20.8. Schönberg-Höhlensystem (Gigantendom‐Märchengang kiertoretki)

IMG_9316Aamulla kävi ilmi, ettei kukaan ollut nukkunut kovin hyvin, ja porukan kaksi viimeistä sankaria, brittiläiset Matt ja Chris, olivat saapuneet majalle vasta puolenyön kieppeillä. Mutta luolaan piti päästä, joten vuorimajan aamiainen naamaan ja kamat kasaan, ja yhdeksän maissa suunta kohti Schönberg-Höhlensystemin sisäänkäyntiä nimeltä Raucherkarhöhle. Lähestymiselle oli ilmoitettu kestoksi 1,5 tuntia, luolalle 6,5 tuntia, ja lähestymiselle tunti. Suunta kohti luolaa vei eteenpäin mökiltä ja taas mäkeä ylös, mutta nyt kannettavaa oli huomattavasti vähemmän, samoin kuin lämpöasteita, ja intoa enemmän. Oikeasti kävelyllä ei ollut kestoakaan kuin puolisen tuntia, ja perillä maisemat olivat upeat, ympärillä alueen korkeimpia huippuja ja takana kiehtova kutsuva luolansuu.

Etukäteen epäilytti, mitä näin isolla porukalla liikkumisesta tulisi: meitä oli tiimissä yhteensä yksitoista opastettavaa ynnä kaksi opasta. Varusteet vaihdettuamme livahdimme luolan suusta sisään, mutta se ylllättäen pullautti meidät saman tien takaisin päivänvaloon, missä kävelimme vielä muutaman minuutin rikkonaisella kalkkikivellä kunnes saavutimme lukitun portin varsinaiseen luolaan. Luola alkoi hyvin liukkaana valkoisena kalkkikivikkona, ja sellaisena se jatkui oikeastaan loppuun asti; kivi oli hyvin vaaleaa, ja meno lohkareikkoista ja sokkeloista. Kyseinen luolasto on kokonaispituudeltaan noin 148 kilometriä, joten tunneleita riittää, ja ilman opasta olisi siellä ollut vaikea löytää reittiä mihinkään.

Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli vain joitakin minuutteja luolan sisäpuolella, alttarikivi, jonka edustalla oli muistomerkit kahdelle kuolleelle luolaajalle. Toinen oli kuollut tässä luolastossa kuusikymmentäluvulla, toinen muualla vähemmään aikaa sitten. Alttarilla vietetään edelleen vuosittain muistomessu aiemmin kuolleen 17-vuotiaan tytön muistoksi. Kivellä oli myös luolan lokikirja, johon jätimme merkinnän, mihin menimme ja mikä reitti oli suunnitteilla.

Tästä jatkoimme syvemmälle luolaan kiertoreitille, joka alkoi Gigantendomin valtavasta kammiosta. Sen muoto ja monikerroksisuus vaikeutti sen koon hahmottamista, ja nyt kurkkasimme sitä ensin yhdestä suunnasta, ylälaidalta, myöhemmin alempaa. Reitti kulki enimmäkseen halki mukavan kokoisten käytävien, edelleen liukkaalla kivikolla. Välillä vastassa oli kiipeilyjä tikkailla tai apuköysien ja kiinteiden kiveen hakattujen tappien avulla, ja myös muutama konttaus, joissa oli mukavan pehmeä hiekkapohja. Etenimme yllättävän nopeasti porukan kokoon nähden, jopa niin, että joka kerta kun oppaamme antoi jonkun aika-arvion, olimme aavistuksen nopsempia. Selvästi tiimi oli varsin kokenutta; ilmeisesti vaativaksi ilmoitettu vaikeusaste oli toiminut peloitteena ilmoittautumisten yhteydessä.

Retken ainoa varsinainen köysitoiminta tapahtui lähellä reitin ääripistettä: laskeuduimme lyhyen pätkän vapaavalintaisesti joko friction hitch -solmulla tai perinteisellä ”köysi kehon ympäri” -tyylillä. Laskeutumisen jälkeen oli vielä alaskiipeilyä tikkaiden avulla ja ilman alas railoon, kunnes saavutimme pisteen, josta kääntyisimme takaisin kohti pintaa.

Koko retken suunta oli yleisesti ottaen ollut alaspäin, ja alamäki jatkui edelleen. Oppaamme kertoivat, että ylös suuntaisimme vasta viimeisellä kolmanneksella. Hieman epäilytti, minkälainen superkiipeily siellä olisi vastassa, mutta lopulta nousukin oli kohtalaisen tuskaton. Ennen sitä kipitimme alas helppokulkuisen ”Loputtoman kanjonin”, ja kävimme sivussa reitiltä vilkaisemassa muutamaa luolamuotoa. Niitä ei tällä retkellä kovin paljoa ollut, muutama ihan nätti verho ja pylväs vain.

Ylösnousuun sisältyi ”Pyykkilauta” ja ”Liukas pekoni”, kaksi kiipeilyä, joista ensimmäinen oli terävää kiveä, toinen nimensä mukaisesti liukas apuköysirinne. Niiden jälkeen kohtasimme retken parhaan nähtävyyden: ison kammion, jonka ylitimme kivisiltaa pitkin, molemmilla puolilla pari-kolmekymmenmetriset kuilut. Paikka oli erityisen näyttävä, kun iso porukka jakaantui sillan molemmin puolin, ja valo täytti tilan hienosti.

Sillan jälkeen alun alttari olikin jo nurkan takana. Siitä ulos tarjottiin kahta vaihtoehtoista reittiä: joko sama päivänvalokävely kuin sisään tullessa, tai lyhyt ryömintä. Suurin osa porukasta halusi vältellä kuumaa aurinkoa mahdollisimman kauan, joten valitsimme ryöminnän. Se oli ehkä retken ikävin, kivikkoinen ja epäystävällinen, mutta nopeasti ohi. Pujahdimme pinnalle kauniiseen vuorimaisemaan.

IMG_9329Paluumatka mökille oli nopea (jopa niin nopea, että Andreas suoritti sen pelkissä kalsareissa), mutta sieltä olisi alas vielä pitkä matka. Söimme palat kakkua, jotta jaksaisimme vaeltaa, nappasimme rinkat selkään, ja aloitimme urakan. Alaspäin eteneminen on onneksi miljoona kertaa kevyempää kuin nousu, vaikka jaloille se kyllä kävi. Lopulta siihen kului noin kaksi tuntia, kuten arviokin lupasi. Takaisin sivistystä kohti ajaessamme yritimme löytää hiekkatien varresta kiipeilykallion, jonka sijiaintia oli meillä yritetty kuvailla, mutta sen sijaan kohtasimme kanjonin, joka olisi kuumassa houkutellut. Ehkä joku toinen päivä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s