1.4. Riggaushaasteita (Heron Pot)

Parin reippaan luolapäivän jälkeen aprilliaamuna jo hieman väsytti. Dare päätti viedä köysialoittelijat Long Churnin kautta Alum Potiin, mutta paikka oli sen verran tuttu aiemmin Yorkshiressa luolanneille, että päätimme tehdä jotain muuta. Kohteeksi valikoitui Heron Pot, pienehkö luola, jossa olisi tarjolla kaksi eri köysireittiä riggausharjoituksia varten. Suunnitelma oli, että minä, Miri ja Duncan menisimme perinteistä alempaa reittiä ja minä yrittäisin asettaa siihen köydet, kun Tor, Jaakko ja Elina nousisivat sen päälle yläpoikkariin.

Meidän kolmikkomme lähti ajamaan edeltä Mirin autolla. Vaihdoimme kaikessa rauhassa varusteisiin Kingsdalen luolaisassa laaksossa. Toista tiimiä ei näkynyt vielä siinäkään vaiheessa kun olimme valmiita ja lähdimme kävelemään East Kingsdalen laaksonpohjan joelle ja sitten rinnettä ylös seuraillen sen pienempää sivuhaaraa. Päätimme koukata tarkistamaan reitiltämme sivussa olevan alasisäänkäynnin, josta periaatteessa voisi tulla läpi ja ulos. Se näytti melkoisen kamalalta; hyvin ahdas lohkareiden väli, jossa juuri ja juuri oli vähän ilmatilaa. Duncan totesi, ettei lähtisi moiseen, ja minäkään en ollut niin innokas, että olisin harkinnut läpiretkeä soolona.

Kun palasimme risteyskohtaan, josta polku lähti kuivaa uomaa seuraillen kohti kiviaitaa ja Heron Potin varsinaista sisäänkäyntiä, bongasimme viimein tienvarteen ilmestyneen pienen sinisen auton. Jälkimmäinen tiimikin oli löytänyt perille. Heillä oli kuitenkin vielä jonkin verran kävelymatkaa jäljellä, joten me ehdimme hyvissä ajoin edeltä suuaukolle, ja sisään luolaan noin yhdeltä.

Heron Potin alkupuoli oli kuvauksen mukaan pätkä könyämistä ja sitten kymmenisen minuuttia kivaa käveltävän kokoista jokikäytävää. Köny olikin kuten luvattu, isommille ihmisille lähinnä kontattavaa, joskin pienemmille kuten minulle myös ajoittain käveltävää. Käveltävä käytävä sen sijaan oli aavistuksen pienempi tai lähinnä kapeampi kuin olisi voinut odottaa; minä mahduin juuri ja juuri kulkemaan melko normaalisti molemmat olkapäät seiniä viistäen, kun harteikkaammat Miri ja Duncan joutuivat monessa kohdassa sovittelemaan itseään käytävään sivuttain.

Käytävän pohjalla kulkeva virta muuttui vähitellen kulmaltaan jyrkemmäksi, kohtasi muutaman pienen kynnyksen, ja viimein sukelsi alas kunnollisena pienenä vesiputouksena. Sen luota lähti myös kiinteä köysi ylös. Tämä oli köysiosuuksien lähtöpiste, ja valmis köysi olisi yläpoikkarin alku. Meidän tiemme ei vienyt sinne, vaan seuraili jokea ieman sen pinnan yläpuolella. Kaivoin säkistäni köyden, pujotin tuplakasin ensimmäiseen puttiin, ja alppiperhoset seuraaviin lähestymislinjaksi. Varsinaiselle köysiankkuripisteelle pääseminen vaati nousemisen kulman takana olevalle tasanteelle, ja hieman venyttelyä käytävän seinien välillä, aika lähellä meluisaa pärskeistä vesiputousta. Y-ankkurini jäi muutaman säätöyrityksenkin jälkeen vähän kapeaksi, mutta askartelu kylmässä ja silmälasit aivan huurussa oli jokseenkin haastavaa, ja ankkuri todettiin yhteistuumin riittävän kelvolliseksi. Laskeuduin siis ekan pätkän alas.

Jälkimmäinen kahdesta köysipätkästä osoittautui huomattavasti haastavammaksi. Jo ensimmäiset lähestymislinjan pultit olivat vähän kaukana toisistaan, mutta Y-ankkurin pultit vasta pitkällä olivatkin, ja kaiken lisäksi huomattavasti edellistä kiinnityspistettä ylempänä. Niiden luo pääseminen turvallisesti varmistettuna ei oikeastaan ollut mitenkään mahdollista, ja yhden tärisevän kokeilun perusteella lyhyehköjen lehmänhäntieni saaminen pultteihin olisi vaatinut nousemista huolestuttavan ylös. Totesin, että tämä puuha meni liian riskialttiiksi minun makuuni, ja vaihdoin paikkaa Duncanin kanssa. Hänellä on ulottuvuutta varmaan parikymmentä senttiä enemmän kuin minulla, mutta silti näytti vähän jännittävältä katsoa, kun hän nousi kielekkeen reunalle ankkuria askartelemaan. Odotellessamme minä ja Miri havaitsimme vesiputouksen virtauksen pätkivän hassusti. Selvästi kakkostiimi oli viimein saapunut luolaan. Pian heidän äänensä alkoivatkin erottua takaamme.

Riggausohjeessa kerrottiin, että tässä osuudessa olisi jossain väliankkuri. Duncan huomasi sen laskeutuessaan liian myöhään, koska se oli kulman takana piilossa ohjaamassa köyttä pois vesiputouksen luota. Minä pääsin siis vielä toisena laskeutujana riggaamaan sen. Sekin vaati hilpeää akrobatiaa, eikä mennyt erityisen tyylikkäästi; päädyin kiinni pulttiin siten, että minulla oli siinä molemmat lehmänhännät sekä ankkurisulkurengas, ja liian vähän tilaa irrottaa mitään. Taas näitä oppimiskokemuksia. Vaati käsinousukahvan käyttöä apuotteena että sain kamani viimein pultista pois ja pääsin etenemään alas asti.

Vesiputousten alla on kammio, johon molemmat köysireitit päättyvät. Sen jälkeen on enää pätkä pienehköä jokikäytävää, joka muuttuu ahtaammaksi ja ahtaammaksi, kunnes putkahtaa ulos siitä näkemästämme karmean ahtaasta kolosesta. Riisuin köysikamat pois päältäni kammiossa, ja etenimme katsomaan jatkoa. Se oli saman tyyppistä kuin käytävä ennen köysiä, joskin vähän suurempaa. Kun vastaan tuli pieni kiipeily, muut päättivät jäädä odottamaan. Itse etenin vielä joitakin minuutteja sen ohi, mutta kun käytävä muuttui tympeäksi konttauksesi vedessä mukulakivillä, totesin minäkin että nyt riitti. En olisi kuitenkaan menossa päästä ulos. Palasin takaisin muiden luo.

Jälkimmäinen tiimi kohtasi meidät jokikäytävässä, ja selvisi myös syy heidän myöhäisyydelleen. He olivat pysähtyneet Inglesportissa ostamassa Torille uuden Pantin-jalkanousukahvan rikkoutuneen tilalle, ja sitten vielä harhailleet hieman rinteessä etsimässä luolaa, kun GPS-koordinaatit olivat osoittaneet johonkin muualle. Nyt olimme kuitenkin kaikki koossa, ja ulospäin lähdimme etenemään melko samaa matkaa, kumpikin tiimi eri reittiä kuin sisään. Jaakko purkaisi minun köyteni, minä taas Torin riggaaman yläreitin.

Yläreitin purku osoittautui kiinnostavaksi kokemukseksi: ensimmäisen ja ainoan pitkän suoran köysinousun jälkeen vastassa oli alemman osuuden kanssa samansuuntainen, mutta huomattavasti korkeammalla kulkeva poikkari. Se oli ajoittain varsin leveä, eivätkä jalkaotteet olleet aina ihan ilmeisiä. Purkusuoritukseni ei varmaan ollut kauhean kaunis tai täysin taiteen sääntöjen mukainen, mutta olin kyllä jatkuvasti aina turvallisesti kiinni vähintään kahdessa pisteessä, ja köydenkin sain kerättyä mukaani ongelmitta. Poikkarin jälkeen oli ihan lyhyt köysi ylös ja toinen alas, ja olimme taas kapeassa jokikäytävässä.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jäljellä oli enää köysisäkin roudaus ulos ahtaihkojen käytävien halki. Seurasin Duncania, jolla oli ahtaissa tiloissa taas huomattavasti vaikeampaa. Lopun könypätkässä totesin, että minun ei oikeastaan tarvitse edes ottaa säkkiä selästäni pois: se mahtui juuri sopivasti ylösalaisen avaimenreiän muotoisen käytävän yläosaan. Odotin jatkuvasti käytävän muuttuvan niin matalaksi, että olisi pakko kuljettaa säkkiä työntämällä, mutta sitä ei missään vaiheessa tapahtunut. Olipa taas vaihteeksi luola, jossa pienellä koolla pärjäsi paremmin (paitsi siinä leveässä poikkarissa).

Luola oli sen verran pieni että olimme ulkona ihmisten aikaan, jo ennen viittä. Harkitsimme ensin ruuan kokkaamista majalla, mutta päädyimme lopulta testaamaan naapurissa olevan pubin tarjontaa. Annokset olivat isoja, mutta jokseenkin kuivia. Plussaa tuli aidosta pubitunnelmasta tiskin ympärillä pyörivine paikallisineen sekä äärimmäisen söpöstä pienestä koirasta.

2.4. Brittilän pisin ja kaunein (White Scar Caves; turistiluola)

Alunperin olin haaveillut viimeiselle päivälle jostakin eeppisestä vaikeasta retkestä, mutta vaihteeksi nukuin taas aivan surkean huonosti, kuten melkein kaikki muutkin huoneessamme. Ikkuna ei ollut ollut yöllä kunnolla auki, ja koska huoneessa ei siten ollut minkäänlaista ilmanvaihtoa, siellä hilluttiin jossain hiilidioksidimyrkytyksen partaalla. Kaiken päälle sää oli ihan kamala: alueelle oli annettu lumivaroitus, ja aamulla ulkona satoikin jotain märän rännän tapaista. Lisäksi toki oli pirun kylmää ja tuulista. Sateinen sää rajasi pois paljon mahdollisia luolia tulvavaaran vuoksi. Lopulta päädyimmekin toteamaan, että luolan sijaan keksisimme jotain vaihtoehtoista toimintaa.

Energisempi porukka eli Karo, Dare ja Taina lähtivät katsastamaan Ingletonista lähtevää vesiputouskävelyä. Me muut päätimme sateessa kävelyn sijaan tutustua paikalliseen turistiluolatarjontaan. Ingletonin liepeillä sijaitseva White Scar Caves mainosti itseään Britannian pisimpänä turistiluolana. Ainoastaan Tor oli käynyt siellä aiemmin, ja kehui sitä hienoksi. Sinne siis.

*****

Monen päivän ilmaisen itseopastetun luolaamisen jälkeen tuntui pöljältä maksaa reilu kymmenen puntaa siitä, että sai lainaan leukahihnattoman raksakypärän ja pääsi kävelemään betonilattialla tai metalliristikolla sähkövalaistuihin tunneleihin. White Scar osoittautui kuitenkin ehdottomasti sisäänpääsymaksun arvoiseksi: tämä oli kirkkaasti paras turistiluola missä olen Brittilässä tähän mennessä käynyt. Suuri osa 80 minuutin kierroksesta kuljettiin luonnollista jokikäytävää, jonka seinät olivat kaunista valuvaa kiveä, ja jossa kävelysilllat oli asemoitu siten, että alla virtaavaa luolajokea pystyi ihailemaan samalla.

Upein osuus retkestä löytyi 90 portaan nousun päältä. Siellä oli suuri kammio–varmaan isoin mitä tähän mennessä koko retkellä oli tullut vastaan–jonka yksi kulmaus oli täynnä valtavia pillejä, samaa luokkaa kuin Choranchen turistiluolassa tai DYO:n villeissä osissa. Huikean hieno paikka, ja valaistuskin oli tehty sopivan säästeliäästi, jottei se pilannut luolaisaa tunnelmaa. Kierroksen perällä olevalta näköalatasanteelta olisi lähtenyt pari kutsuvan näköistä köysikuilua ylös, mutta kuulemma ne ovat suoria putkia ilman mitään kiinnostavia välikerroksia.

Turistiluoln jälkeen etenimme kylään ja Inglesportiin, koska osa ihmisistä halusi tehdä lisää varustehankintoja. Päädyimme myös syömään ja kahville yläkerran kuppilaan. Pekoni-brie-karpalo-purilainen oli aika jännä, rocky road -kakku namia, mutta näiden yhdistelmä tuotti melkoisen ähkyn.

Sää ei ollut merkittävästi parantunut kun palasimme majalle, joten päätimme vielä reissun päätteeksi testata YSS:n majalta löytyvän köysiharjoitustilan. Se oli mainio: löytyi niin helppoa köyttä jossa opettaa ja harjoitella perusteita kuin hankalampaa hämmentävää temppurataakin. Päädyin viettämään köysileikkien parissa huomattavan osan illasta, ja testasin suurin piirtein kaikki reitit, mitä keksin. Lisäksi suoritin yhden riggausharjoituksen ja kokeilin tiblocin käyttöä molempien jammereiden tilalla vuorotellen. Tämä oli varmaan hyvä tapa kuluttaa aikaa sadepäivänä, sekä hauskaa että hyödyllistä.

Retken lopun lähestymisen todellisuus iski konkreettisesti vasten kasvoja kun Miri ja Duncan iltaseitsemän maissa hyvästelivät meidät ja poistuivat paikalta. He olivat ajamassa vielä saman illan aikana takaisin kotiinsa Mendipille. Me muut jäimme kuluttamaan iltaa pakkailun aloittamisen sekä juustojen ja valinnaisten juomien parissa. Itse jätin suosiolla enimmän pakkaamisen seuraavalle aamulle, koska osa tavaroistani oli vielä märkiä–ja koska ajatus kotiinlähdöstä ei yhtään napannut. Olisipa enemmän aikaa luolaamiselle.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s