8.12. Kylvystä Tankoon (Bath to Rod’s)

Perjantai oli viimeinen aikatauluttamaton luolapäivämme, ja vielä aamulla arvoimme, mihin menisimme. Minä olisin tavallaan halunnut Swildon’siin, mutta siellä olisi tarvinnut tikkaita päästäkseen yhtään pidemmälle, ja tikaseksperttimme Richard oli poistumassa kohti uusia seikkailuja. Tällä kertaa olisimme siis liikkeellä ihan vain suomalaisten kesken. Koska muut olivat joka tapauksessa jo käyneet Swildon’sissa tiistai-iltana, päädyimme lopulta läpiveto-läpiretkeen Bath Swalletista Rod’s Potiin. Luolat sijaitsevat Burrington Combessa eli samalla seudulla kuin keskiviikon Goatchurch ja Sidcot.

IMG_7432Matkalla kohti luolia kävimme turistiajelulla Cheddar Gorgen kanjonissa. Kaunis (joskin viileä) sää suosi maisemankatselua. Parkkilevikkeemme viereisestä kallioseinämästä löytyi pikkuluola, jonka nimeksi myöhemmin selvisi White Spot Cave. Samoin kävi ilmi, että läheisellä aidatulla vesilaitoksen alueella olisi sijainnut Reservoir Hole, jossa on eräs Brittilän suurimmista luolakammioista. Sinne pääsy on tosin tarkoin säädeltyä, ja talvella lepakoiden vuoksi peräti täysin kielletty.

Cheddarista jatkoimme matkaa kohdeluoliemme luo. Olisimme voineet pysäköidä samalle paikalle kuin keskiviikkona, mutta kun lähemmäskin kerran pääsi, ajoimme sen ohi ja vasemmalle ylös jyrkkää ja kapeaa Link Lanea, aika lailla niin pitkälle kuin tie jatkui, vaikka se muuttuikin melkoiseksi perunapelloksi. Sen päädystä lähti kävelypolku, jonka varrella tuli heti vastaan syvänne kyltillä ”Bath Swallet”. Jostain ihmeen syystä olin saanut päähäni, että Rod’sin pitäisi olla lähempänä parkkipaikkaa, ja etsiskelimme sitä tovin turhaan ennen kuin muut osoittivat sen olevan ihan vähän matkaa edempänä, siis kauempana tiestä. Tämä oli päivän mokistani se pienempi.

Kun molemmat sisäänkäynnit oli paikallistettu, aloitimme laskeutumisen Bath Swalletiin. Lyhyehkö alaskiipeily lohkareiden välitse johti meidät köysiosion äärelle. Laskeutumisen mitaksi oli annettu 9 + 6 metriä, välissä tasanne, mahdollisina suoritustapoina joko köysi tai tikkaat. Meillä oli mukana 23-metrinen köysi, ja tarkoituksenamme suorittaa retki vetäen köysi alas perässämme. Koska köysiosioita oli tasan tämä yksi, olimme liikkeellä kevyellä varustuksella: laskeutumislaitteena vain sulkkari ja vyö. Osalle tiimistä tämä oli ensimmäinen laskeutuminen ilman SRT-varusteita, joten tunnelma taisi olla hieman tavanomaista jännittyneempi.

Laskeutumisen aloitus oli hauska kapea kolo, jonka ympäriltä löytyi useita P-pultteja köyden ripustamista varten. Pasilla oli matkassaan Prusik-naru, joten hän laskeutui ensimmäisenä ja turvallisesti, jotta voisi varmistaa muiden laskeutumiset köyden kireyttä säätelemällä. Hetken säikähdin, kun hän totesi alapuoleltamme ettei köysi riitä maahan asti, mutta saman tien tuli korjaus, että kyllä se kuitenkin yltää tarpeeksi alas. Mikan ja Jukan selvittyä turvallisesti välitasanteelle oli minun vuoroni. Koska olin lainannut viimeisen sulkkarini Jukalle, hilasin sen ensin ylös köydellä. Jätin avaamatta solmun, jolla se oli sidottu köyden päähän. Tämä oli päivän mokista se kriittisempi.

Laskeuduttuani aloin kiskoa köyttä alas, ja vasta monta metriä myöhemmin tajusin, että ei perhana, sen päässä on edelleen solmu, se ei siis tulisi mitenkään ankkurista läpi. Onneksi köyden pää oli vielä sen verran alhaalla, että pääsin melko helposti vapaakiipeämään sen luo ja avaamaan solmun. Huh. Emme me oikeasti olisi edes jääneet kielekkeelle nalkkiin, koska jälkimmäinen pudotus on matalampi ja vapaakiivettävissä, eikä köyttä tarvitse muualla luolassa, mutta olipa silti melkoisen noloa.

Toinen laskeutuminen sujui nopeammin, ja tällä kertaa tarkistin huolella ettei köydessä ollut solmuja ennen sen alasvetämistä. Köysien alla oli kaivellun näköistä maastoa: isoja kivivalleja, sinne tänne vieviä matalia käytävänalkuja ja satunnaisia työkaluja sun muuta kaivuuroinaa. Isoimman oloinen väylä olisi johtanut oikealle, mutta meidän tiemme kohti Rod’s Potia oli vasemmalla: alas kuilua, joka noin kymmenen metrin syvyisenä näytti nopealla vilkaisulla köysikololta, mutta oikeasti oli helposti vapaakiivettävissä.

Kapusin alas edeltä tarkistamaan, että monttu tosiaan oli oikea, ja kyllä: alhaalla oli lyhyt ryömintä, joka päättyi kyljellään ahtautumiseen (nimeltään Buddha Squeeze). Sen jälkeen oli vielä toinen pätkä matalaa käytävää, kunnes se avautui 5-6 metriä korkeaksi mutaluiskaksi, jossa oli kiinteä apuköysi. Tämä oli Purple Pot, Bathin ja Rod’sin välinen yhteys.

Olimme etukäteen arvelleet, että Purple Potiin saattaisi haluta varmistusköyden–opaskirjassa sellaista suositeltiin noviiseille, ja Miri oli maininnut kolon olevan ikävän liukas, mikä häiritsee etenkin yläosassa, kun pudotustakin alkaa jo olla. Päätin kokeilla kiipeilyä vain valmiin apuköyden kanssa. Viimeiset metrit tosiaan olivat vähän äheltämistä, mutta selvisin kuitenkin ylös asti, välillä hieman köysiankkurissa roikkuen. Kiinteä köysi oli kiva olemassa. Minulla oli oma köytemme säkissämme, ja tarjosin muille vaihtoehtoa käyttää sitä. Pasi kuitenkin kapusi ylös heti perässäni ja päätyi varmistamaan muut ylös käyttäen kiinteää köyttä apunaan. Kävihän se näinkin!

Mutapotin pohjalta kapusimme ylös sileiden murikoiden välitse mönkien, kunnes lopulta ilmestyimme isompaan tilaan, Main Chamberiin. Sieltä olisi voinut lähteä katsomaan Bear Pit -nimistä koloa, jota Miri oli mainostanut, mutta reitti sinne näytti vähän tylsän työläältä ja meitä laiskotti sen verran, että päätimme jättää väliin. Sen sijaan pidimme evästauon ja otimme suunnan kohti pintaa.

Pinnalle ei tästä ollut kuin enää joitain kymmeniä metrejä matkaa, mutta suunnistushaasteita siinä silti riitti. Ensimmäinen oli löytää oikea väylä ulos kammion yläreunasta. Se oli helpohko kiipeily konttaustunneliin, jossa saman tien olivat vastassa seuraavat maamerkit: kaksi kuilua, joista ensimmäinen ohitettiin poikkikulkuna, toinen ryömien vasemmalta ohi. Alas kuilun syvyyksiin katosi houkuttelevan näköinen köysi, joka olisi johtanut luolan alemmalle tasolle.

Me ohitimme kuilut, ja seuraavassa risteyksessä valitsimme kahdesta vaihtoehdosta vasemmanpuoleisen reitin, joka toi meidät viimeiseen isompaan tilaan ennen uloskäyntiä. Siellä piti taas vähän ihmetellä, mistä täältä oikeastaan pääsee pois. Tarjolla oli nihkeästi tavoitettavissa oleva ikkuna tai sivuttaisryömintä, johon piti astua pienen pudotuksen yli. Testasin jälkimmäistä. Sen perällä odotti vesilätäkköryömintä, jonka takaa jo näkyikin päivänvalon kajastus. Jotenkin tämä huvitti minua suuresti: eihän se ole Mendipin luola eikä mikään, jos ei jossain vaiheessa ole ryömintää vesilammikossa!

Vuorotellen könysimme veden ylitse ja läpi parin pienen möngintämutkan ulos pinnalle. Päivänvaloakin oli vielä jäljellä. Retki oli kestänyt kokonaisuudessaan noin kolme tuntia, mikä oli sikäli hupaisaa, että karttaa katsoen sen kokonaismitta vaakasuunnassa on ehkä 150 metriä. Tietysti eniten aikaa veivätkin korkeuserot.

Illalla olimme aikoneet Mirin ja Duncanin kanssa illalliselle Ploughboyhin, joka kuulemma olisi tarjonnut tienoon parhaat pihvit, mutta sepä oli liian täynnä. Päädyimme sen sijaan Vic’siin, joka oli joulun kunniaksi somistettu piparkakkutaloksi, melkoisen näyttävästi. Erityisen vaikuttava oli pihaan tyhjistä viinipulloista koottu valtava joulukuusi. Ruokakin oli erinomaista, kalkkuna-kinkkupiirassiivu valtava, ja jälkkäriksi tilattu sitruunapiiras oikein maukas. Epäselväksi tosin yhä jäi, mistä tietää, minkälainen jälkiruoka on cake, mikä sponge, ja mikä puolestaan pudding.

IMG_7441

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s