9.12. Elämäni kaunein konttaus (Upper Flood Swallet)

Lauantain retkeksi oli jo hyvissä ajoin järkätty vierailu Upper Flood Swallet -nimiseen luolastoon. Sinne pääsee vain paikallisen oppaan kanssa, joten retket pitää sopia etukäteen. Duncan harjoitteli parhaillaan päästäkseen oppaaksi, ja oli ehdottanut retkeä meille. Vanhempana oppaana ja kouluttajana retkellä toimi Richard C., joka kertoi vetäneensä Upper Floodiin yli sata retkeä. Luolan maine on kontaus-, ryömintä- ja änkemispainotteinen, mutta alun haasteiden jälkeen tarjolla olisi suuria käytäviä ja Mendipin parhaita luolamuotoja. Odotin retkeä pienellä jännityksellä, mutta myös suurella innolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAKokoonnuimme aamukymmeneltä Mendip Caving Groupin majalle. Se sijaitsee kävelymatkan päässä suuaukolta, ja kerho hallinnoi luolaanpääsyä. Vaihdettuamme varusteisiin MCG:n pienessä pukuhuoneessa lähdimme kävelemään kauniin kirpeän talvisään läpi kohti luolaa. Miri ja Mika taittoivat alkumatkan kanssamme, ja jatkoivat maanpäällistä reippailuretkeä kun minä, Jukka, Pasi, Duncan ja Richard avasimme kuoppaisten nummien keskeltä pyöreän viemärinluukun maan syvyyksiin.

Sisäänmeno oli parimetrinen pystysuora betoniputki. Sitä seurasi pitkä pätkä sorapohjaista kaivettua käytävää, jossa kyyrykäveltiin ja kontattiin. Kuljin toiseksi viimeisenä, ja perässäni tuleva Richard kertoi, miten tunnelia oli vuosikausia kaivettu, ensin Wessexin ja MCG:n yhteisenä projektina, sitten kerhojen riitaannuttua vain MCG:n voimin. Konttaus kävi välillä märemmäksi, kunnes putkahdimme isoon ja kauniiseen kammioon, jossa oli suuria pillejä, flowstonea ja tippukiviä: Midnight Chamber, luolankaivajien ensimmäinen läpimurto. Näkymää ihastellessamme sekä Richard että Duncan vain totesivat että ”ei tämä vielä mitään, odottakaahan vain”.

Seuraavaksi ohjelmassa oli–yllätys yllätys–lisää konttausta. Sitä tässä luolassa todellakin riitti. Olin kuitenkin henkisesti varautunut siihen, eikä se oikeastaan yhtään ärsyttänyt. Ei etenkään, kun seuraava osuus oli kaunein konttaus mitä olen kokenut! Aiemmin kyseisessä matalassa käytävässä oli pitänyt ryömiä mahallaan vedessä vain siksi, ettei rikkoisi mitään matalan katon lukemattomista hauraista muodoista, nykyään sallitaan konttaaminen, mikä oli ihan mukavaa, koska vesi ei todellakaan ollut erityisen lämmintä. Mutta kun seinät ja katto olivat koko matkalta täynnä nähtävyyksiä, kylmä ei yhtään harmittanut.

Kaunis konttauskäytävä loppui melkein liiankin pian, ja reittimme siirtyi vähemmän näyttävien könypätkien kautta erityisen märkään ja matalaan änkiöön nimeltään Lavatory Trap (eli suomeksi hajulukko). Aikamme vedessä möngittyämme saavutimme lopulta taas isomman tilan. Tämä oli Red Room, koska yhdessä seinässä olevaa flowstonen pintaa peitti punainen, epäilyttävästi veren näköinen valuma. Tähän asti päästäksemme olimme varmaan kontanneet ja ryömineet jo useamman keskiverron luolaretken verran, mutta nyt olisi aika aloittaa änkiöiden sarja.

Ensimmäinen änkemispätkä oli lyhyt, eikä tuottanut pienikokoiselle suomalaisporukalle mitään ongelmia. Pian olimmekin seuraavassa kammiossa, Golden Chamberissa, jossa oli huikean hieno kristalliallas ja katto taas niin täynnä muotoja, että piti pysytellä kyyryssä. Täältä toinen pätkä ahtaikkoja johti pieneen virtakäytävään nimeltään Streamway Regained, josta eteenpäin oleviin osiin luolaa on päästy ensi kertaa vasta vuonna 2006. Koko paikka siis on varsin tuore.

Reitti jatkui edelleen änkemispainotteisena, koska meidän oli vielä selvitettävä tiemme lohkaretukoksen läpi. Heti alussa oli 3D-Squeeze -niminen änkiö, josta meitä kovasti ohjeistettiin, ja joka selvästi oli porukan isoimmalle eli Duncanille varsin haastava. Pitkien ihmisten pitää mennä tähän U:n muotoiseen koloon pää edellä. Vaan Suomi-tiimi oli niin pientä porukkaa, että jokainen meistä mahtui helposti menemään jalat edellä, istumaan U:n pohjalle ja nousemaan ylös toiselta puolelta.

Sama meininki jatkui kautta ahtautumisten sarjan: suurin osa niistä oli melko simppeleitä, kun ei ollut liian pitkä tai leveä. Parissa piti hieman miettiä ja sovitella. Ahtautta enemmän huolestuttivat siellä täällä näkyneet metalliputket ja jopa yksi tunkki, jotka pitivät lohkareita aloillaan. Täällä ei varsinaisest huvittanut viipyä kauempaa kuin oli pakko. Änkiö seurasi toistaan; yhdessä kohdassa mentiin kyljellään ali metallipalkkien ja ristikon, jota seurasi vähän jännä alaskiipeily, välillä peruutettiin metalliputkien väliin ja alamäkeen, ja lopuksi sujahdettiin kalsiittimuotojen välistä kolosta, joka oli sen verran ahdas, että Duncan kiersi toista reittiä.

Kaiken änkemisen päätteeksi saavutimme viimein suurimman kammion mitä olimme tähän mennessä nähneet, Departure Loungen, joka on Blackmoor Master Cave Passagen alku. ”Ryöminnät suoritettu, nyt edessä enää tylsää jokikäytävää”, ilmoitti Duncan. Liukkaita lohkareita alas kohti virtaa kävellessämme hetkellisesti mietin, miten tämä pystyasento tuntui oudon vaaralliselta. Sitähän voisi vaikka kaatua! Vähän ajatuksissa painoi myös se seikka, että täällä loukkaantuneen pelastaminen olisi aivan älytön operaatio, jos se olisi edes mahdollista. Kuulemma sitä ei koskaan ole testattu.

Jokikäytävä oli todella kaunis–mikäpä täällä ei! Muotoja oli joka suunnassa mihin vain silmä osui. Vaan taas oppaamme totesivat, että odottakaapas vain! Emme siis pysähtyneet ihastelemaan maisemia, vaan jatkoimme matkaa alavirtaan. Suurimman osan ajasta kulku oli helppoa kahlailua, mutta välillä täälläkin piti kontata vedessä. Muutamassa kohdassa myös kavuttiin pois virrasta ja taas takaisin, kunnes lopulta jätimme veden kokonaan taaksemme ja alapuolellemme, ja etenimme helppojen poikkarien kautta Royal Icing Junctioniin, luolaston uusien osien keskeiseen risteyspaikkaan. Täällä jätimme ylimääräiset tavarat odottamaan, ja valitsimme seuraavaksi ilmansuunnaksemme lännen, jossa meitä odotti luolan upeimmaksi mainostettu osaan, Neverland (eli siis suomeksi Mikä-Mikä-Maa).

Alkuperäinen reitti Neverlandiin olisi ollut lyhyen rinteen nousemisen, oikealle kääntymisen ja lohkareen ohituksen jälkeen vasemmalla, mutta sen hauraiden muotojen suojelemiseksi sen käyttö on nykyisin kielletty. Tilalle on kaivettu vaihtoehtoinen kiertoreitti, joka osoittautui varsin toiminnalliseksi: tarjolla oli ryömintää yli todella sileän mudan, helppoa poikkarointia ja kiipeily läpi parin ahtaikon. Viimeinen ahdas asia aukeni flowstone-rinteeseen, jonka alla olevassa altaassa luolaajia odottivat harjat ja muut pesuvermeet.

Koska koko Neverland on hyvin täynnä puhtaanvalkoisia luolamuotoja ja erityisen kaunis ja ainutlaatuinen osa luolaa, sinne ei saa mennä mutaisissa päällyshaalareissa. Riisuimme siis haalarimme ja pesimme saappaamme ja hanskamme. Näin puolipukeissa tulee helposti vilu, joten loputtoman kauaa emme voisi täällä viipyä. Matkamme sisäänkäynniltä tänne oli vaatinut kolmisen tuntia, ja tarkoituksemme oli olla takaisin Wessexillä ihmisten aikaan, joten tämäkin suosi tiivistä aikataulua.

Lähdimme ensin altaalta oikealle, missä muotojen täyttämän käytävän päässä odotti huikein kalsiittiverho mitä muistan nähneeni: se seuraili korkean flowstone-muodon pintaa monen metrin matkan aaltoilevana ja upean raidallisena. Tarkemmin katsoen saattoi myös havaita, ettei kyseessä ollut edes vain yksi verho, vaan useita rinnakkain. Kammion toisella laidalla, tippukivien välissä, näkyi pieni allas, jossa oli lumpeenlehteä muistuttavia pyöreitä muotoja vedessä. Verhon vierestä olisi noussut ylös vanhat ruosteiset tikkaat, joiden takana olisi ollut paljon lisää luolaa, mutta sinne meillä ei ollut aikaa eikä asiaa. Sen sijaan palasimme altaalle ja tarkistimme saappaanpohjat–seuraavaksi edessä olisi kaikkein hienoin osuus.

Pesulammikolta tulosuuntaan nähden vasemmalle lähti tunneli, joka vie Pork Pie Passagen lumenvalkoisten, valtavien valuvien kivien ja tippukivien luo. Tätä oli odotettu, ja oli se toden totta kehujen arvoinen, aivan huikean hieno luolakäytävä. Elämys oli ehkä vielä aavistuksen verran mahtavampi, kun tänne päästäkseen oli pitänyt nähdä jonkin verran vaivaa. Monet muodoista kimaltelivat, ja lattian valkea pinta näytti koostuvan kuin lukemattomista pienistä kolmikulmaisista kristalleista. Aivan perällä kammio madaltui konttauskorkuiseksi tilaksi, jossa vesialtaasta kohosi joukko lautasen kokoisia, 10-20 senttiä korkeita pyöreitä kristallimuotoja. Vau. En ole missään nähnyt mitään vastaavaa. Näiden mukaan käytävä oli saanut nimensä. ”Possupiiras” kyllä tuntuu aika karulta nimeltä näin mielettömän upealle ja erikoiselle paikalle.

Vain muutaman valokuvan ja tovin ihastelun jälkeen oli ikävä kyllä aika poistua paikalta, vetää mutaiset haalarit ylle ja palata kohti pintaa. Oli toki ihan mukava päästä liikkeelle, koska ei enää ollut lainkaan lämmin. Neljän tien risteyksessä pitämämme evästauko viilensi vielä vähän lisää.

Paluumatka oli yhtä kuin menomatka takaperin, kaikkine änkiöineen, ryömintöineen ja konttauksineen. Se ei kuitenkaan tuntunut niin pitkältä ja raskaalta kuin olin odottanut, vaan oikeastaan ihan hilpeältä. Selvästi olin tavoittanut sisäisen mendipiläiseni, eikä toistuva vedessä konttaaminen tai ahtaiden lohkareiden väliin itsensä survominen häirinnyt lainkaan. Maisemien näyttävyys toki auttoi edelleen–Neverlandissa vierailu ei ollut vähentänyt virtakäytävän, Golden Chamberin tai alkupuolen tippukivikonttauskanaalin kauneutta. Ainoa vähän tylsä osuus oli ihan lopun kaivantotunneli. Noin kuusi tuntia könyttyämme kapusimme ylös betoniputkesta. Ulkona oli pimeää ja maassa ohut kerros lunta, ja fiilis oli erittäin tyytyväinen. Kiittelin oppaitamme vuolaasti. Työläs retki, mutta voi että, miten upea! Tähän oli kyllä hyvä päättää tämä luolaloma.

Koko retken kylmin osuus oli kävely takaisin MCG:n majalle–lämpötila ei ollut paljoa yli nollan, ja kaiken vedessä mönginnän jäljiltä vaatteet olivat läpimärkiä. Kaiken päälle me suomalaiset emme olleet tajunneet, että toki MCG:lläkin voisi käydä suihkussa, joten sen sijaan odottelimme, että britit peseytyivät, jotta pääsisimme takaisin Wessexille. Meitä ohjeistettiin pesemään haalarimme pian ja huolella, koska luolan muta sisältää raskasmetalleja; alue on ollut aikanaan täynnä roomalaisten lyijykaivoksia. Siinä mudassa me sitten rymysimme koko päivän. Ehkä ihan kiva kuulla vasta jälkeenpäin.

Wessexillä oli päivällä ollut joulutapahtuma, jossa oli etsitty kynttilänvalossa tonttua Swildon’sista. Tonttu oli ilmeisesti löytynyt jo jonkin aikaa sitten, koska kun viimein pääsimme majalle, pukuhuone ja suihkut olivat meitä lukuunottamatta tyhjät. Sen sijaan takkahuoneessa ja keittiössä kävi kova vilinä. Pian pääsimmekin nauttimaan joulujuhla-ateriasta. Ihmisiä oli paikalla yhteensä ainakin 30, enemmän kuin olen majalla aiemmin nähnyt. Meno ei kuitenkaan–onneksi–ollut erityisen villiä, vaan jo ennen iltayhdeksää väki alkoi valua joko kotiin tai baariin. Rymypäivän jälkeen olin itsekin niin väsynyt, että suoritin päivän viimeisen ryöminnän makuupussiini jo ennen yhtätoista.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s