29.3. Oppimiskokemuksia (Calf Holes – Browgill Cave)

Suomen luolaseuran pääsiäisretken kohteena oli Yorkshire Dales pohjois-Englannissa, ja mukaan oli lähdössä yhteensä kahdeksan ihmistä Suomesta, sekä pari paikallisvahvistusta. Koska osa porukasta oli tulossa ihan läheltäni, en joutunut aamulla heräämään ihan niin varhain kuin joskus aiemmin. Se ei juuri lämmittänyt, kun nukuin niin huonosti, että herättyäni tuntui kuin en olisi levännyt ollenkaan. Osittain stressasin reissua ylipäänsä, osittain sitä, että olimme lähdössä kentälle myöhemmin kuin yleensä yksikseni menisin.

Tiimi Mikko ja Tor poimi minut matkaansa vähän kuuden jälkeen, ja kentällä olimme puoli seitsemän kieppeillä, kun lennon lähtöaika oli 8.15. Lentokentällä oli pahempi kaaosruuhka kuin olen koskaan nähnyt, kiitos pääsiäisen lähtöliikenteen. Laukunjättöpisteelle oli kauhea jono, samoin turvatarkastuksiin. Minua ärsytti ja huolestutti.

Lopulta olimme lähtöportilla noin 15 minuuttia ennen koneeseen nousua. Toista porukkaa ei näkynyt missään. Soittelin perään, että ovatkohan tulossa, ja olivathan he; Dare, Taina ja Karo saapuivat paikalle ihan viimeisten joukossa, mutta kuitenkin ajoissa. Minun neuroottisuudelleni naureskeltiin. En arvostanut. Tämä oli päivän ensimmäinen opetus: ensi kerralla otan ehkä kuitenkin sen bussin ja olen kentällä tavalliseen tapaani kahta tuntia aiemmin, että ehdin rauhassa juoda aamukahvini.

IMG_7771Lento sujui rauhallisesti enimmäkseen torkkuen. Päinvastoin kuin kaikilla aiemmilla Brittilän luolaretkilläni, määränpää oli tällä kertaa Manchester, mihin laskeuduimme aikataulun mukaan noin 9.15 paikallista aikaa. Siellä jakaannuimme taas kahteen tiimiin: aamun myöhäisempi autokunta otti pari meidän rinkoistamme ja siirtyi autovuokraamolle, aikaisempi taas jatkoi lentokentän juna-asemalle. Siellä sentään oli mukavasti reilu tunti aikaa noutaa liput ja istua kahvilla.

Junareittimme piti kulkea Leedsin kautta Settleen, mistä toinen tiimi poimisi meidät. Vaan Leedsissä missään taulussa ei edes mainittu koko Settlen junaa. Infopisteestä meille kerrottiin, että se on lakon vuoksi peruttu. Korvaavan juna-bussi-yhteyden junaosuus lähtisi viereiseltä raiteelta kolmen minuutin päästä. Kipaisimme sinne, ja ehdimme juuri sopivasti the Skipton Trainin kyytiin. Skiptonin piskuiselta asemalta bussi Settleen löytyi helposti, ja selvisimme perille noin 14.10. Koko siirtymäseikkailusta tuli päivän toinen opetus: tarkista kulkuyhteyksien olemassaolo ja mahdolliset poikkeukset etukäteen yllätysten varalta vielä matkapäivänä.

IMG_7777Settlestä löytyi ruokakauppa, jossa vietimme hyvän tovin yrittäen shopata kaiken tarpeellisen 8-10 hengen porukalle. Tämä ei ollut niinkään perinteinen hupaiosa hysteriashoppailu, vaan ainakin itselleni hiton kärttyisä elämys. Olisi pitänyt tehdä lista etukäteen. Sen sijaan oli kauhea arpominen siitä, mitä oikeastaan tarvimme. Lopulta pääsimme ruokavuoren kanssa ulos, ja lyhyen ajomatkan kautta perille Helwith Bridgessä sijaitsevaan majapaikkaamme, Yorkshire Speleological Societyn luolamajaan.

YSS:llä olisin voinut vaikkapa ottaa torkut, mutta sille ei nyt ollut aikaa. Suunnitelma oli käydä vielä samana iltana lämmittelyretkellä pienehkössä luolassa nimeltä Calf Holes. Söimme mikrosafkaa ja kokosimme tavaramme. Saimme ne kasaan suorastaan yllättävän vauhdikkasti, ja vähän viiden jälkeen lähdimme ajamaan kohti luolaa. Matka vei pitkin kunnoltaan asteittain heikkenevää kapeaa maalaistietä. Lopulta päällysteen hävittyä kokonaan vastaan tuli levike, jossa vaihdoimme varusteita.

IMG_7778Ennen kuutta olimme Calf Holesin komealla sisäänkäynnillä, missä nummen halki kulkeva puro upposi kivien väliin ehkä noin kymmenenmetrisenä runsaana vesiputouksena. Sen vierestä vei vanha, kuiva uoma ja kahdeksanmetrinen pudotus päivänvalossa alas luolan pohjan tasalle. Tor laittoi siihen köyden, minä seurasin toisena ja yritin näyttää hyvää esimerkkiä perässä tuleville ekakertalaisille. Odottelin pohjalla kun Mikko ja Karo vuorollaan laskeutuivat onnistuneesti alas ensimmäistä oikeaa luolaköyttään.

Köyden alta lähti eteenpäin alavirtaan ilmeinen käytävä, ja jossain piti olla toinen köysiosuus. Karon vielä ollessa ylhäällä totesin Torille, että hän ja Mikko voisivat tietysti mennä vaikka edeltä etsimään sitä. Karon laskeuduttua lähdin heidän peräänsä; kuvittelin, että Dare ja Taina liittyisivät pian hänen seuraansa. Tämäkin oli virhearvio, mutta tämän tajusin vasta myöhemmin.

Jatkoin itsekseni virtauskäytävää alavirtaan. Se oli oikein soma, joskin ajoittain vähän ärsyttävän matala, kun ei mahtunut kävelemään suorassa. Välillä virran seinustoilla oli nättejä muotoja, ja näinpä nilkkasyvyisessä vedessä yhden kalankin. Yksikseen oli viimein hetki rauhaa ja hiljaisuutta, ja itsekkäästi nautin siitä kovasti.

Lopulta virta katosi vasemmalle kivien alle, ja oikealle eteenpäin lähti kuiva, matala käytävä. Sen alussa istuskelivat Tor ja Mikko. Mitään rigattavaa ei ollut vielä löytynyt; luola olikin oikeastaan vähän isompi kuin olin kuvitellut. En ollut ottanut mukaan mitään ylimääräistä, kuten varavaloa, vaihtoparistoja tai hätäsälää. Tämä oli myös huomattava moka, ja asia, jonka olin oppinut aiemminkin monta kertaa, mutta se vaan ei tunnu menevän perille. Otetaan ne roinat mukaan, oli se luola miten pieni tahansa.

Odotimme risteyksessä kunnes koko porukka oli koossa. Taina ja Dare olivat käyneet täällä aiemmin, joten heillä olisi paras käsitys suunnistamisesta. Sain Darelta moitteet siitä, että olin jättänyt ensikertalaisen yksin luolassa; ilmeisesti kaksi kokeneempaa eivät sitten olleetkaan ihan Karon perässä. Meitä myös sätittiin liian nopeasta etenemisestä. Sitä en kyllä allekirjoittanut, mutta toki oli ihan selvää, ettei tämä nyt ollut mennyt ihan taiteen sääntöjen mukaan. Oppimiskokemus kolme: pidä huolta siitä, että koko tiimille on selvää, mitä ollaan tekemässä. (Tämäkin on asia, joka on mennyt pieleen myös aiemmin, ja tulee eittämättä tapahtumaan myös tulevaisuudessa.)

Jatkoimme matkaa koko kuuden hengen tiimillä. Vastassa oli pitkähkö pätkä matalaa tilaa, joka muuttui konttauksesta mahallaan ryöminnäksi. Tästä olisi pitänyt löytää joku sivureitti isompiin tiloihin. Kävin vilkaisemassa johonkin koloon, joka näytti hyvin sileältä, ja josta kuului veden ääni sekä kävi ilmavirta. Kaikki merkit oikeasta suunnasta oli, mutta tila näytti niin ahtaalta, että se ei vakuuttanut, ja tulin sieltä pois. Ryömimme edemmäs sinne sun tänne, mutta takanamme Taina ja Dare totesivat, että se ensimmäinen kolo, missä kävin, oli se oikea. Ja taas tuli ehkä opittua jotain, esimerkiksi se, että usko nenääsi, älä epäluulojasi.

Sileä ahtaikko vaati vähän asettelua, jotta siitä mahtui mukavasti läpi, mutta ei oikeasti ollut niin ikävä kuin miltä se oli ensivilkaisulla näyttänyt. Sen takaa löysimme jälleen virran, jota seurasimme vähän matkaa ohi yhden syvän vetisen hiidenkirnun sekä oikean seinustan hieman ylemmällä tasolla olevien poikkarikielekkeiden, viimein vesiputouksen luokse.

Vesiputous oli retkemme toinen mahdollinen köysiosuus, ja köyden virittämisen kannalta jokseenkin mielenkiintoinen. Selkeän luonnollisen ankkurin kiinnityspaikan jälkeen seuraavat pultit olivat todella kaukana. Kun Tor ja Dare ihmettelivät sitä, minä lähdin katsomaan vaihtoehtoista reittiä. Se oli käytävä, joka lähti noin hartian korkeudelta joen yläpuolelta, mukavana sileänä tasanteena, sitten vähän ahtaampana konttauksena, kunnes vastaan tuli apuköysi ja helpohko vapaakiipeily.

Kuljin kiertoreitin alas ja takaisin ylös, ja ilmoitin muille, että on olemassa vaihtoehto vesiputouslaskeutumiselle. Karo tarttui tarjoukseeni, joten muiden vielä säätäessä köyttä opastin hänet alas. Vesiputouksen alta lähdimme vakoilemaan reittiä edemmäs ja ulos, kun Karon lamppu päätti yhtäkkiä lakata toimimasta. Tietenkään meillä kummallakaan ei ollut varavaloa, kun kyseessä oli näin lyhyt retki. Saatoin hänet ulos Browgill Caven suuaukolle asti oman lamppuni valossa. Siellä oli vielä auringonvaloa jäljellä.

Jätin Karon istuskelemaan suuaukolle ja palasin takaisin raportoimaan muille tilanteesta. Mikko ja Tor tulivat vastaan, ja Taina oli valokuvaamassa vesiputouksen alla Dare taistelessa köysiankkurin kanssa. Tässä vaiheessa haasteena oli saada köysi pois, ja laskeutua läpivetona. Odottelin Tainan kanssa ja pidin salamaa, kun hän yritti saada Daren laskeutumisesta kuvaa. Muu seuruekin ilmestyi paikalle; Karo oli saanut lamppunsa toimimaan, ja he olivat pitkästyneet odotteluun ulkona.

Pian Darekin sai köyden ojennukseen ja laskeutui seuraamme, ja pujahdimme ulos viimeisen pätkän käytävää ja virtaa ulos pinnalle. Siellä oli ehtinyt tulla pimeää. Kello oli 20.15, ja olimme ilmoittaneet olevamme ulkona 20.30. Pitäisi palata autolle piakkoin ja ilmoittaa paluustamme. Olimme tulleet ulos eri sisäänkäynnistä, joten minulla ei ollut aavistustakaan, missä olimme, mutta Dare ja Taina olivat käyneet täällä aiemmin, joten luotin siihen, että joku osaisi takaisin autolle. Tämä osoittautui yllättävän haastavaksi.

Päädyimme harhailemaan pimeillä nummilla hyvän tovin, ja ainakin itseäni uhkasi jo pieni epätoivo, kun väsytti älyttömästi, enkä tiennyt, olemmeko menossa etäisestikään oikeaan suuntaan. Lopulta kuitenkin löysimme kyltitetyn vaelluspolun, ja sitä seuraamalla tien, ja viimein ylämäkeen hetken käveltyämme myös auton. Huh. Oppimiskokemus tästä oli, että kun minulla kerran oli tulostettu ohje luolasta sekä kävelyistä, olisin voinut vaikka ottaa sen mukaan.

Illan hupaisin ohjelmanumero tapahtui varusteita vaihtaessa, kun yritin saada saappaita pois jalastani. Ne olivat niin tiukassa, että Tainan piti repiä kaksin käsin jotta pääsin niistä eroon. Ensimmäisen luiskahdettua jalastani pois vesivirran mukana maahan tipahti myös satunnainen hiuslenkki! Ikuiseksi mysteeriksi jää, mistä ihmeestä se tuli.

Yritimme ilmoittaa Elinalle paluustamme, mutta tietenkään nummilla ei ollut kenttää. Kello oli jo yli yhdeksän, eli olimme hieman myöhässä. Lähdimme ajamaa takaisinpäin, ja alempana puhelin tavoitti viimein Elinan. Hän kertoi saapuneensa majalle Jaakon kanssa. Melkein koko tiimi koossa.

Porukan viimeinen pari, Miri ja Duncan, olivat saapumassa vasta puolenyön jälkeen. Harkitsin valvoisinko odottamassa heitä, mutta väsymys vei voiton. Vaan vieras sänky ja epämääräinen tyynynkorvike eivät edistäneet unen saantia. Lopulta olin joka tapauksessa hereillä vielä kun paikallisvahvistuksemme rymysivät huoneeseemme hieman kello yhden jälkeen.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s