12.8. Bilbao – Frankfurt – Helsinki

Viimeinen matkapäivä oli lähinnä pelkkää odottelua fiiliksellä yleis-blaah. Aamulla luolakamat olivat vähän kuivempia, joten runnoin ne rinkkaan. Kävin viimeisellä keskieurooppalaisella aamiaisellani (hyvää kahvia ja pain au chocolat) lähikuppilassa, koska hotellissa ei ollut ruokaa tarjolla. Sitten keräsin kamppeeni ja siirryin bussiasemalle. Kello oli noin 10.30, ja aikataulun mukaan lentokenttäbusseja piti mennä 10.25 ja 10.55. Pysäkillä sattui kuitenkin olemaan sellainen, ja se lähti aika lailla heti kyytiin noustuani. Oletan, että tämä oli siis se 10.25 bussi. Eihän se nyt sovi, että oltaisiin aikataulussa.

Olin lentokentällä turhan varhain: check-in avautui vasta tasan kaksi tuntia ennen lentoa, mihin oli vielä tunti aikaa. Sain siis ensin odotella tiskin avautumista, sitten jonottaa tiskille, koska siihen oli ehtinyt kerääntyä valtava jono sillä aikaa kun istuin muualla. Rinkka painoi vain 21 kiloa, ei ongelmaa. Ehdin huitaista purilaisaterian naamaan ennen koneeseen nousua, joka myös tuntui hitaalta kuin mikä. Se olikin jopa niin hidas, että lentokone ei ehtinyt suunniteltuun lähtöikkunaan, ja seuraavaa piti istua odottamassa puoli tuntia. Onneksi minulla olisi runsaasti vaihtoaikaa.

Vajaan parin tunnin lento vierähti nopeasti kun lopulta saimme lähtöluvan. Perillä Frankfurtissa oli sateista, mutta samapa tuo. En aikonut poistua kentältä. Terminaali 1:n B-porttien lähistöllä ei ollut juuri mitään, jos ei halunnut mennä turvatarkastusten läpi, ja minua laiskotti liikaa että olisin vaivautunut. Vietin siis väliaikani istuen kahvilassa ja portilla, lukien ja kirjoittaen.

Uutisissa oli maininta Suomeen illalla iskevästä kesän kovimmasta myrskystä, mutta minun lentoni lähtöaikaan se ei vaikuttanut, vaan reissun viimeinen lento lähti tasan ajallaan. Myöhemmin luin, että myrsky oli kyllä sekoittanut aikatauluja, mutta vähän aikaisemmin. Kello 00.40 laskeutuneessa koneessa ei sitä huomannut, mitä nyt lähestyessä pilvien läpi oli ehkä vähän tavallista enemmän turbulenssia.

Olin päättänyt ottaa taksin kotiin, mutta taksitolpalla oli nolla autoa, ja vieressä bussi 615 lähtövalmiudessa. Nousin siis kuitenkin siihen. Vaihdoin bussia Sörnäisissä, missä pysäkki oli tungokseen asti täynnä Flow-festaroijia. Tuntui epätodelliselta vaappua jättirinkan kanssa kännisten suomalaisten seassa.

Kahden maissa aamuyöstä saavuin kotiin, ja järkytyin miten siistiä siellä oli, kun olin peräti siivonnut ennen lähtöä. Siistiä, ja kuuma. Ja tavaraa. Astioita. Mikroaaltouuni. Oma vessa ja suihku, ja iso pehmeä sänky! Käsittämätöntä kyllä, kahdessa viikossa olin jo niin tottunut ahtaaseen telttaan ja makuuaustaan että sängyssä nukkuminen tuntui vieraalta ja vaikealta.

Mainokset

11.8. Saint-Engrace – Tardets – Bayonne – San Sebastian – Bilbao

Kolmen viikon luolaloman pitkä paluumatka alkoi perjantaiaamuna. Heräsin seiskalta jotta ehtisin pakata. Yöllä oli satanut lisää, joten kaikki kamat olivat vieläkin läpimärkiä, mutta ei auttanut kuin tunkea ne rinkkaan. Mahtuminen ei ollut ongelma, mutta painavalta setti kyllä tuntui. Kellään ei ollut vaakaa, ja hieman huoletti, olisiko se yli painorajan. Kaiken kaikkiaan fiilis oli haikea ja krapulainen. Respan täti taisi laskuttaa ylihintaa tax de séjourin osalta, mutta tajusin tämän vasta jo palattuani telttakylään, enkä halunnut olla hankala. Hintaa tuli joka tapauksessa vain vajaa 100€ koko viikon leireilylle.

Viimeiset hyvästelyt kyyneliä nieleskellen, ja hyvissä ajoin ennen kymmentä vielä kerran Richardin pakun kyytiin. Hän ja Gareth pudottivat minut Tardetsiin bussipysäkille, ja jatkoivat kohti pohjoista ja via ferrataa. Minä en jaksanut kantamukseni kanssa vaivautua edes kahvilaan asti, vaan odotin melkein kolme varttia pysäkillä. 10.55 eli hieman myöhässä saapui menomatkalta tuttu bussi 811 kohti Bayonnea. Se tuli yllättävän täyteen, etenkin kun matkan lukemattomista kylistä nousi vielä lisää väkeä kyytiin. Itse torkuin suurimman osan matkasta.

Lue loppuun

10.8. Espanjan aurinko ja yhdeksän ruokalajia

Torstai, ja väki väheni entisestään. Dave poistui Josh kyydissään kohti Brittejä, samoin Paul T, ja Lilo lähti ajamaan Saksaan. Gary poikineen ja Quilly lähtivät Bexankaan, tarkoituksenaan purkaa sieltä köydet. Itse olin toivonut edes vähän parempaa säätä viimeiselle päivälleni leirissä, että roinat viimein kuivuisivat, ja että pääsisin jollekin kivalle kävelylle – esimerkiksi alueen korkein vuori, Pic d’Anie, olisi kiinnostanut kovasti. Vaan Pyreneiden sääjumaluudet olivat eri mieltä. Sää oli edelleen pilvinen ja märkä. Koska aurinkoa ei näkynyt, lähdimme minä, Richard ja Gareth D. etsimään sitä Espanjan puolelta.

Richard ohjasti pakunsa nokan kohti etelää, ylös tutuksi tullutta vuoritietä PSM:n solaan. Sää ei parantunut ylempänä, vaan pikemminkin päinvastoin: nousimme pilviin, missä näkyvyys tippui pariin metriin. Ei tietoakaan muutaman päivän takaisista maisemista Lepineuxin kuilun pintarakennuksen ja kävelyretkemme nurkilla. Alempana Espanjassa pilvet hieman väistyivät tarjoten ajoittain näkymiä alas laaksoon, mutta aurinko pysyi visusti piilossa.

Lue loppuun

7.8. Espanjan eläimet

Koska tiistaille oli tiedossa kohtalaisen iso luolaretki, halusin ottaa maanantain rauhallisesti. En siis lähtenyt mukaan yritykseen uusia Garyn vuorikävely, joka olisi ollut ainakin 15 kilometria pitkä, vaan lyöttäydyin Allanin seuraan lyhyempää lenkkiä varten. Richard liittyi myös mukaan. Ennen kävelyämme IMG_6977kävimme Tardetsissa torilla, tai itse lähinnä kävin ruokakaupassa hakemassa lisää luolaeväitä.

Kävelyretkemme kohde oli Espanjan puolella rajaa: ajoimme ylös PSM:n hiihtokeskukselle, mutta hotellikompleksin sijaan käännyimme kohti rajan ylittävää solaa. Ensimmäinen nähtävyyspysäkkimme oli Lepineuxin kuilun pinnalla peittävä kivitönö järeine portteineen ja muistolaattoineen. Tämä oli alkuperäinen reitti PSM:n luolastoon, se, josta aikanaan ensimmäiset tutkimusretkeilijät laskettiin alas vinssillä (ja jonka rikkoutuminen johti Marcel Loubensin kuolemaan). Sisäänkäynti on sittemmin todettu niin epävakaan irtokiviseksi, ettei sitä saa käyttää lainkaan, siksi porttirakennelma. Otimme pakollisen pöljän rajanylitysselfien sekä pari kuvaa suuaukosta, ja jatkoimme matkaa vielä muutaman minuutin Espanjaan.

Roncalin laakson vuoristokeskuksen (ravintola/suksivuokraamo) parkkipaikalta alkoi Ferial-Ligoletan kävelypolku, noin 6,5 km / 2 tuntia kyltin mukaan. Se vaikutti sopivan leppoisalta.

Lue loppuun

28.7. Biitsipäivä

Alkuperäisessä päiväohjelmassa perjantaille oli sovittu Fresca-niminen luola, johon olisin kovasti halunnut, mutta muita luolahaluisia ei aamulla löytynyt: osa oli väsyneitä, osa halusi ihan ymmärrettävästi varusteidensa olevan kuivia seuraavan päivän paluumatkaa varten.

Vapaapäivän ohjelmana minä, Elli, Janne, Elina ja Aki ajelimme ensin rannaIMG_6680lle, joka oli valtava, ja jossa koin olevani ihan väärässä paikassa, sitten urheilukauppa Decathloniin shoppaamaan. Sen jälkeen alkoi olla nälkä, vaan olipa taas vaikeaa löytää rafla, joka olisi auki eikä ihan täysi. Lopulta satunnainen raksamiesruokala tarjosi valtavan vuoren sapuskaa 12 eurolla. Hups. Ajatus oli ollut, että illalla olisi raflaruokailu yhdessä koko porukalla, mutta tämän setin jälkeen kukaan tuskin jaksaisi enää mitään voileipää isompaa.

Ilta siis kului lähinnä paikkailun ja viimeisten oluiden ja siidereiden tuhoamisen merkeissä. Huomenna olisi aika vaihtaa maisemaa, kuka mihinkin suuntaan.

27.7. Mahtava Mortero, viimeinkin!

Kun toinen iskujoukko, Duncan, Elina ja Aki, suuntasivat ennen kymmentä kohti Tonion sisäänkäyntiä, olin enemmän huolissani kuin olen ollut mistään retkestä, jolla en itse ole ollut. Minun nimittäin piti alunperin myös lähteä mukaan Tonio-Cañuela-läpiretkelle, jonka olin jo kerran aiemmin suorittanut. Olisin ehkä ollut avuksi suunnistuksessa, ja tavallaan tuntui, että minun olisi kuulunut olla retkellä. Toisaalta juuri siksi, että olin jo käynyt kyseisessä luolassa, halusin itsekkäästi mennä toisaalle, uuteen luolaan, joka oli ollut tehtävälistallani jo pitkään. Siispä annoin Team Toniolle koordinaatit parkkipaikoille ja kaiken ohjeistuksen mitä suinkin muistin, ja suuntasin itse toisen tiimin eli Jannen ja Mirin kanssa kohti eilen paikallistamaani Morteroa.

Koska parkkis ja kävely olivat etukäteen tiedossa, oli Morteron lähestyminen lyhyt ja leppoisa, alle vartin kävely, ja lopulta myös aika selkeä. Kyltiltä kivikeolle, kivikeon osoittamaa polkua vasemmalle neljän tien risteyksestä, suoraa eteenpäin ohi parin puiden täyttämän syvänteen, kunnes epämääräiseksi muuttunut polku jälleen löytyi selkeänä, ja kulki kohti oikeaa läpi kivikon, sitten taas loivasti vasemmalle kaartaen, doliinin pohjalle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAVaihdoimme varusteita painanteen pohjalla ennen poikkarikaapeleita. Aurinko paistoi aivan liian kuumana. Viileyttä ei myöskään löytynyt luolan alusta: Morteron valtava, vihreä kolo on valoisa aivan pohjalle asti. Astelimme varovasti jyrkkää mutaista rinnettä alas köysien alkuun. Näytti kovasti siltä, että sisäänmeno oli jo valmiiksi rigattu. Koska minulla kuitenkin oli köysi mukana, päätin, että voisin tuplarigata sen harjoituksen vuoksi. Aloitin siis ekasta pultista ja asensin oman köyden valmiin kaveriksi. Yritin parhaani mukaan edetä kuin valmista köytä ei olisi. Köydet olivat kohtalaisen helpot säätää, koska kyseessä oli loivasti laskeutuva ramppi usealla väliankkurilla. Vain aivan viimeinen pätkä ennen pohjaa oli pystysuora ja vähän jännempi, kun ankkuripiste oli tyhjän päällä. Sekään ei ollut kovin korkealla, matkaa alas oli ehkä kymmenisen metriä. Koko köysioperaatio kesti noin tunnin, joten erityisen nopea en ollut, mutta voinpa ainakin todeta, että olisimme päässeet alas ilman espanjalaista köyttäkin.

Lue loppuun

26.7. Mortero, missä olet?

OLYMPUS DIGITAL CAMERAKeskiviikkona suurin osa porukasta halusi pitää jonkinlaisen vapaapäivän. Elli ja Janne päättivät lähteä kokeilemaan lähistön kanjonointimahdollisuuksia, Miri, Duncan ja Elina kävelylle Cueton suuntaan. Sentään Aki vielä oli innokas luolaamaan, ja tuli kanssani etsimään myyttistä Morteroa, luolaa, jossa olen halunnut käydä ekasta Cantabrian-reissustani lähtien.

Ajoimme eiliseltä tuttua reittiä Gandaran parkkikselle asti, mutta sieltä käännyimme alamäkeen, kohti La Gandaran kylää, jonka mukaan luolasto on nimetty. Kylän ohitettuamme kurvasimme vasemmalle, Astranaan. Luolan koko nimi on Mortero de Astrana, eli se sijaitsee kyseisen kylän liepeillä. Pysäköimme kirkon taakse, mistä erään löytämäni kävelyohjeen mukaan piti lähteä merkitty reitti luolalle. Mortero on valtava avoin päivänvalokuilu, jota kävelijätkin käyvät ihmettelemässä. Hölmönä oletin sen siis olevan helposti löydettävissä. Hah. Eiväthän ne koskaan ole.

Sää oli vaihteeksi lämmin, ehkä jopa päälle 25°C, joten pukeutumisen sijaan lastasimme enimmän luolaroinan säkkeihin – mukaanlukien 60-metrinen köysi alun laskeutumista varten – ja aloimme kävellä. Tie, jossa oli alussa valkokeltainen vaellusreittikyltti, jatkui aivan autolla ajettavan kokoisena ylämäkeen vielä parikymmentä minuuttia. Matkalla räksyttävät lammaskoirat yrittivät paimentaa meitä. Viimein vastaan tuli kyltti, joka viittasi Mortero de Astranan olevan vasemmalla. Risteyksessä olisi myös mainiosti tilaa autolle. Tännehän meidän olisi kannattanut pysäköidä. Ensi kerralla sitten.

Lue loppuun