3.4. Mutkikas kotimatka

Koska olin edellisenä iltana laiskotellut, soi viimeisenä päivänä herätys klo 7.30, jotta ehtisin saada kaiken kasaan ennen lähtöä. Olin luvannut olla vapaaehtoinen junamatkustaja myös paluusuuntaan. Meitä oli kahdeksan ihmistä kamoineen ja yksi valtava köysisäkki, ja kaikkien sovittaminen yhteen isoon ja yhteen varsin pieneen autoon olisi mennyt haastavaksi. Kiitos varhaisen herätyksen ehdin mainiosti pakata kamppeeni, käydä viimeisen kerran brittiläisessä suihkussa (ei tule ikävä) ja syödä aamupalaa.

IMG_7840Kymmenen kieppeillä Dare heitti minut Settlen somalle vanhalle juna-asemalle. Keli oli niin tympeän sateinen, ettei lähteminen edes juuri harmittanut. Tasan ajallaan klo 10.32 saapui pieni dieseljuna kohti Leedsiä. Tunnin matka tuntui lyhyeltä–eihän siinä ehtinyt edes kirjottaa kokonaista päivää päiväkirjaa. Leedsissä vaihtoaikaa oli sen verran, että ehdin noutaa kahvin ennenkuin oli aika hypätä toiseen junaan. Sillä olin perillä Manchesterin kentällä jo hieman yhden jälkeen.

Olin juuri ehtinyt etsiytyä kentällä ravintolaan selaamaan ruokalistaa kun paikalle ilmaantuikin jo ensimmäinen autokunta eli Elina, Jaakko ja Tor, jotka liittyivät seuraani. Jälkimmäinen porukka saapui sopivasti kun olimme saaneet syötyä ja maksettua, ja oli aika siirtyä jokaisen matkan tympeimpään osuuteen. Lentokenttärutiini oli tasan niin ärsyttävä kuin se pahimmillaan on; jonoteltiin sinne sun tänne, laukkuja turvatarkisteltiin hitaasti ja huolella, ja tietenkin lentokin oli myöhässä. Istuimme ainakin tunnin Starbucksissa kuluttamassa aikaa.

Kiitos vastatuulen, jonkun teknisen vian, ja sitten vielä koko Euroopan lentohallinnointia sotkeneen Eurocontrolin tietokonevian, pääsimme lopulta lähtemään liikenteeseen yli tunnin aikataulusta jäljessä. Helsinkiin laskeuduimme siis vasta lähempänä puoltayötä. Onneksi sain taas kyydin kotiovelle, ja viimein yhden maissa pääsin omaan sänkyyn nukkumaan.

Mainokset

2.4. Brittilän pisin ja kaunein (White Scar Caves -turistiluola)

Alunperin olin haaveillut viimeiselle päivälle jostakin eeppisestä vaikeasta retkestä, mutta vaihteeksi nukuin taas aivan surkean huonosti, kuten melkein kaikki muutkin huoneessamme. Ikkuna ei ollut ollut yöllä kunnolla auki, ja koska huoneessa ei siten ollut minkäänlaista ilmanvaihtoa, siellä hilluttiin jossain hiilidioksidimyrkytyksen partaalla. Kaiken päälle sää oli ihan kamala: alueelle oli annettu lumivaroitus, ja aamulla ulkona satoikin jotain märän rännän tapaista. Lisäksi toki oli pirun kylmää ja tuulista. Sateinen sää rajasi pois paljon mahdollisia luolia tulvavaaran vuoksi. Lopulta päädyimmekin toteamaan, että luolan sijaan keksisimme jotain vaihtoehtoista toimintaa.

Energisempi porukka eli Karo, Dare ja Taina lähtivät katsastamaan Ingletonista lähtevää vesiputouskävelyä. Me muut päätimme sateessa kävelyn sijaan tutustua paikalliseen turistiluolatarjontaan. Ingletonin liepeillä sijaitseva White Scar Caves mainosti itseään Britannian pisimpänä turistiluolana. Ainoastaan Tor oli käynyt siellä aiemmin, ja kehui sitä hienoksi. Sinne siis.

Lue loppuun

1.4. Riggaushaasteita (Heron Pot)

Parin reippaan luolapäivän jälkeen aprilliaamuna jo hieman väsytti. Dare päätti viedä köysialoittelijat Long Churnin kautta Alum Potiin, mutta paikka oli sen verran tuttu aiemmin Yorkshiressa luolanneille, että päätimme tehdä jotain muuta. Kohteeksi valikoitui Heron Pot, pienehkö luola, jossa olisi tarjolla kaksi eri köysireittiä riggausharjoituksia varten. Suunnitelma oli, että minä, Miri ja Duncan menisimme perinteistä alempaa reittiä ja minä yrittäisin asettaa siihen köydet, kun Tor, Jaakko ja Elina nousisivat sen päälle yläpoikkariin.

Meidän kolmikkomme lähti ajamaan edeltä Mirin autolla. Vaihdoimme kaikessa rauhassa varusteisiin Kingsdalen luolaisassa laaksossa. Toista tiimiä ei näkynyt vielä siinäkään vaiheessa kun olimme valmiita ja lähdimme kävelemään East Kingsdalen laaksonpohjan joelle ja sitten rinnettä ylös seuraillen sen pienempää sivuhaaraa. Päätimme koukata tarkistamaan reitiltämme sivussa olevan alasisäänkäynnin, josta periaatteessa voisi tulla läpi ja ulos. Se näytti melkoisen kamalalta; hyvin ahdas lohkareiden väli, jossa juuri ja juuri oli vähän ilmatilaa. Duncan totesi, ettei lähtisi moiseen, ja minäkään en ollut niin innokas, että olisin harkinnut läpiretkeä soolona.

Kun palasimme risteyskohtaan, josta polku lähti kuivaa uomaa seuraillen kohti kiviaitaa ja Heron Potin varsinaista sisäänkäyntiä, bongasimme viimein tienvarteen ilmestyneen pienen sinisen auton. Jälkimmäinen tiimikin oli löytänyt perille. Heillä oli kuitenkin vielä jonkin verran kävelymatkaa jäljellä, joten me ehdimme hyvissä ajoin edeltä suuaukolle, ja sisään luolaan noin yhdeltä.

Lue loppuun

31.3. Found Johns’ (Lost Johns’ Cave)

Viimeksi kun olin Yorkshiressa, eli pari vuotta sitten EuroSpeleo-tapahtumana aikana, minulla oli vähän vähemmän onnistunut kokemus Lost Johns’ -luolastossa. Tällä reissulla Dare oli hankkinut meille luvat sinne viimeiseksi päiväksi ennen luolan keväistä kulkukieltoa. Minulla oli henkilökohtaisena tavoitteena suorittaa asioita, jotka viimeksi jäivät väliin, ja päästä luolassa pidemmälle kuin viimeksi.

Aamulla seuraamme liittyi Daren ja Tainan tuttu Ian, joka oli tulossa mukaan luolaan. Retkijärjestelyt kuitenkin menivät hieman uusiksi, kun Karon edellisenä iltana heinään haavoittama silmä oli edelleen sumea. Dare lähti viemään häntä lääkäriin, ja me muut jäimme setvimään, millaisin tiimein ja mitä reittejä olisimme menossa, koska isossa vertikaalisessa luolastossa oli tarjolla useita vaihtoehtoja.

Melkoisen väännön jälkeen oli meillä viimein valmis hyökkäyssuunnitelma: eka tiimi (Tor, Jaakko, Duncan ja Elina) lähtisi ensin alas nopeampaa reittiä nimeltä Centipede, ja etenisi luolaston alaosaan riggaamaan haastavan Battle-axen poikkikulun sekä sitä seuraavan Valhalla-nimisen pitkän köysiosion. Toinen tiimi olisimme minä, Mikko ja Ian, ja me tulisimme alas hieman hitaampaa Dome-Cathedral-reittiä. Ylöspäin vaihtaisimme suuntia, eli 1. tiimi purkaisi Dome-Cathedralin köydet, me taas Centipeden. Säätö oli syönyt sen verran aikaa, että pääsimme liikkeelle melko myöhään, mutta pääsimmepä kuitenkin.

Lue loppuun

30.3. Vaikeutta ja oikeita valintoja (Lancaster Hole / Fall Pot ja takaisin)

Noin kerran kuussa tapahtuu, että minulla on muutama päivä, jolloin kaikki on ihan mahdotonta ja kamalaa ja mikään ei ole hyvin. Ikävän usein tämä osuu esimerkiksi luolaretkelle, kuten tälläkin kertaa. Huonosti nukuttu yö ei yhtään auttanut mielialaani, vaan perjantaiaamun luolaretken suunnittelu muuttui nopeasti epätoivon draamaksi, jossa koin, että minulle ei ollut kerrottu keskeisiä yksityiskohtia ja olin täällä muutenkin tarpeettoman hankala rasittava riippakivi ja ylimääräinen pyörä, ja olisi vaan pitänyt jäädä kotiin.

Olin jo toteamassa, että en mene tänään mihinkään luolaan kun tästä nyt ei tule mitään, kun Miri ehdotti, että lähtisin hänen seurakseen. Hän kun ei ollut käynyt maan alla toviin. Tämä sisältäisi leppoisan aikataulun, hitaan ja tavoitteettoman luolassa etenemisen, ja mahdollisimman vähän stressiä. Sopi minulle oikein hyvin, ja olikin lultavasti oikea valinta tälle päivälle.

Lue loppuun

29.3. Oppimiskokemuksia (Calf Holes – Browgill Cave)

Suomen luolaseuran pääsiäisretken kohteena oli Yorkshire Dales pohjois-Englannissa, ja mukaan oli lähdössä yhteensä kahdeksan ihmistä Suomesta, sekä pari paikallisvahvistusta. Koska osa porukasta oli tulossa ihan läheltäni, en joutunut aamulla heräämään ihan niin varhain kuin joskus aiemmin. Se ei juuri lämmittänyt, kun nukuin niin huonosti, että herättyäni tuntui kuin en olisi levännyt ollenkaan. Osittain stressasin reissua ylipäänsä, osittain sitä, että olimme lähdössä kentälle myöhemmin kuin yleensä yksikseni menisin.

Tiimi Mikko ja Tor poimi minut matkaansa vähän kuuden jälkeen, ja kentällä olimme puoli seitsemän kieppeillä, kun lennon lähtöaika oli 8.15. Lentokentällä oli pahempi kaaosruuhka kuin olen koskaan nähnyt, kiitos pääsiäisen lähtöliikenteen. Laukunjättöpisteelle oli kauhea jono, samoin turvatarkastuksiin. Minua ärsytti ja huolestutti.

Lopulta olimme lähtöportilla noin 15 minuuttia ennen koneeseen nousua. Toista porukkaa ei näkynyt missään. Soittelin perään, että ovatkohan tulossa, ja olivathan he; Dare, Taina ja Karo saapuivat paikalle ihan viimeisten joukossa, mutta kuitenkin ajoissa. Minun neuroottisuudelleni naureskeltiin. En arvostanut. Tämä oli päivän ensimmäinen opetus: ensi kerralla otan ehkä kuitenkin sen bussin ja olen kentällä tavalliseen tapaani kahta tuntia aiemmin, että ehdin rauhassa juoda aamukahvini.

Lue loppuun

10.12. Illaksi kotiin?

Sunnuntaille lupailtiin lumisadetta, joka todennäköisesti aiheuttaisi Brittilässä jonkinlaisen kaaoksen. Olimme siis päättäneet lähteä ajamaan kohti Heathrowta hyvissä ajoin, vaikka lentomme oli vasta seitsemän jälkeen illalla. Koottuamme kamppeemme majalta ajoimme ensin Mirin ja Duncanin kanssa brunssille farmikauppaan, joka tarjosi perinteistä English Breakfastia. Se oli juuri niin tuhtia ja rasvaista kuin asiaan kuuluu. Hyvin ruokittuina hyvästelimme paikallisjäsenemme ja aloitimme autoseikkailun seuraten googlen ohjetta vähiten ruuhkaisesta reitistä. M4-moottoritie oli jo tässä vaiheessa osittain suljettu sään vuoksi, joten käytimme taas eteläisempää M3-vaihtoehtoa.

Ihme kyllä ajomatkalla emme kohdanneet mitään hankaluuksia; jännittävin asia olivat Fromen kylään hyväntekeväisyysajelulle matkalla olleet pari tusinaa traktoria. Olimmekin lentokentän liepeillä palauttamassa autoa vuokraamolle jo kahden jälkeen. Parempi liian varhain kuin toisin päin. Laukutkin sai jo jättää kentällä sisään, joten siirryimme turvatarkastuksen läpi odottamaan.

Sitten odotimme, odotimme, ja odotimme vähän lisää. Shoppailimme tuliaisia ja söimme varsin maukkaan lentokenttäillallisen. Infotaulut olivat täynnä myöhästyneitä ja peruttuja lentoja. Meidän lentomme näytti pitkään olevan aikataulussa, kunnes lähtöajan lähestyessä tauluun ilmestyi teksti ”Please wait”. No, vastahan tässä oli yli neljä tuntia odotettu. Odotettiin siis lisää. Sainpahan ainakin kaiken odottelun myötä päiväkirjani ajan tasalle.

Yli tuntia aikataulun mukaisen lähtöajan jälkeen meille viimein kerrottiin lähtöportin numero, joten pääsimme jatkamaan odottamista portilla. Lentomme pääsi liikkeelle lähempänä puoli kymmentä Brittein aikaa. Aikataulun mukaan sen olisi pitänyt olla Helsingissä 00:15 Suomen aikaa. Kiitos kahden tunnin myöhästymisen, se laskeutui oikeasti lopulta noin 2:20. Puoli kolmelta aamuyöllä Helsinki-Vantaa oli ihan tyhjä, laukkujen saaminen tuntui kestävän ikuisuuden, ja taksijono oli turkasen pitkä, koska julkisia ei juuri ollut tarjolla. Vihdoin ja viimein, puoli neljän jälkeen, pääsin kuitenkin kotiin ja petiin. Ajatukset olivat vielä maan alla, ja tuntui täysin epätodelliselta, että seuraavana päivänä pitäisi mennä töihin.