7.12. Tikaskiipeilyä ja tiukkoja paikkoja (GB & Eastwater)

Viime Mendipin reissulla kokemani GB oli luola, johon ehdottomasti halusin viedä porukan tälläkin retkellä: se on yksi alueen näyttävimmistä luolista. Torstaiaamuna saimme säädettyä sinne vaaditun luvan ja avaimet, kiitos majalle asettuneen Tony Seddonin. Otimme mukaan lainatikkaat ja apuköyden, jotta voisimme kokeilla, pääsisimmekö luolan perällä Ladder Dig Extensions -nimiseen osioon, jossa en viimeksi käynyt.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAParkkipaikka löytyi helposti minun ja täällä joskus kuusi vuotta sitten olleen Richardin muistikuvien sekä Pasin kartanluvun avulla. Sisäänkäyntikin oli helppo paikantaa: halki niityn ja alas puiden siimekseen painanteeseen, missä odotti tuttu betonitönö. Vaikein osuus oli saada sen kenkkuileva lukko auki.

Sisäänmenokäytävä oli viime kerralta tuttu, ja lepakoitakin oli yhtä paljon. Kuljimme ohi Devil’s Elbowiin vievien tikkaiden ja möngimme läpi pakollisen lätäkköryöminnän seuraavaan isompaan tunneliin. Sen pari kiipeilyä eivät taitavaa tiimiämme hidastaneet. Pian saavuimmekin suureen pääkäytävään, jossa joki kohisi ja tilaa riitti. Viimeksi poikkesimme joesta tutkimaan kuivia, ylempiä sivukäytäviä, mutta nyt tavoitteemme oli joen päädyssä, joten jatkoimme matkaa alavirtaan, ali kivisillan, kunnes tulimme vesiputouskiipeilyn luo. Viimeksi olimme käyttäneet siinä köyttä, nyt sille ei ollut tarvetta. Muistin vielä hyvin reitin alas: ensin oikeaa laitaa, sitten poikittain läpi putouksen, ja loppuosan kiipeily vasenta laitaa. Vesiputouksesta alavirtaan oli jäljellä enää lyhyt pätkä virtaa, kunnes oikealle puolellemme ilmestyi sileä kiviseinä, jossa oli pultteja ja ketju tikkaita varten.

Lue loppuun

Mainokset

6.12. Itsenäisyyspäivä kahdella luolalla ja kaivannolla (Goatchurch, Sidcot & Cutler’s Green)

OLYMPUS DIGITAL CAMERAHuonosti nukutun yön jäljiltä aamulla väsytti edelleen, mutta luolameno silti innosti! Kohteeksi olimme valinneet suositun aloittelijaluolan nimeltä Goatchurch, ja sen jälkeen jos vielä huvittaisi toisen aivan vieressä sijaitsevan pikkuluolan, Sidcot Swalletin. Matkaan mukaan lähti neljä suomalaista sekä Richard.

Luolien parkkipaikka löytyi varsin helposti, samoin niiden luo johtava polku, ja sisäänkäynnit oli peräti varustettu kyltein, joissa oli luolan nimi ja luolapelastuksen puhelinnumero. Polku oli kaunis, läpi lehtometsän ja yli pienen puron. Kaiken kaikkiaan erittäin miellyttävä lähestyminen.

Menimme Goatchurchiin ylemmästä eli pääsisäänkäynnistä. Sisäänmenokäytävä oli hyvän kokoinen tunneli, läpimitaltaan ehkä kolmisen metriä, ja sen sileäksi ja liukkaaksi hioutunut lattia kertoi selkeästi luolan suosiosta. Isosta käytävästä siirryttiin vähän pienempään alas viettävään könyyn, joka jatkui vaakasuuntaisena vasemmalle. Siitä lähti sivulle useita pienempiä käytäviä. Niistä jokin olisi kiintoisasti nimetty Bloody Tight eli ”pirun tiukka”. Kuljimme käytävää sen päähän asti, missä näkyi alemman sisäänkäynnin läpi päivänvalo. Sieltä lähti myös jyrkästi alas vievä liukas kiipeily, jonka epäilimme olevan Coal Chute. Osa tiimistä lähti laskeutumaan siitä köyden kanssa, loppuporukka suuntasi takaisin etsimään sitä tiukkaa koloa.

Lue loppuun

5.12. Menomatka Mendipiin

Aamun kysymys oli, miksi näitä reissuja varten tulee aina varattua niin pirun varhaiset lennot. Kun halusin tapani mukaan olla kentällä hyvissä ajoin, oli herätys tällä kertaa kello 4:15 ja bussipysäkille lähtö 4:50. Olinkin perillä kaksi ja puoli tuntia ennen lennon lähtöä. Ehdin kaikessa rauhassa odotella kahvilassa ja portilla. Muuta porukkaa vaan ei näkynyt. Portilta kuulutettiin, että koneeseen nousu alkaa kymmenen minuutin kuluttua – eikä vieläkään muita! Viimein, kun ensimmäiset matkustajat olivat jo jonottamassa sisään, Jukka ilmestyi, ja hetkeä myöhemmin myös Mika ja Pasi. Suomen luolaseuran joulukuinen iskujoukko Mendipille oli koossa.

Lento oli erittäin miellyttävä, koska kone oli hieno uutuuttaan kiiltävä Airbus A350 viihdeasemineen ja maisemakameroineen. Olin ajatellut nukkua, mutta innostuin leffavalikoimasta ja käytinkin aikani katsoen Pacific Rimiä. Mainio robottimättö! Perillä selvisimme kohtalaisen näppärästi autovuokraamolle. Siellä huvituin ihan liikaa siitä, että Sixtillä oli näytillä sama satunnainen joulueläin kuin viime vuonna, paitsi että nyt sillä oli sarvet.

Autoilun alussa kohtasimme lieviä reitinlöytöhaasteita, koska Mikan GPS ei halunnut pysyä kartalta. Lopulta kuitenkin osuimme M3-moottoritielle kohti länttä, jolta varsin pian poikettiin pienemmille teille. Lounaspaikaksi osui Pophamin pienkonekentän vieressä oleva ”diner”, hassu yhdistelmä brittiä ja amerikkalaista. Sentään sieltä sai pakollisen fish & chipsin.Stonehenge-Selfie

Koska kellään ei ollut erityinen kiire perille, päätimme turismoida matkan varrella olevassa Stonehengessä. £17,5 oli aika suolainen hinta kivien katselusta, mutta kerrankos sitä; viimeksi olin ollut täällä vuonna 1994. Vierailijakeskuksen museo oli sopivan pieni väsyneessäkin mielentilassa katsottavaksi. Ukona oli melko koleaa, joten onneksi päänähtävyyden luo pääsi bussikyydillä. Täytyy todeta, että esihistorialliset kehäkivet taisivat tehdä minuun isomman vaikutuksen lapsena, mutta olivat ne toki edelleen hämmentäviä ja kiehtovia.

Lue loppuun

12.8. Bilbao – Frankfurt – Helsinki

Viimeinen matkapäivä oli lähinnä pelkkää odottelua fiiliksellä yleis-blaah. Aamulla luolakamat olivat vähän kuivempia, joten runnoin ne rinkkaan. Kävin viimeisellä keskieurooppalaisella aamiaisellani (hyvää kahvia ja pain au chocolat) lähikuppilassa, koska hotellissa ei ollut ruokaa tarjolla. Sitten keräsin kamppeeni ja siirryin bussiasemalle. Kello oli noin 10.30, ja aikataulun mukaan lentokenttäbusseja piti mennä 10.25 ja 10.55. Pysäkillä sattui kuitenkin olemaan sellainen, ja se lähti aika lailla heti kyytiin noustuani. Oletan, että tämä oli siis se 10.25 bussi. Eihän se nyt sovi, että oltaisiin aikataulussa.

Olin lentokentällä turhan varhain: check-in avautui vasta tasan kaksi tuntia ennen lentoa, mihin oli vielä tunti aikaa. Sain siis ensin odotella tiskin avautumista, sitten jonottaa tiskille, koska siihen oli ehtinyt kerääntyä valtava jono sillä aikaa kun istuin muualla. Rinkka painoi vain 21 kiloa, ei ongelmaa. Ehdin huitaista purilaisaterian naamaan ennen koneeseen nousua, joka myös tuntui hitaalta kuin mikä. Se olikin jopa niin hidas, että lentokone ei ehtinyt suunniteltuun lähtöikkunaan, ja seuraavaa piti istua odottamassa puoli tuntia. Onneksi minulla olisi runsaasti vaihtoaikaa.

Vajaan parin tunnin lento vierähti nopeasti kun lopulta saimme lähtöluvan. Perillä Frankfurtissa oli sateista, mutta samapa tuo. En aikonut poistua kentältä. Terminaali 1:n B-porttien lähistöllä ei ollut juuri mitään, jos ei halunnut mennä turvatarkastusten läpi, ja minua laiskotti liikaa että olisin vaivautunut. Vietin siis väliaikani istuen kahvilassa ja portilla, lukien ja kirjoittaen.

Uutisissa oli maininta Suomeen illalla iskevästä kesän kovimmasta myrskystä, mutta minun lentoni lähtöaikaan se ei vaikuttanut, vaan reissun viimeinen lento lähti tasan ajallaan. Myöhemmin luin, että myrsky oli kyllä sekoittanut aikatauluja, mutta vähän aikaisemmin. Kello 00.40 laskeutuneessa koneessa ei sitä huomannut, mitä nyt lähestyessä pilvien läpi oli ehkä vähän tavallista enemmän turbulenssia.

Olin päättänyt ottaa taksin kotiin, mutta taksitolpalla oli nolla autoa, ja vieressä bussi 615 lähtövalmiudessa. Nousin siis kuitenkin siihen. Vaihdoin bussia Sörnäisissä, missä pysäkki oli tungokseen asti täynnä Flow-festaroijia. Tuntui epätodelliselta vaappua jättirinkan kanssa kännisten suomalaisten seassa.

Kahden maissa aamuyöstä saavuin kotiin, ja järkytyin miten siistiä siellä oli, kun olin peräti siivonnut ennen lähtöä. Siistiä, ja kuuma. Ja tavaraa. Astioita. Mikroaaltouuni. Oma vessa ja suihku, ja iso pehmeä sänky! Käsittämätöntä kyllä, kahdessa viikossa olin jo niin tottunut ahtaaseen telttaan ja makuuaustaan että sängyssä nukkuminen tuntui vieraalta ja vaikealta.

11.8. Saint-Engrace – Tardets – Bayonne – San Sebastian – Bilbao

Kolmen viikon luolaloman pitkä paluumatka alkoi perjantaiaamuna. Heräsin seiskalta jotta ehtisin pakata. Yöllä oli satanut lisää, joten kaikki kamat olivat vieläkin läpimärkiä, mutta ei auttanut kuin tunkea ne rinkkaan. Mahtuminen ei ollut ongelma, mutta painavalta setti kyllä tuntui. Kellään ei ollut vaakaa, ja hieman huoletti, olisiko se yli painorajan. Kaiken kaikkiaan fiilis oli haikea ja krapulainen. Respan täti taisi laskuttaa ylihintaa tax de séjourin osalta, mutta tajusin tämän vasta jo palattuani telttakylään, enkä halunnut olla hankala. Hintaa tuli joka tapauksessa vain vajaa 100€ koko viikon leireilylle.

Viimeiset hyvästelyt kyyneliä nieleskellen, ja hyvissä ajoin ennen kymmentä vielä kerran Richardin pakun kyytiin. Hän ja Gareth pudottivat minut Tardetsiin bussipysäkille, ja jatkoivat kohti pohjoista ja via ferrataa. Minä en jaksanut kantamukseni kanssa vaivautua edes kahvilaan asti, vaan odotin melkein kolme varttia pysäkillä. 10.55 eli hieman myöhässä saapui menomatkalta tuttu bussi 811 kohti Bayonnea. Se tuli yllättävän täyteen, etenkin kun matkan lukemattomista kylistä nousi vielä lisää väkeä kyytiin. Itse torkuin suurimman osan matkasta.

Lue loppuun

10.8. Espanjan aurinko ja yhdeksän ruokalajia

Torstai, ja väki väheni entisestään. Dave poistui Josh kyydissään kohti Brittejä, samoin Paul T, ja Lilo lähti ajamaan Saksaan. Gary poikineen ja Quilly lähtivät Bexankaan, tarkoituksenaan purkaa sieltä köydet. Itse olin toivonut edes vähän parempaa säätä viimeiselle päivälleni leirissä, että roinat viimein kuivuisivat, ja että pääsisin jollekin kivalle kävelylle – esimerkiksi alueen korkein vuori, Pic d’Anie, olisi kiinnostanut kovasti. Vaan Pyreneiden sääjumaluudet olivat eri mieltä. Sää oli edelleen pilvinen ja märkä. Koska aurinkoa ei näkynyt, lähdimme minä, Richard ja Gareth D. etsimään sitä Espanjan puolelta.

Richard ohjasti pakunsa nokan kohti etelää, ylös tutuksi tullutta vuoritietä PSM:n solaan. Sää ei parantunut ylempänä, vaan pikemminkin päinvastoin: nousimme pilviin, missä näkyvyys tippui pariin metriin. Ei tietoakaan muutaman päivän takaisista maisemista Lepineuxin kuilun pintarakennuksen ja kävelyretkemme nurkilla. Alempana Espanjassa pilvet hieman väistyivät tarjoten ajoittain näkymiä alas laaksoon, mutta aurinko pysyi visusti piilossa.

Lue loppuun

9.8. Sadepäivä Ibarrassa

Keskiviikkoaamuna kömmin ulos teltastani todetakseni että Stuart, lähinaapurini oven puolella, oli jo koonnut tavaransa ja poistunut. Hänen takanaan ollut Harveykin pakkaili tavaroitaan yhdessä kyytiläisensä Evanin kanssa. Sentään toisen puolen naapurusto, Gareth E. + Sarah sekä Dan yhteisen pressunsa ympärillä, Quilly ison mutta vuotavan telttansa ja suositun pöytänsä kanssa, sekä itse peloton johtajamme Gary ja poikansa pakuineen ja katoksineen, jäisivät leiriin vielä lähtöni jälkeen.

Poistuvien ihmisten lisäksi monta autokuntaa suuntasi kävelylle, kanjoniin tai katsomaan nähtävyyksiä, mutta minä olin vakaasti päättänyt pitää täyden lepopäivän. Siispä lymyilin sateelta teltassa, luin ja kirjoitin päiväkirjaa, kävin respassa käyttämässä nettiä, ja kokkasin lounaaksi pussinuudeleita. Vähän tylsää, mutta toisaalta hyvin lomaisaa, ja loman loppu läheni huolestuttavan nopeasti.

Illalla sadekeli ajoi seurueen taas komentoteltan suojiin. Ei toivoakaan kuivista kamoista. Jouduin puhumaan ranskaa puhelimessa, kun seuraavalle päivälle yritettiin järkätä 20 hengen pöytävarausta; menestys ei ollut huikea, ja muistutti ahdistavasti kouluaikojen kuullunymmärtämiskokeita. Lisäksi jännitettiin, pitäisikö Gareth, Richard, Morgan ja Becky pelastaa kanjonista, kunnes heidät tavoitettiin läheisestä ravintolasta. Heidän kanjoniretkensä oli kuulemma sisältänyt kaksi tuntia kanjonin etsimistä ja ollut hyvin kylmä. Mikäpä täällä ei…