8.8. Pikamatka kuilusta toiseen (PSM: Tête Sauvage – SC3)

Herätys soi 6.30, ja fiilis oli tyypillinen isoa retkeä edeltävä plääh, lievä pahoinvointi ja väsymys. Minulla oli parikin syytä olla erityisen huolissani tästä retkestä. Ensinnäkin se olisi pisin sarja köysinousuja mitä olen tehnyt aikoihin: SC3:sta ylöspääsy vaatisi yli 300 metrin nousemisen. Lisäksi stressasi se, että olin tunkenut mukaan vauhdikkaaseen ja kovakuntoiseen porukkaan: Gareth ja Richard, jotka olivat vetäneet SC3-EDF-retken ennätysajassa, ja Morgan, jota en tuntenut ennalta, mutta joka pitkänä laihana kundina vaikutti siltä, että luultavasti etenisi minua nopeammin. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan enää tullut mieleen harkita väliin jättämistä, vaan aamupalaa naamaan ja Richardin pakulla ylös kohti PSM:ää.

Yritimme päästä autolla aiempaa lähemmäs sisäänkäyntiä, eli ajelimme luovaa rallia erinäisillä laskettelukeskuksen juuri ja juuri auton mentävillä väylillä. Lopulta vastaan tuli kuitenkin niin jyrkkä rinne ettei paku selvinnyt siitä, ja jouduimme pysäköimään aika kauas tavoitteestamme. Sentään olimme hieman aiempaa parkkipaikkaa ylempänä, ja kävely oli 20 minuuttia puolen tunnin asemesta. Varusteita vaihdettiin ankeassa tihkusateessa. Taas tuli ihmeteltyä, miksi hitossa tätä tehdään.

Koko yön sateen jäljiltä oli leirikeskuksen ohi virtaava joki ollut tosi korkealla, ja kolmas asia, josta olin huolissani, oli veden määrä luolassa. Kuvausten perusteella Tête Sauvagen köysiosuuksista osa muuttuu korkean veden aikaan kulkukelvottomiksi. Varasuunnitelmamme oli, että jos TS:ssa olisi liikaa vettä, kääntyisimme ympäri ja suuntaisimme läpiretken sijaan saman tien purkamaan köysiä SC3:sta.

Gareth lähti laskeutumaan ensimmäisenä, minä hänen perässään, ohjeistuksenani pitää silmällä veden tasoa, koska olin ainoa täällä aiemmin käynyt. Vettä kyllä oli selvästi enemmän, kaikenlaisia puroja ja lammikoita, joita ei viimeksi täällä ollut, mutta ei kuitenkaan liikaa, että mikään olisi ollut mahdotonta tai edes hankalaa. Tikkaatkin sujuivat näin toisella kerralla vauhdikkaammin, ja pysyin melkein Garethin vauhdissa. Hukkasin samalla takanani tulleet Richardin ja Morganin. Laskeuduimme Garethin kanssa köysien loppuun asti heitä odottelemaan. Jo nyt tuntui vähän viileältä, vaikka olin tällä kertaa pukenut päälleni sekä teknisen kerraston että furryn, eli käytännössä kaikki mahdolliset luolavaatteeni.

Koska Garethilla oli tavoitteellinen aikataulu (sekä kunnianhimosta että siksi, että leirissä olisi pizzaa klo 19.30), lähdimme eteenpäin heti, kun Richard oli alhaalla, ja Morgan vasta lähdössä laskeutumaan. Vetinen matala konttaus oli taas tympeä, ja kasteli varsin huolella. Sen jälkeen lyhyt pätkä kävelykäytävää toi meidät Salle Cosynsin vesiputoukselle, mistä jatkosuunta oli eri kuin aiemmalla läpiretkelläni. Käännyimme tulosuuntaan nähden oikealle, käytävään, johon kapusimme vesiputouksen puolivälitasanteelta köysien avulla. Näin päädyimme SC3:n ja Tête Sauvagen väliseen virtaan, Rio Bassaburukoon.

Köysilaskeutuminen pinnalta tänne oli kestänyt reilun tunnin, ja tavoite oli selvittää siirtymä seuraavien köysien alkuun, noin 1,5 kilometria luolaa, puolessatoista tunnissa. Vauhti oli sen mukainen. Juuri kuten olin pelännyt, kolme urosta lähti kirmaamaan halki lohkareikkoisen virtatunnelin sellaista ravia, että pysyin hädin tuskin joukon hännillä, kun liikuin niin nopeasti kuin pystyin. Richard ehdotti Garethille vähän hitaampaa vauhtia, mihin tämä totesi että mehän liikumme jo rauhallisesti. Selvästi olisi vielä treenaamista, jos näiden herrojen perässä tahtoisi pysyä.

Kiitos jatkuvan kilpajuoksufiiliksen, koko jokikäytäväosuus oli niin stressaava, etten juuri ehtinyt katsella maisemia. Harpoimme yli lohkareiden rannoilla ja vedessä, välillä kapusimme ylös kuivaa kiertoreittiä ja ylitimme suurempia kiviä kiipeillen. Jokunen muotokin näkyi. Käytävä oli kaiken kaikkiaan ihan komea, mutta tämä oli kaukana nautittavasta luolaamisesta.

Muut täällä aiemmin käyneet olivat leirissä varoitelleet etenemisen vaikeutuvan vähitellen SC3:a lähestyttäessä. Näin tapahtuikin, kun siirryimme kuivempiin käytäviin pois joen luota, missä reitinlöytö muuttui monimutkaisemmaksi. Tasonvaihtokiipeilyt olivat välillä aika jänniä, ja vähän traversointiakin oli, muttei mitään, mikä olisi pahemmin menoa haitannut.

Jotenkin minä ja Morgan päädyimme letkan kärkeen, ja etenemisemme pysähtyi toviksi epäselvään kohtaan railossa, jossa oli seinässä maalattuna joku vanha vuosiluku. Mikään reitti ei näyttänyt kovin lupaavalta. Gareth lähti kiipeämään ylös, Morgan alas. Minä päätin, että jälkimmäinen vaihtoehto vaikutti kivemalta, ja seurasin Morgania. Valinta olikin hyvä, koska ei tarvinnut kulkea kuin parikymmentä metriä ja kiivetä alas, ja yhytimme taas virran, josta löytyi reittimerkkinauhoja. Tyytyväisinä jatkoimme matkaa niitä seuraten, ensin virran mukana, sitten taas kuivassa käytävässä, kunnes tajusimme olevamme kahden. Jäimme odottamaan muita. Hetken kuluttua Gareth ilmestyikin, mutta Richardia ei näkynyt eikä kuulunut. Gareth kääntyi takaisin etsimään häntä, minä ja Morgan jäimme odottamaan.

Päätin hyödyntää tauon käymällä nurkan takana luolavessassa (aina yhtä rasittava operaatio, kun pitää riisua SRT-valjaat ja yläosa sekä päällyshaalarista että alushaalarista). Olin juuri suorittanut tämän, kun Gareth palasi – yhä ilman Richardia. Tällä kertaa lähdimme kaikki etsimään häntä risteyskohtaan, jossa olimme hajaantuneet. Richard oli ollut aivan Garethin takana. Mihin ihmeessä hän olisi voinut päätyä? Huhuilimme hänen nimeään, mutta vastausta ei kuulunut. Mielessäni näin jo kaikenlaisia painajaismaisia kuvia, joissa tämä viime päivien mukava uusi luolatuttava lojuisi jossain montun pohjalla tajuttomana.

Viimein kuitenkin jostain alapuoleltamme kuuluikin vastaus, ja kohtasimme kaikki virtakäytävässä. Richard oli löytänyt paljon selkeämmin merkityn reitin, varmaankin varsinaisen pääväylän, jonka olimme jotenkin missanneet. Hän oli seuraillut sitä ja odotellut meitä. Ei ongelmaa. Huh. Pääsimme jatkamaan matkaa koko tiimin voimin.

Käytävä kävi ahtaammaksi, leveni taas, ja lopulta kapeni sivuttaisänkeytymiseksi. Täällä aiemmin käyneet olivat puhuneet ikävistä ahtaikoista, mutta lopulta kapea osuus oli vain joitain metrejä, ja kuten tavallista, se ei ollut minulle mitenkään tiukka. Hyvin mahtui SRT-kamoissakin. Kapean railon jälkeen olimmekin SC3:n köysien juurella. Gareth oli aikatauluttanut, että meiltä kestäisi noin 2,5 tuntia päästä tänne, todellinen aika oli lähempänä 3,5 tuntia reitinlöytöhaasteineen ja hajaantumisineen.

Jäljellä oli enää suoraviivainen, mutta raskas viimeinen osuus: monta sataa metriä köysiä, jotka meidän pitäisi sekä nousta että purkaa. Suunnitelma oli, että sitä mukaa kun köysiä saataisiin purettua ja säkkeihin, tiimi lähtisi yksitellen kohti pintaa niiden kanssa. Gareth tulisi viimeisenä ja jatkaisi purkuhommia. Pinnalta oli myös tulossa meitä vastaan kolme ihmistä lisää köysiä kantamaan. Riggaukseen oli aikanaan käytetty yhteensä seitsemän säkillistä köyttä. Nyt viimeinen säkki odottaisi pinnalla aivan viimeistä, pinnalle johtavaa köyttä. Ensimmäinen purettava köysi olisi 65-metrinen, seuraava 90 m. En halunnut kaikkein pisintä köyttä riesakseni, joten lupauduin nousemaan ekana ja lähtemään ulos 65 m köyden kanssa.

Ensimmäinen köysinousu, Liberty Bellinä tunnettu, oli melkoisen huikea, noin 55 metriä vapaasti katosta roikkuvaa köyttä. Pohjalta ei nähnyt ylös kattoon asti, joten piti vain kiinnittää nousukahvat ja lähteä kapuamaan ylös kohti pimeyttä luottaen siihen, että köysi todella olisi turvallisesti kiinni jossain. En muista nousseeni missään näin pitkää freehangia. Alussa köysi jousti niin paljon, että tuntui kuin en etenisi lainkaan, mutta vähitellen muun tiimin valot alkoivat kutistua alapuolellani kunnes ne olivat enää pieniä valopisteitä. Ylös katsoessani erotin katossa häämöttävän y-ankkurin. Nousu tuntui loputtoman pitkältä ja hitaalta, tosiasiassa se vaati noin kymmenisen minuuttia. Tämä oli kuitenkin vasta alkua, ja vielä toistaiseksi ilman köysisäkkiä.

Alkuperäinen ajatus oli, että nousisin ylös kaksi ensimmäistä köysiosuutta ja vetäisin säkin ylös perässäni etenemisnopeutemme optimoimiseksi. Edettyäni seuraavalle köydelle parin pienen kiipeilyn ohi totesin, ettei tämä olisi mahdollista. Belfryn kuilun alimmassa köydessä oli heti alussa kaksi köydenohjausta, joiden ohi säkkiä ei saisi kuljetettua kuin itseensä kiinnitettynä. Jäin siis odottamaan muita. Odotellessa ehti tulla varsin viileä, vaikka oli kolme vaatekerrosta ja balaklava. Richard liittyi seuraani, sitten Gareth, joka ehdotti, että minä nousisin seuraavalle ankkuripisteelle, ja Richard toisi köyden minulle, taas nopeutta ajatellen. Köyttä noustessa ainakin lämpenisi, joten tämä sopi minulle.

Köysiä noustessa tulee aina lämmin, koska se on tasaista kestävyyspuurtamista. Ainoa poikkeus ovat märät nousut. Ja kas: ohitettuani kaksi köyttä jyrkästi sivuun vetävää köydenohjausta löysin itseni pienen vesiputouksen alta. Veden määrä ei ollut huima, mutta kasteli silti varsin tehokkaasti ja huursi ja roiski silmälasit niin märiksi, etten meinannut nähdä mitään. Kaiken kaikkiaan elämys oli kylmä ja epämiellyttävä. Vieläkin enemmän kylmissäni jäin hytisemään tasanteelle väliankkurin luo. Kiinnitin itseni jo etukäteen seuraavaan köyteen, jotta voisin singahtaa sitä ylös heti kun mahdollista.

Viimein Richard nousi tasanteelleni, ojensi minulle 65-metrisen köyden säkissään, ja totesi ”Enjoy”. Klippasin säkin valjaisiini ja aloin polkea köyttä ylös. Sitä riitti, ja riitti, ja riitti. Belfryn kokonaismitta on noin 90 metriä, ja sitä seuraa välittömästi Bryce Canyon, 60 metriä. Halusin pois muiden jaloista ja pelkäsin olevani hidas, joten yritin edetä niin reippaasti kuin kykenin. Köydet seurasivat toistaan. Väliankkureita oli niin monta, etten enää ollut varma, minkä nimisessä kuilussa olin. Maisemat olivat kyllä upeita, jatkuva sarja todella suuria, korkeita vertikaalisia tiloja. En vain taaskaan oikein kyennyt nauttimaan niistä, kun oli jotenkin samaan aikaan kylmä ja silti hiki, ja jatkuva tunne, että pitäisi mennä kovempaa, vaikka väsymys painoi. Alun kymmenen tai useamman askeleen sarjat olivat huvenneet pariin kerrallaan ennen puuskutustaukoa. Richardin ”Rope free” -kuittaukset tuntuivat tulevan läheltä, samoin Morganin ja Garethin kommentit toisilleen, vaikka heillä oli purkuhomma tehtävänään köysinousun lisäksi.

Suorat pitkät köysinousut vaihtuivat lyhyempiin kiipeilyihin, ja yllättäen näin ylläni lampun valon. Siellä oli Dave, roudaritiimin kärki. Arvottuamme hetken kumpi meistä etenisi ensin, minä jatkoin ylös ja ohitin hänet kärttyisästi mutisten, Richard melkein perässäni. Jatkoin matkaa vielä usean lyhyen köysiosion verran kunnes kohtasin seuraavan roudarin. Jules vaikutti hyvin viluiselta odotettuaan tasanteella pari tuntia, mutta hymyili silti, kun minä rutisin siitä, miten vihaan tunnetta, että joku hengittää niskaan.

Pysähdyin suklaa- ja juomatauolle, ja viimein Richard tavoitti minut. Hän totesi, ettei kokenut minun etenevän hitaasti, vaan oli ollut parin köyden päässä koko ajan, oikeastaan siihen saakka kun olin jäänyt juttelemaan Daven kanssa. Olin ajatellut päästää Richardin edelleni, mutta hänkin halusi evästauon, joten päätin kuitenkin jatkaa letkan kärjessä. Sellaisen kevennyksen silti kelpuutin, että vaihdoimme säkkejä: Richardilla oli ollut 45-metrinen köysi, 20 metriä vähemmän kuin minulla. Kyllä se kummasti kevyemmältä tuntui.

Seuraavan köyden alkuun vei rasittava sorarinne. Luistelin sitä ylös irtokivien ropistessa, ja lähdin kapuamaan Puits de la Nuitia, 45 m, joka oli viimeinen pidempi nousu. Onneksi. Ei tosiaankaan enää olisi huvittanut. Odotin tapaavani pintatiimin viimeisen kantajan, ja viimein näinkin kirkkaan valon: Dan, ja hänen takanaan ylhäällä vieläkin kirkkaampi vaalea läikkä, päivänvalo! En ollut ajatellut kohtaavani sitä näin pian. Hihkuin helpotuksesta. Viimeinkin!

Ohitin Danin pinnalta tulevan köyden alla olevassa kapeahkossa railossa. Richard ei ollut ihan perässäni, joten Dan lähti alas, kun minä aloitin viimeisen kösinousun. Se tuntui paljon viittätoista metriään pidemmältä, ja törttöilin ärsyttävässä lyhyessä deviationissa (2 sulkurengasta, ei slingiä) Philin huudellessa kannustavia kommentteja pinnalta. Lopulta sovittelin itseni läpi suojaverkossa olevasta kolosta ja ulkoilmaan.

Railoa noustessa ilma oli tuntunut hetken luolaa lämpimämmältä, mutta tosiasiassa sää ulkona oli kamala, alle 10 °C, tuulinen ja sateinen. Piilouduin tuulensuojaiseen nurkkaan odottamaan muita. Sainkin odottaa hetken, yhteensä noin puolitoista tuntia. Kun Richard oli noussut ylös, Phil ehdotti, että palaisimme autoille lämmittelemään. Ajattelimme kuitenkin, että olisi kiva poistua paikalta tiiminä, kuten olimme aloittaneetkin. Kuvittelimme Morganin ja Garethin nousevan ylös kolosta seuraavaksi. Vaan Gareth oli päättänyt purkaa kaikki köydet omin käsin, ja kun ihmisiä yksitellen putkahteli kolosta ylös, kaikki muut tulivat ensin. Alkoi olla pahuksen kylmä, sormet melkein tunnottomat. Kumihanskat eivät ole kovin lämpimät. Vihoviimein, noin kello kuusi, nousi deriggaussankari viimein pinnalle, ja puuhun sidottu lähestymisköysikin saatiin irti ja säkkiin. SC3 siivottu, koko retken kesto noin 8 tuntia.

Meillä oli enää puolisentoista tuntia aikaa pizzaan. Kiirehdimme alas mäkeä pakulle halki tihkusateen, vaihdoimme hieman kuivempiin vaatteisiin (täysin kuivia sukkua ja kenkiä minulla ei ollut, kun aamun sade oli kastellut lenkkarini), ja ajoimme takaisin leiriin läpi sumun lehmiä väistellen. Noin 19.35 pysäköimme komentoteltan viereen, mutta kaikki muut istuivat jo siellä ringissä, pizzat lähes syötynä! Ne olivatkin saapuneet parikymmentä minuuttia etuajassa. Pah.

Haaleakin pizza upposi mainiosti näin pitkän retken jälkeen, ja ystävällisten retkueen jäsenten tekemät salaatit ja muut lisukkeet olivat erityisen maukkaita. Vielä kun jälkkäriksi oli kakkua ja jälkiruokaviiniä, kokonaisuus oli erinomainen. Ruokailun jälkeen piti juhlinnasta ottaa suihkun mittainen tauko. Siistiydyttyäni istuin vielä hetken komentoteltan liepeillä, mutta väsymys oli sitä luokkaa, että makuupussi kutsui melko varhain.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s