24.8. Pudotus vaihtoehtoluolassa (Kühlloch & Untere Schießerbachhöhle)

Perjantain luolan piti olla märkä, ahdas ja köysipainotteinen. Pakkasimme tavaramme sen mukaan. Pettymys oli huomattava, kun kokoontumispaikalla meille ilmoitettiin, ettei tiedossa olisi SRT:tä lainkaan. Sääennuste uhkaili sateella, ja märkiä ryömintöjä sisältävässä Kühllochissa olisi liian suuri riski jäädä jumiin tulvan vuoksi. Sen sijaan tarjolla oli kyseisen luolan alkuosa sekä pari läheistä horisontaalikoloa. Noh, pääsisimmepä edes johonkin luolaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAAutoilimme viikonvaihteesta tuttuun Rettenbachalmin laaksoon, missä pysäköimme autot tien levikkeelle ja vaihdoimme varusteisiin. Luolan suu aukeni käytännössä suoraa tielle: Kühlloch on oikea drive-in luola. Jätimme luolasäkit ensimmäiseen kammioon, koska emme menisi kovinkaan kauas, ja lähdimme etenemään pidemmälle pitkin jokikäytävää. Vettä ei vielä ollut erityisen paljoa. Välillä konttasimme siinä pieniä matkoja, välillä poikkaroimme ja kiipesimme hieman. Kivaa käytävää kesti ehkä vartin, kunnes saavuimme nättiin vesiputouskammioon. Putouksen toisella laidalla, kaukana vedestä, odotti ensimmäinen köysinousu. Katselimme sitä kaihoisasti. Oppaamme kertoi, että sen jälkeisessä tunnelissa olisi pari todella ahdasta änkiötä, jotka olivat hänen pääasiallinen huolensa sään suhteen. Emme siis menneet sinne, vaan takaisin pinnalle. Tämä lyhyt luolapyörähdys kesti vain puolisen tuntia.

Ulkona oli pilvistä, mutta ei vielä sateista. Seuraavat luolamme, ylempi ja alempi Schießerbachhöhle, olisivat pienen kävelymatkan päässä. Jatkoimme siis kamat päällä hiekkatietä eteenpäin, ja sitten jyrkästi nousevaa polkua ylämäkeen vuoripuron vierestä. Untere Schießerbachhöhlen sisäänkäynti oli näyttävä OLYMPUS DIGITAL CAMERAvesiputouksen takainen kolo. Oppaistamme toinen oli käynyt täällä kerran melkein kymmenen vuotta sitten, toinen ei koskaan. Meillä ei siis ollut selkeää tietoa siitä, mitä olisi vastassa, paitsi että köysiä ei pitäisi kaivata. Kartta sentään löytyi.

Luola alkoi kyyrykävelynä matalassa kivikkotunnelissa. Ensimmäinen isompi haaste oli kiipeily, jossa oli liukas seinämä, otteita lähinnä toisella laidalla, ja juuri väärällä puolella apuköysi, joka oli vähän turhan lyhyt. Siinä oli muutama solmulenkki otteiksi, mutta ei tarpeeksi, jotta se olisi kelvannut tikkaiden korvikkeeksi. Seinämässä oli myös joskus ollut itävaltalaisten suosimia isoja ruuveja lisäotteiksi, mutta ne olivat ruostuneet ja syöpyneet käyttökelvottomiksi. Vuorotellen kapusimme tästä ylös erinäisin tyylein, osa enemmän tai vähemmän muiden apua käyttäen. Mitään yhtä vaikeaa luolassa ei enää myöhemmin ollut, vaan enimmäkseen kävelykokoinen käytävä jatkui sarjana helpohkoja kiipeilyjä sekä ahtaikkoja.

Pysähdyimme risteyskohdassa olevaan kammioon miettimään reittivalintaa: luola haarautui kahteen. Aiemmin täällä vieraillut oppaamme oli käynyt vain vasemmanpuoleisessa tunnelissa. Oikeanpuoleisen itävallansaksankielinen nimi vihjasi, että se olisi ikävämpi. Suoritimme siis ensin vasemman haaran. Se ei ollut kovin pitkä tai erityinen, vaan sisälsi vähän lisää ahtaahkoja tiloja ja lopulta halkeaman pohjalla lainehtivan loppusumpun.

Kun nyt kerran täällä olimme, päätimme katsastaa myös oikean haaran. Se osoittautui epäilyttävää nimeään paremmaksi. Tilaa oli ihan mukavasti, välillä pieniä ahtaikkoja ja kiipeilyjä, kunnes vastaan tuli nihkeän näköinen ahtautuminen: alaspäin viettävä kapea kolo, jonka pohjalla oli vettä. Saksalainen Alex, pätevä ja ryömimisestä pitävä laiha kaveri, jatkoi matkaa eteenpäin. Ikävä kyllä hänen kuvauksensa seuraavista parista metristä olivat sen verran epämääräisen luotaantyöntäviä, että suurin osa porukasta päätti kääntyä takaisin.

Jaakko oli halunnut kokeilla ryömintöjä, joten hän lähti perään, ja hetken jahkailun jälkeen minäkin päätin seurata. Tässä teimme sikäli aika ikävän tempun muun tiiimin kannalta, että emme jääneet odottamaan, josko sieltä olisi löytynyt muitakin innokkaita. Toki kommunikointia ja koordinointia hankaloitti taas ryhmän koko: meitä oli retkellä yhteensä yksitoista, joten pienehköissä tiloissa letka venyi pitkäksi.

Kolmen tiimillä jatkoimme luolan tutkailua vielä tovin eteen- ja ylöspäin. Käytävä jatkui saman tyyppisenä kuin aiemminkin. Mikään ahtautumisista ei ollut erityisen tiukka, ja osa oli ihan viihdyttäviä. Kun saavuimme isompaan kammioon, missä oli kaunista keltaista valuvaa kiveä, päätimme, että pitäisi palata takaisin. Tämä olisi pitänyt oikeasti tehdä jo aiemmin; muut olivat jääneet odottamaan meitä, ja olivat istuneet luolassa tyhjän panttina puolisen tuntia.

Koin tästä kolmen hengen lisäretkestä jonkinasteista syyllisyyttä. Ehkä oli siis sopiva karminen rangaistus, että paluumatkalla, siinä ainoassa vaikeassa kiipeilyssä, päädyin putoamaan yli puolet matkasta alas. Ajatukseni oli liukua alas lähinnä köydessä roikkuen, enkä vieläkään ole ihan varma, mitä tapahtui: yritin vaihtaa otetta köydestä, ja yhtäkkiä käteni lipsahtivat irti. Matkaa alas oli pari-kolme metriä, ja tässä olisi ollut helppo teloa itsensä. Kaikeksi onneksi niin ei käynyt, lähinnä siksi, että ihmisiä kiipeilyssä auttanut Richard oli alla pehmentämässä laskua. Hän sai myöhemmin kopata toisenkin taivaalta tippuvan naisen, kun myös reissulla ollut australialainen luolasukeltaja koki saman kohtalon. Ihme kyllä hänkään ei satuttanut itseään. Ehkä tästä pelästyneenä toinen oppaistamme tarvitsi nipun slingejä päästäkseen itse alas kiipeilystä. Hieman erikoista sinänsä, että ensisijainen kiipeilyavustaja oli satunnainen retken osallistuja, ei kumpikaan oppaistamme.

Luolasta ulos päästyämme oppaamme tarjosivat mahdollisuutta jatkaa ylempään Schießerbachhöhleen, mutta minä olin saanut tältä päivältä luolista tarpeekseni. Suurin osa muista jatkoi mäkeä ylös, minä palasin autoille ja nukuin lyhyet nokoset odotellessani loppuja takaisin luolasta. Fiilis oli pelästynyt, mutta sitäkin enemmän nolostunut ja itseeni pettynyt. Ei se kiipeily noin vaikea ollut, ja toinen siitä pudonnut ihminen oli varmaan kaksikymmentä vuotta minua vanhempi. Viime aikoina olen vähitellen alkanut oikeasti löytää jonkinlaista itseluottamusta luolatoiminnan suhteen, ja nyt sitten tuli tällainen isku kasvoja vasten.

IMG_9365Kaikkien palattua kolmannesta luolasta, joka oli kuulemma ollut lyhyt mutta ihan hauska, jatkoimme tietä Rettenbachalmin perällä olevalle parkkipaikalle, ja syömään ja juomaan yhteen laaksonpohjan majoista. Viereisessä pöydässä oli ryhmä paikallisia eläkeläisiä, joista yksi soitteli perinnesoitinta. Meininki oli todella seesteinen.

Koska seuraavalle päivälle ei ollut suunnitelmia, jatkui ilta sateiseen Ebenseehen palattuamme luolaolympialaisia katsellen ja sen jälkeen SpeleoBarissa. Viihdyin siellä yli puolen yön, kunnes väsymys pakotti kämpille ja nukkumaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s