23.8. Laumaköysittelyä (Totengrabenhöhle)

Alunperin olimme menossa Totengrabenhöhle-nimiseen vertikaaliluolaan sunnuntaina, mutta aikataulusyistä päädyimme siirtämään sen torstaille. Siispä taas oli aikainen herätys, kamojen kasaus, ja liikkeellelähtö ennen kasia. Kuten pelkäsimme, päivän tiimi osoittautui taas valtavaksi: kaksi opasta ja kymmenen luolaajaa. Köysiretkelle tämä on aivan tolkuttoman iso porukka. Ajoimme letkana noin kahdeksan kilometriä kylän yläpuolella sijaitsevan Langbathsee-järven parkkipaikalle, mistä lähti kävely luolalle. OLYMPUS DIGITAL CAMERAKäveltävää oli noin puolitoista tuntia, tietenkin taas ylämäkeen. Päinvastoin kuin maanantaina, kesto oli oikeastikin näin pitkä. Tein myös sellaisen virheen, että lähdin kapuamaan saappaissa ja neopreenisukissa sekä shortseissa, niin että saappaiden reunat jäivät paljasta säärtä vasten, ja hiersivät ihon komeasti rikki. Muuten nousu oli hieno: vuorenrinteet ilmestyivät näköpiiriin, ja lähestyivät kunnes saavutimme aivan niiden juuren.

Viimeinen osuus luolan suulle oli paljaalla kalliolla, lopuksi köyttä pitkin. Toinen oppaista sekä ranskalainen luolasukeltajasetä menivät ensimmäisinä sisään ja riggasivat siihen uuden köyden. Richard, minä ja Tor seurasimme lähellä kärkeä. Muun porukan muodostivat toinen paikallinen, kolme romanialaista, ja kolme kiinalaista nuorta naista. Viimeksimainitut olivat Euroopassa lähinnä EuroSpeleon takia, ja yksi heistä ei puhunut juuri lainkaan englantia. Vaikuttavan innokasta, että he olivat lähteneet näin pitkälle nähdäkseen Itävallan luolia.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Luola alkoi lyhyellä poikkarilla ekan köysiankkurin luo. Siinä ei alunperin ollut lähestymislinjaa ollenkaan, vain y-ankkuri kahden seinän välissä, parikymmenmetrisen pudotuksen päällä. Poikkari oli niin helppo, ettei se häirinnyt edes minua, mutta isoja, vaihtelevantasoisia ryhmäretkiä ajatellen tämä ei ollut kovin luottamustaherättävä riggausratkaisu. Vielä vähemmän luottamusta herätti se, että seinistä ropisi irtokiviä monesta kohtaa. Tor yritti pudotella niitä, mutta parin murikan tiputtaminen johti siihen, että irtosälää löytyi vain enemmän ja enemmän. Ilmeisesti parasta siis olisi vain liikkua todella varovasti ja olla koskematta seiniin, jos sen voi välttää.

Opas ja ranskalainen vetäisivät pikaisesti korjaukseksi poikkariköyden. Se ei ollut kovinkaan vakuuttava sekään: ainakin yksi kiinnityspisteistä tuntui heiluvan, ja solmutkin olivat outoja. Etenimme vuorotellen varovasti laskeutumisen alkuun, ja selvisimme noin 25-metrisen ensmmäisen köyden alas ilman, että kukaan sai kiviä päähänsä. Sitä seurasi pieni ylös- ja alaskiipeily kiinteiden köysien avulla. Käytävä olisi jatkunut selkeänä, mutta koska emme olleet sopineet etenemisestä mitään eikä meillä ollut karttaa, kokoonnuimme kaikki odottamaan kammioon, jossa oli pieni vesiputous. Opas totesi jossain vaiheessa, että kaikkien laskeuduttua voisimme vaikka jakautua pienempiin ryhmiin. Tämä olisi järkevää; 12 hengen porukka oli ihan liian suuri köysiluolaan. Vaan siinä vaiheessa, kun kaikki olivat viimein pitkän istuskelun jälkeen ehtineet kammioon, hän totesikin, että näh, mennään vaan eteenpäin. Jaa. No ei sitten.

Selkeä käytävä jatkui vielä tovin kunnes törmäsi lohkareiden tukkimaan tilaan, jossa etenemissuunta ei ollut enää selvä. Hajaannuimme hetkeksi ihmettelemään eri tasoille. Viimein oppaamme osoitti oikean suunnan: kiipeily pienen, ikävän irtonaisen kiviröykkiön yli, ja sujahdus ahtaaseen rakoon alaviistoon. Koska irtosälän määrä oli taas jokseenkin ahdistava, tämä suoritettiin yksitellen ja erittäin varovasti. Luolassa ei ennen EuroSpeleota ollut käyty kovin montaa kertaa, lähinnä kahden eri tutkimusretkiaallon yhteydessä vuosikymmeniä sitten. Sen kyllä huomasi. Naureskelimme keskenämme, että itävaltalaiset olivat keksineet ovelan tavan siivota irtokivet luolasta: tänne oli tulossa lähipäivinä vielä kaksi muutakin laumaretkeä. Näiden jälkeen irtosälää olisi paljon vähemmän.

Ahtaikon jälkeen luolan luonne muuttui enemmän vertikaaliseksi, ja löytyi muutama oikein hauska köysiosuus, yksi kolmessa pätkässä komeassa korkeassa kammiossa, toinen, jonka ahdas ankkuripiste tuotti haasteita. Emme jääneet odottelemaan ketään, vaan jatkoimme matkaa alemmas köysiä ja selkeää käytävää seuraten. Välillä oli lisää ahtautumista ärsyttävän tarttuvien popkornimuotojen välitse, sitten vielä pari köyttä lisää. Alempana alkoi tulla vastaan enemmän vettä ja sen myötä myös mutaa; köydet olivat niin paksuja ja mutaisia, että niiden saaminen laskeutumislaitteen läpi oli työlästä.

Vihoviimeinen köysi laskeutui alhaalla siintävän järven luo ja poikittaisena pendulum-ohjauksena sen toiselle rannalle. En suorittanut tätä erityisen tyylikkäästi, vaan kaipasin pohjalla apukäsiä. Perässäni tullut kiinalainen sai homman näyttämään elegantilta näppärästi kammion laitaa seuraillessaan, ja laskeutui sulavasti jaloilleen köyden loppupisteeseen.

Olimme saavuttaneet luolan pohjimmaisen kerroksen, jossa oli pieni virta ja vesiputous. Parin helpon kiipeilyn jälkeen löysimme alimman tunnetun pisteen, kirkasvetisen sinivihreän loppusumpun, johon kukaan ei vielä ollut sukeltanut. Sen partaalla minä, Richard ja kiinalaisvahvistus, jonka kaksi kaveria olivat jääneet taaksemme, pidimme evästauon. Aikaa oli kulunut kolmisen tuntia, josta huomattava osa odottelua. Takana ei näkynyt tai kuulunut vielä ketään, kun taas Tor, ranskalainen sekä oppaamme lähtivät kohti pintaa.

Kun palasimme pendulum-järvelle lähteäksemme ylöspäin tapasimme viimein vastaantulevan liikenteen. Tämä johti siihen, että kiinalainen lähti edellemme, ja minä ja Richard jäimme letkassa kauas hänen jälkeensä. Eipä se mitään, ei tässä mikään kiire ollut, ja pinnalle ei oikeasti olisi pitkä matka, olimme vain tulleet sisään hitaasti. Vaan paluumatkamme kohtasikin hidasteen, muutaman luolaajan, jotka olivat päättäneet kääntyä pinnalle päin ennen pohjaa. Heistä toinen ei tuntunut olevan SRT:n osalta retken vaatimalla tasolla, vaan tappeli toistuvasti väli- ja yläankkurien kanssa siihen malliin, että Richard päätyi menemään hänen edellään auttaakseen tarvittaessa hankalissa paikoissa. Tämä ja lisäksi yksi reitinlöytömoka ahtaimmassa kohdassa johtivat siihen, että matka pinnallekin kesti meiltä kolmisen tuntia. Koko retki siis vei noin kuusi tuntia. Pienemmällä porukalla olisi varmasti hyvin riittänyt puolet siitä.

Ulos päästyämme kohtasimme letkan kärjen ja istuimme heidän viereensä vuorenrinteeseen odottelemaan loppuporukkaa. Osa seurasikin pian perässämme, mutta viimeistä parivaljakkoa jouduimme odottamaan ihmeen pitkään. Melkein kaksi tuntia istuskeltuamme Richard laittoi valjaat takaisin päälleen ja lähti katsomaan, mikä kestää. Tietysti juuri kun hän oli alkanut nousta ensimmäistä ulkoilmaköyttä, viimeinenkin duo saapui suuaukolle. He olivat jääneet pulttaamaan ensimmäisen köysiosion lähestymislinjaa. Se kyllä olikin ehdottomasti tarpeen. Monessa muussakin kohdassa olisi riggauksen voinut hoitaa paljon paremmin, mutta ainakin kaikki selvisivät kaikesta huolimatta takaisin retkeltä ongelmitta.

Alaskävelyn päässä meitä odotti kutsuvan kirkas Langbathseen, jossa käväisimme pikaisella iltauinnilla. Tapahtuma-alueella kylässä olisi ollut yhteisvalokuvaus, mutta meillä oli niin nälkä, että päädyimme sen sijaan pizzalle. Ihan suunnittelematta samaan ravintolaan saapui iso osa muistakin retkelläolleista. Pizza oli hyvä, jäätelöannos vielä parempi. Ilta jatkui hetken SpeleoBarissa, mutta kovin pitkään ei viitsinyt hummailla, kun seuraavallekin päivälle piti olla luvassa köysiluola.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s