6.1. Crevasse – Corkscrew – Lavender Way

Olin vielä onnellisesti makuupussissani kun aamuyhdeksän maissa päivän kunnianhimoisempi luolatiimi, Duncan ja Tor, aloittivat eeppisen retkensä kohti OFD3:n perimmäistä nurkkaa, Smith’s Armourya. Sitä kauemmas ei kotiluolassamme pääse. En sentään kuluttanut koko päivää pedissä, vaan noustuani kasasin vermeeni kohtalaisen reippaasti, koska minun ja Daren oli määrä mönkiä maan alle noin klo 11. Pujahdimmekin luukusta luolaan vain ehkä vartin sitä myöhemmin. Avattuani luukun annoin avaimen Darelle, ja hän kiinnitti sen sulkkariin vyölleen. ”Pysyykö se varmasti siinä?” kysäisin. Joku taikauskoisempi sanoisi, että pitikin mennä mainitsemaan.

Retkemme kohde oli The Crevasse. Kyseisen kuilun ylitys on yksi keskeinen haaste matkalla OFD3:a kohti, ja sinne laskeutuminen vie Pendulum Passageen. Sunnuntaina SWCC:läiset kaverit olivat ystävällisesti laittaneet siihen köyden, jota Pendulumin sankarit olivat keskiviikkona käyttäneet, ja nyt meidän tehtävämme oli purkaa se. Tai oikeastaan lähinnä Daren, koskapa vain hänellä oli köysikamat mukana. Itse olin retkellä ennen kaikkea, koska halusin muistella, miten reitti Crevasselle menikään. Olin kulkenut sen kahdesti aiemmin ja muistin joitakin pätkiä, mutta suurin osa oli ihan mysteeriä.

Taas kerran—nyt viikon viimeistä kertaa—kuljimme halki tutun sisäänkäyntiosion, mutta kun yleensä Corkscrewsta kiivetään alas , nyt nousimme jokseenkin hermostuttavan liukkaan kiipeilyn ylös ikävän mutaisia portaita. Sitä seurasi lyhyt pätkä kaunismuotoista käytävää, ja heti perään jännän näköinen, mutta oikeasti aika helppo kiipeily alas Arete Chamberin pohjan tasolla kulkevaan suureen käytävään. Sitä seruasimme sen toiseen päätyyn saakka, missä koukkasimme koloon oikeassa seinässä. Löysimme itsemme ahtaahkojen kalsiittisuikeroiden könyverkostosta, jonka suunnistus on joskus ollut hankalaa. Nyt Dare tuntui tietävän mihin mennä, eikä ollut ongelmia löytää reittiä läpi Timo’s Tablen kivipaadelle. Sen sijaan sen jälkeisissä suurissa, risteävissä käytävissä hieman epäröimme, mutta osuimme kuitenkin pian seuraavalle maameriklle, Poached Eggin poikkarikiipeilyyn. Siinä oli köysi, joka auttoi paljon. Enää hetki lohkareikkoisia tunneleita, ja olimme Crevassella, noin 45 minuutissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAKuilun luona Dare varustautui köysivermein, ja minä asetuin kivelle odottelemaan lamppu sammutettuna paristoja säästääkseni. Daren valo laskeutui kuiluun kuin luola-aurinko, kuului varusteiden kilinää—ja sitten kovaäänistä kiroilua. Kävi ilmi, että Dare oli epähuomiossa avannut avainsulkkarin, ja luolan avain oli tipahtanut alas kuiluun. Hitto. Sitä ei löytynyt pohjalta, vaikka sen ei olisi pitänyt voida pudota kovin kauas. Eipä auttanut; meillä oli aikataulu, emmekä voisi jäädä ikiajoiksi sitä etsimään. Dare kasasi köydet säkkiin, ja poistuimme paikalta.

Palasimme jälkiämme Areten pohjan tason tunneliin, mutta emme nousseet sieltä ylös, vaan jatkoimme eteen- ja alaspäin, tutun Salubrious Streamin pohjalle, Corkscrewlle johtavan lohkarerinteen alle. Siellä olimme noin 13.15, ja sinne jäimme odottelemaan Miriä ja Tainaa, joiden piti tulla luolaan näihin aikoihin. Saimme odotella puolisen tuntia kunnes valot ja tutut äänet ilmaantuivat Korkkiruuvin levitoivien lohkareiden ylle.

Alunperin olin ajatellut, että saattaisin lähteä pinnalle tässä kohdassa muiden jatkaessa, mutta jotenkin olin löytänyt mahtavan luolafiiliksen, ja olisi ollut sääli lopettaa tähän. Darella sen sijaan oli hutera olo, ja hän lähti köysisäkkiä rahdaten kohti pintaa. Me muut jatkoimme matkaa, päivän toisena tavoitteena Northern Lights -niminen luolan osa, jossa minä ja Miri olimme käyneet pari vuotta sitten.

Reitti alkoi taas hyvin tuttuna: Salubriousia alas, yli President’s Leapin kuilun, läpi Selenite Tunnelin, ohi Shatter Pillarin, ja Cross Riftin pitkää suoraa railoa kohti Midnight Chamberia. Siis samoja maisemia, missä olimme sunnuntaina olleet Daren kanssa hieman hämmentyneitä. Cross Riftissä oli jokunen aavistuksen haastava lohkarekiipeily, ja myöhemmin pari lisää, mutta hienoissa luolafiiliksissäni olin niissä erittäin itsevarma, ja lupasin toimia muille ylimääräisenä otteena ylöskiivetessä, jos he sellaisia kaipaisivat.

Reitillä Northern Lightsiin on useita tunnistettavia haasteita, kuten lisää kiipeilyjä, pieni ikkuna vasemmassa seinässä läpi sileän mustan kiven, ja märkä konttaustunneli, joka johtaa suoraa ikävän lohkarekasan alle. Siellä ei huvittanut koskea mihinkään, ettei koko keko romahtaisi niskaan. Erityisen hyvin edelliseltä retkeltä tänne oli mieleeni jäänyt sitä seuraava pätkä, alaspäin viettävä ahdas luiska, johon olin viimeksi Martinin neuvosta mennyt pää edellä, ja päätynyt ihmettelemään tilannetta ehkä 1,5 m lattian yläpuolella. Tällä kertaa olin fiksu ja menin jalat edellä.

Mönkiötä seurasi risteyspaikka: kiivetäkö ylös, kiinteästä apuköydestä huolimatta vähän ikävän näköinen, pari-kolmemetrinen kiipeily, vai sujahtaako alas Lavender Wayn tympeään, ahtaaseen, mutaiseen meanderiin. Minä ja Miri olimme vannoneet, ettemme sinne enää palaisi, mutta kun kiipeily ei kaikkia innostnaut, päädyimme sinne silti. Se oli tasan niin inha kuin muistimme, kaikin puolin ärsyttävä, ja lopulta emme vaivautuneet katsomaan sitä loppuun asti, vaan päätimme jättää leikin kesken.

Paluumatka sujui ongelmitta, ja onnistunutta fiilistäni riitti aivan ovelle asti. Ulkona iski vastaan pimeä ja sade, jossa näkyvyys oli vain parin metrin luokkaa otsavaloista huolimatta. Onneksi nummilla on selkeitä polkuja, ja selvisimme majalle ilman pahempia eksymisiä.

OFD3-porukka ei ollut palannut vielä siinäkään vaiheessa, kun olimme pitäneet suihkuhuoneessa pitkällisen mutapesushown ja levitelleet vermeet ympäriinsä kuivumaan. Epäilimme, että saisimme toteuttaa illan pubisuunnitelmat ilman heitä, mutta juuri kun kello alkoi olla sovitun lähtöaikamme kieppeillä, parivaljakko laskeutui nummilta. He eivät aivan olleet löytäneet Smith’s Armourya, koska välissä oli ollut tyhmän hankalasti navigoitavaa lohkareikkoa, mutta olivatpa silti käyneet kauempana kuin yksikään aikaisempi Suomen luolaseuran porukka.

Viimeisen illan kunniaksi ajelimme siis koko porukalla pubiin, tarkemmin sanoen Abercrave Inniin, jota meille olivat paikalliset suositeleet. Ainakin oma Guinea Fowl Supremeni eli erikoistirppa kumkvattimarmeladilla oli oikein hyvää.

Kaiken kaikkiaan viikon seikkailuista jäi onnistunut kokonaistunne. Vaikken itse kaikkein eeppisimmillä retkillä ollutkaan mukana, näin uusia juttuja, kertasin vanhoja, pääsin leikkimään köysissä, ja ylipäänsä oli mahtavaa olla maan alla hyvässä seurassa!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s