5.8. Bedazzled (Gouffre de Bexanka)

Kuumaa, kaunista päivää seurasi pilvisempi, ja minä liityin porukkaan, joka lähti tutkimaan sadepäivän vaihtoehdoksi sopivaa täysin kuivaa luolaa nimeltä Bexanka [Beʃanka]. Autokunnat olivat Julesin autossa minä ja Stuart, ja Richardin autossa Gareth D. Ajomatka oli mielenkiintoinen yhdistelmä Tardetsin lähistön pikkuteitä ja rallia päällystämättömillä kärrypoluilla. Pysähdyimme hassun kivitornipostilaatikon viereen, lähelle ”Varokaa härkiä” -kylttiä, ja vaihdoimme varusteisiimme tihkusateessa. Lähestymiskävely jatkoi kärrypolkua hetken, sitten sukelsi puiden välitse niittyrinteelle, jonka oikeaa laitaa ylös vievä polku johdatti meidät metsässä lymyävän suuren pystysuoran kuilun luo.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Bexanka on kaupallisten luolaturismiryhmien kättämä kohde: ne tuovat asiakkaitaan harjoittamaan maanalaista leiritymistä. Suuaukolle oli rakennettu pieni koppero, jossa voi vaihtaa varusteita tai odotella vuoroaan kuivana, ja suuaukon yli kulki paksu kaapeli, jossa roikkuviin mailloneihin laskeutumisköysi kiinnitettiin. Vara-ankkurina ja lähestymislinjana toimi kuilun edessä sijaitseva kivenlohkare. Stuart riggasi, ja minä seurasin toisena. Kololla oli syvyyttä noin 50 metriä, ja siinä oli yksi väliankkuri, noin ⅔ matkalla alas. Päivänvalo ulottui aivan pohjalle saakka. Erittäin näyttävä ja kiva laskeutuminen – ja samaa voi sanoa koko luolasta.

Sisäänkäynniltä lähdimme oikealle pitkin isohkoa käytävää, joka pian saavutti lyhyet järeät metallitikkaat, nekin epäilemättä turistiryhmiä varten asennetut. Lyhyiden tikkaiden jälkeen oli pari metriä loivempaa rinnettä, sitten lisää tikkaita. Paljon lisää, kartan mukaan 25-metrisen pitchin edestä. Emme laittaneet niihin köyttä, joten kapusin alas varsin hitaasti ja varovaisesti. Tikkaiden pohjalla iso kammio vietti edelleen alas jyrkkänä ja mutaisen liukkaana. Pieni alaskiipeily toi meidät isoon tilaan, josta oli useita mahdollisia jatkosuuntia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAEnsimmäiseksi kiipesimme ylös edessämme olevan pienen lohkareikon vasenta laitaa saliin nimeltä Salle des Griffades. Siellä oli hieman muotoja, mutta ei mitään erityistä, eikä se ollut muutenkaan kovin vaikuttava. Isoon tilaan palattuamme etenimme seuraavaan saliin seuraten mukavan helppoa tasaista lattiaa, ohi makuupaikkanurkkausten ja retkipatjapinon. Salle des Entonoirs Geants olikin aivan valtava. Se ei toki ollut Salle Verna, mutta tavallaan se oli ”paremman” kokoinen: lampulla näki siitä suurimman osan kun valaisi täysillä, joten mittakaavan hahmotti helpommin. Salin läpimitta oli melkein 100 metriä ja korkeutta varmaan parikymmentä, ja vähän sivussa sen keskipisteestä katto kohtasi lattian siten, että tila oli oikeastaan donitsin muotoinen. Siellä oli myös runsaasti luolamuotoja. Haahuilumme ympäriinsä hyvän tovin. Toisten lamput kaukana salin vastakkaisilla laidoilla antoivat komeasti tilan tuntua.

Isosta salista palasimme taas aiempaan risteykseen etsimään reittiä syvemmälle. Se löytyi melko helposti, sisäänkäynniltä saapuessa vasemmalta, toisten tikkaiden muodossa. Ne kulkivat loivina kuilun reunalle ja hävisivät näkyvistä. Hui. Stuart meni edeltä ilman köyttä, sitten Gareth. Minä olin lähdössä seuraamaan, kun alhaalta huudettiin, että tarvitaan lisää riggausroinaa. Epävarmana palasin takaisin ylös, ja muut kiinnittivät köyden valmiisiin pultteihin tikkaiden päällä. Meninkin sitten alas köyttä käyttäen, kun sellainen kerran oli tarjolla. Välitasanteella tikkaiden alapuolella selvisi, että jostain syystä tämän kartan mukaan 35-metrisen kuilun (Puits de Joly) alaosassa ei ollut tikkaita, vaan noin 15-metrinen köysilaskeutuminen, jossa ei tietenkään ollut valmista köyttä. Laitoimme siis siihen sellaisen, ja jatkoimme matkaa.

Köyden pohjalta lähti saman tien köysi ylös: vastassa oli korkea mutaluiska, jossa oli apuköysi käsiotteeksi. Se oli retken ärsyttävin osuus, pirun liukas, eikä tarpeeksi jyrkkä kunnollista SRT-nousua varten. Luistelin sen ylös kiroillen. Huipulta oli taas välittömästi köysi alas, lyhyttä mutta edelleen hyvin liukasta rinnettä pitkin. Mutaa ja liukkautta tässä luolassa todella riitti. Kuljimme vielä vähän matkaa halki mitäänsanomattomien välisalien, pitkin jyrkänteen reunaa, parin kiipeilyn kautta Salle de Bornen hyvin tasaiselle lattialle, missä näkyi leiriytymisen merkkejä. Sen laidalta taas yksi rasittava ylämäkimutaluistelu johdatti meidät risteykseen, josta pääsi kolmeen komeaan saliin. Tämä oli ehdottomasti luolan paras osio, jos sisäänkäyntikuilua ei lasketa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAEnsin vierailimme oikean laidan Kiinalaisessa temppelissä (Le Temple Chinois), joka oli täynnä stalagmiitteja, stalaktiitteja, kiekkoja, heliktiittejä ja hassuja kalsiittipiikkejä, jotka muistuttivat korallia. Geologiaosaajat arvelivat osan katon muodoista olleen vuorotellen kuivilla ja veden alla – nykyään luola on rutikuiva.

Julistettuani temppelin luolan hienoimmaksi osioksi etenimme Katedraaliin (La Cathedrale), joka olikin vielä hienompi: muodot olivat isompia, osittain kimaltelevia. Yksi muistutti kirkkourkuja, toinen oli kuin massiivinen sileäpintainen iglu. Vau. Kaiken kaikkiaan Bexankan näyttävyys oli ihan eri luokkaa kuin enimmäkseen karussa PSM:ssä.

Lopulta luolan hienoimman tilan titteli meni kuitenkin viimeiselle valtavalle kammiolle, Salle du Gourille, johon johti luova alaskiipeily apuköyden kanssa kammion laidan kielekkeen oikeassa reunassa. Salin pohjalla oli suuri, nyt täysin kuiva kalsiittilampi (gour pool), ja sen laidalla kerrassaan jättiläismäinen kalsiittivaluma, yksi isoimmista muodoista, mitä olen nähnyt, varmasti monta kymmentä metriä korkea. Vau. Paikka oli huikea, ja sitä on hankala kuvailla niin, että sen hienous välittyy, mutta se oli ehdottomasti yksi koko kolmeviikkoisen matkan hienoimmista nähtävyyksistä.

Riittävästi viimeistä kammiota ihailtuamme peräännyimme luolasta, ylös alas mutaluiskia. Nousin viimeisenä Puits de Jolyn SRT-köyttä kohti tikkaita, ja Stuart edelläni pyysi minua purkamaan köyden, koska se oli tosi pitkä, ja helpoissa tikkaissa jokseenkin turha. Pääsin siis deriggaamaan sekä kapuamaan parikymmentä metriä tikkaita keräillen köyttä mennessäni, koska minulle ei ollut jätetty köysisäkkiä. Elämys tämäkin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERANoustuamme ylös kaikki kiipeilyt ja tikkaat oli jäljellä vielä 50-metrinen kuilu pinnalle. Jättäydyin viimeiseksi ihastelemaan, kun muiden lamput yksitellen kohosivat kohti päivänvaloa. Tässä luolassa ei haitanut istuskella; se oli kauttaaltaan paljon lämpimämpi kuin PSM, koska on kuivempi ja sijaitsee matalammalla. Omaan ylösnousuuni meni noin vartti, minkä sisälsi edellisen menijän odottelun väliankkurissa. Ihan ok vauhti kai, vaikka ”50 metriä 15 minuutissa” voisi monessa muussa lajissa kuulostaa huvittavan hitaalta. Koko retkeen upposi noin kuusi tuntia, kun olimme etukäteen veikanneet kolmea tai neljää – nähtävyyksien katselu oli vaatinut aikansa.

Ulkona sää oli aavistuksen parempi. Leirissä jännitettiin, koska aamupäivällä SC3-EDF-retkelle lähteneet Dobsonit ja Brian palaisivat. Nukkumaan mennessämme heistä ei vielä ollut kuulunut.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s