsaasti: kallio oli sullottu täyteen tikasaskelmia ja metallilevyjä jalkaotteiksi, ja kiipeilygreidi sisäseinällä olisi ehkä juuri ja juuri ollut 4. Korkealla vuoren huipun tuntumassa touhu oli kuitenkin niin jännää, että tylsäksi sitä ei ainakaan voinut väittää!

Kiipeilyosuus toi meidät Rublin 2285 metrin korkeudessa sijaitsevan huipun tuntumaan. Maisemat olivat huikeat, aurinko paistoi, ja elämä hymyili! Ensimmäinen via ferrata -kokeiluni oli vastannut odotuksiani tismalleen: helppoa, itsevarmistettua kiipeilyä, jonka upeat maisemat tekivät erityisen kiintoisaksi. Ja tämä toki oli yksi harvoista helpoista reiteistä, vaikeampiakin olisi tarjolla. Huipun tuntumassa pidimme ansaitun piknik-tauon, ja palasimme alas seuraillen helpointa viaa, joka on suositeltu poistumistie. Paluumatkalla meitä tuli vastaan sankar-äijä, joka oli liikkeellä ilman mitään varusteita ja paitaa. Kukin tavallaan…

Nautittuamme kylmää juomaa vuoriravintelissa aloitimme päivän toisen liikuntasuorituksen, kävelyn vuorelta alas ja Château d’Oexin kylään. Polku kiersi ravintolan terasilipan alle. Sen varjossa jökötti kovasti vuorikauriin (Capra ibex) näköinen otus, joka oli niin lähellä meitä ja niin liikkumaton, että totesimme sen olevan täytetty. Hieman lähemmäs käveltyämme se kuitenkin otti jalat alleen ja päästi närkästyneen ”tsih”-äänen, kun tulimme häiriköimään. Käsittämätöntä kyllä, kyseessä olikin ihan elävä eläin, joka ei ollut mitenkään turhan ujo turistien suhteen.

Muita jänniä elikoita emme kolmetuntisella kävelyretkellämme ikävä kyllä nähneet, vaikka kyltit kertoivat, että Pierreusen luonnonsuojelualueella, jonka läpi kuljimme, asustaa muun muassa murmeleita. Sen sijaan pääsimme leikkimään lumessa ja kulkemaan kauniiden vuoristoniittyjen halki. Suuren osan ajasta kävelimme melko jyrkkää rinnettä alamäkeen, ja laakson pohjaa lähestyessämme se alkoi tuntua jaloissa siinä määrin, että pienetkin ylämäet olivat ihanaa vaihtelua. Alhaalla kohtasimme myös soman metsäpuron, jota seurailimme. Se laski kauniina vesiputouksena suurempaan jokeen, jonka yli hauska riippusilta lopulta johdatti meidät määränpäähämme.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s