7.12. Tikaskiipeilyä ja tiukkoja paikkoja (GB & Eastwater)

Viime Mendipin reissulla kokemani GB oli luola, johon ehdottomasti halusin viedä porukan tälläkin retkellä: se on yksi alueen näyttävimmistä luolista. Torstaiaamuna saimme säädettyä sinne vaaditun luvan ja avaimet, kiitos majalle asettuneen Tony Seddonin. Otimme mukaan lainatikkaat ja apuköyden, jotta voisimme kokeilla, pääsisimmekö luolan perällä Ladder Dig Extensions -nimiseen osioon, jossa en viimeksi käynyt.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAParkkipaikka löytyi helposti minun ja täällä joskus kuusi vuotta sitten olleen Richardin muistikuvien sekä Pasin kartanluvun avulla. Sisäänkäyntikin oli helppo paikantaa: halki niityn ja alas puiden siimekseen painanteeseen, missä odotti tuttu betonitönö. Vaikein osuus oli saada sen kenkkuileva lukko auki.

Sisäänmenokäytävä oli viime kerralta tuttu, ja lepakoitakin oli yhtä paljon. Kuljimme ohi Devil’s Elbowiin vievien tikkaiden ja möngimme läpi pakollisen lätäkköryöminnän seuraavaan isompaan tunneliin. Sen pari kiipeilyä eivät taitavaa tiimiämme hidastaneet. Pian saavuimmekin suureen pääkäytävään, jossa joki kohisi ja tilaa riitti. Viimeksi poikkesimme joesta tutkimaan kuivia, ylempiä sivukäytäviä, mutta nyt tavoitteemme oli joen päädyssä, joten jatkoimme matkaa alavirtaan, ali kivisillan, kunnes tulimme vesiputouskiipeilyn luo. Viimeksi olimme käyttäneet siinä köyttä, nyt sille ei ollut tarvetta. Muistin vielä hyvin reitin alas: ensin oikeaa laitaa, sitten poikittain läpi putouksen, ja loppuosan kiipeily vasenta laitaa. Vesiputouksesta alavirtaan oli jäljellä enää lyhyt pätkä virtaa, kunnes oikealle puolellemme ilmestyi sileä kiviseinä, jossa oli pultteja ja ketju tikkaita varten.

Lue loppuun

Mainokset

6.12. Itsenäisyyspäivä kahdella luolalla ja kaivannolla (Goatchurch, Sidcot & Cutler’s Green)

OLYMPUS DIGITAL CAMERAHuonosti nukutun yön jäljiltä aamulla väsytti edelleen, mutta luolameno silti innosti! Kohteeksi olimme valinneet suositun aloittelijaluolan nimeltä Goatchurch, ja sen jälkeen jos vielä huvittaisi toisen aivan vieressä sijaitsevan pikkuluolan, Sidcot Swalletin. Matkaan mukaan lähti neljä suomalaista sekä Richard.

Luolien parkkipaikka löytyi varsin helposti, samoin niiden luo johtava polku, ja sisäänkäynnit oli peräti varustettu kyltein, joissa oli luolan nimi ja luolapelastuksen puhelinnumero. Polku oli kaunis, läpi lehtometsän ja yli pienen puron. Kaiken kaikkiaan erittäin miellyttävä lähestyminen.

Menimme Goatchurchiin ylemmästä eli pääsisäänkäynnistä. Sisäänmenokäytävä oli hyvän kokoinen tunneli, läpimitaltaan ehkä kolmisen metriä, ja sen sileäksi ja liukkaaksi hioutunut lattia kertoi selkeästi luolan suosiosta. Isosta käytävästä siirryttiin vähän pienempään alas viettävään könyyn, joka jatkui vaakasuuntaisena vasemmalle. Siitä lähti sivulle useita pienempiä käytäviä. Niistä jokin olisi kiintoisasti nimetty Bloody Tight eli ”pirun tiukka”. Kuljimme käytävää sen päähän asti, missä näkyi alemman sisäänkäynnin läpi päivänvalo. Sieltä lähti myös jyrkästi alas vievä liukas kiipeily, jonka epäilimme olevan Coal Chute. Osa tiimistä lähti laskeutumaan siitä köyden kanssa, loppuporukka suuntasi takaisin etsimään sitä tiukkaa koloa.

Lue loppuun

10.8. Espanjan aurinko ja yhdeksän ruokalajia

Torstai, ja väki väheni entisestään. Dave poistui Josh kyydissään kohti Brittejä, samoin Paul T, ja Lilo lähti ajamaan Saksaan. Gary poikineen ja Quilly lähtivät Bexankaan, tarkoituksenaan purkaa sieltä köydet. Itse olin toivonut edes vähän parempaa säätä viimeiselle päivälleni leirissä, että roinat viimein kuivuisivat, ja että pääsisin jollekin kivalle kävelylle – esimerkiksi alueen korkein vuori, Pic d’Anie, olisi kiinnostanut kovasti. Vaan Pyreneiden sääjumaluudet olivat eri mieltä. Sää oli edelleen pilvinen ja märkä. Koska aurinkoa ei näkynyt, lähdimme minä, Richard ja Gareth D. etsimään sitä Espanjan puolelta.

Richard ohjasti pakunsa nokan kohti etelää, ylös tutuksi tullutta vuoritietä PSM:n solaan. Sää ei parantunut ylempänä, vaan pikemminkin päinvastoin: nousimme pilviin, missä näkyvyys tippui pariin metriin. Ei tietoakaan muutaman päivän takaisista maisemista Lepineuxin kuilun pintarakennuksen ja kävelyretkemme nurkilla. Alempana Espanjassa pilvet hieman väistyivät tarjoten ajoittain näkymiä alas laaksoon, mutta aurinko pysyi visusti piilossa.

Lue loppuun

5.8. Bedazzled (Gouffre de Bexanka)

Kuumaa, kaunista päivää seurasi pilvisempi, ja minä liityin porukkaan, joka lähti tutkimaan sadepäivän vaihtoehdoksi sopivaa täysin kuivaa luolaa nimeltä Bexanka [Beʃanka]. Autokunnat olivat Julesin autossa minä ja Stuart, ja Richardin autossa Gareth D. Ajomatka oli mielenkiintoinen yhdistelmä Tardetsin lähistön pikkuteitä ja rallia päällystämättömillä kärrypoluilla. Pysähdyimme hassun kivitornipostilaatikon viereen, lähelle ”Varokaa härkiä” -kylttiä, ja vaihdoimme varusteisiimme tihkusateessa. Lähestymiskävely jatkoi kärrypolkua hetken, sitten sukelsi puiden välitse niittyrinteelle, jonka oikeaa laitaa ylös vievä polku johdatti meidät metsässä lymyävän suuren pystysuoran kuilun luo.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Bexanka on kaupallisten luolaturismiryhmien kättämä kohde: ne tuovat asiakkaitaan harjoittamaan maanalaista leiritymistä. Suuaukolle oli rakennettu pieni koppero, jossa voi vaihtaa varusteita tai odotella vuoroaan kuivana, ja suuaukon yli kulki paksu kaapeli, jossa roikkuviin mailloneihin laskeutumisköysi kiinnitettiin. Vara-ankkurina ja lähestymislinjana toimi kuilun edessä sijaitseva kivenlohkare. Stuart riggasi, ja minä seurasin toisena. Kololla oli syvyyttä noin 50 metriä, ja siinä oli yksi väliankkuri, noin ⅔ matkalla alas. Päivänvalo ulottui aivan pohjalle saakka. Erittäin näyttävä ja kiva laskeutuminen – ja samaa voi sanoa koko luolasta.

Lue loppuun

3.8. Yhdeksän kilometrin luolavaellus (PSM: Tête Sauvage – EDF)

Läpiretket, joiden sisäänkäynnit ovat etäällä toisistaan, vaativat aina melkoisen autosäädön. Niin myös PSM, jonka ala- ja yläsisäänkäyntien välinen kävely veisi pinnallakin tuntitolkulla aikaa. Tästä syystä amerikkalainen Andy ilmaantui leiriin noin 8.30 vuokra-Volvollaan, joka valitti jäähdytysnestevajetta. Bensakin oli vähissä. Hetken ihmettelyn jälkeen se kuitenkin todettiin ajokuntoiseksi. Hyppäsin Paul T:n autoon, ja ajoimme peräkanaa Vernan parkkikselle, mihin jätimme Andyn auton odottamaan paluutamme. Sitten nousimme kaikki Paulin kyytiin, ja hän vei meidät ylös PSM:n laskettelukeskukseen, Tête Sauvagen lähestymiskävelyn alkuun.

Hetken odottelun jälkeen Mindy ja Brian liittyivät joukkoomme – amerikkalaisten majoitus oli mökissä laskettelukeskuksen liepeillä, ja he tulivat kävellen. Yhdessä reippailimme aurinkoisen puolen tunnin lähestymisen luolalle. Muistin peräti reitinkin oikein. Jälleen kerran varusteita vaihtaessa keskellä upeaa vuoristomaisemaa ja kauniin sinisen taivaan alla sitä mietitytti, miksi tämän sijaan pitäisi mennä tuohon pieneen pimeään koloon tuossa vieressä, mutta onhan sen vaan paljon jännempää.

Lue loppuun

30.7. Pierre-Saint-Martin ja Pic d’Arlas

IMG_6735Eka täysi päivä PSM-ekspeditiosta valkeni pilvisenä ja sumuisena, ja kun vähän yhdeksän jälkeen lähdimme leiristä kohti Pierre-Saint-Martinin (tuttavien kesken PSM) solaa, oletin sään olevan ylhäällä sama. Vaan puolisen tuntia ajettuamme putkahdimmekin ulos pilvestä mitä aurinkoisimpaan pilvettömään päivään. Allamme ja takanamme laaksot olivat pilvien peitossa, mutta ylhäällä, PSM:n laskettelukeskuksen liepeillä, oli täydellisen kaunis kesä. En ollut tajunnut odottaa näin suurta eroa, joten minulla ei tietenkään ollut esimerkiksi aurinkorasvaa mukana. Sain sitä paremmin varautuneelta kaverilta, mutta en kuitenkaan tarpeeksi, kuten myöhemmin kävi ilmi.

IMG_6745SWCC:n neljän auton karavaani eteni korkeimpaan asfalttipintaiseen paikkaan mitä löysimme, ja siitä ylemmäs rinteisiin jalkaisin. Neljä meistä oli vain roudareina, ja kaksi tiimiä oli menossa maan alle. Ensimmäinen porukka lähtisi riggaamaan Tête Sauvagea, luolaston suosituinta köysisisäänkäyntiä. Sinne oli noin puolen tunnin kävely, ja kolo löytyi varsin helposti, vaikka sitä ei enää peittänytkään hassu vanha puutorni, joka siinä oli ollut SWCC:n edellisellä ekspeditiolla vuonna 1995. Kun ykköstiimi jäi varustautumaan köysioperaatiotaan varten, muu lauma jatkoi kohti seuraavaa sisäänkäyntiä.

Lue loppuun

27.7. Mahtava Mortero, viimeinkin!

Kun toinen iskujoukko, Duncan, Elina ja Aki, suuntasivat ennen kymmentä kohti Tonion sisäänkäyntiä, olin enemmän huolissani kuin olen ollut mistään retkestä, jolla en itse ole ollut. Minun nimittäin piti alunperin myös lähteä mukaan Tonio-Cañuela-läpiretkelle, jonka olin jo kerran aiemmin suorittanut. Olisin ehkä ollut avuksi suunnistuksessa, ja tavallaan tuntui, että minun olisi kuulunut olla retkellä. Toisaalta juuri siksi, että olin jo käynyt kyseisessä luolassa, halusin itsekkäästi mennä toisaalle, uuteen luolaan, joka oli ollut tehtävälistallani jo pitkään. Siispä annoin Team Toniolle koordinaatit parkkipaikoille ja kaiken ohjeistuksen mitä suinkin muistin, ja suuntasin itse toisen tiimin eli Jannen ja Mirin kanssa kohti eilen paikallistamaani Morteroa.

Koska parkkis ja kävely olivat etukäteen tiedossa, oli Morteron lähestyminen lyhyt ja leppoisa, alle vartin kävely, ja lopulta myös aika selkeä. Kyltiltä kivikeolle, kivikeon osoittamaa polkua vasemmalle neljän tien risteyksestä, suoraa eteenpäin ohi parin puiden täyttämän syvänteen, kunnes epämääräiseksi muuttunut polku jälleen löytyi selkeänä, ja kulki kohti oikeaa läpi kivikon, sitten taas loivasti vasemmalle kaartaen, doliinin pohjalle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAVaihdoimme varusteita painanteen pohjalla ennen poikkarikaapeleita. Aurinko paistoi aivan liian kuumana. Viileyttä ei myöskään löytynyt luolan alusta: Morteron valtava, vihreä kolo on valoisa aivan pohjalle asti. Astelimme varovasti jyrkkää mutaista rinnettä alas köysien alkuun. Näytti kovasti siltä, että sisäänmeno oli jo valmiiksi rigattu. Koska minulla kuitenkin oli köysi mukana, päätin, että voisin tuplarigata sen harjoituksen vuoksi. Aloitin siis ekasta pultista ja asensin oman köyden valmiin kaveriksi. Yritin parhaani mukaan edetä kuin valmista köytä ei olisi. Köydet olivat kohtalaisen helpot säätää, koska kyseessä oli loivasti laskeutuva ramppi usealla väliankkurilla. Vain aivan viimeinen pätkä ennen pohjaa oli pystysuora ja vähän jännempi, kun ankkuripiste oli tyhjän päällä. Sekään ei ollut kovin korkealla, matkaa alas oli ehkä kymmenisen metriä. Koko köysioperaatio kesti noin tunnin, joten erityisen nopea en ollut, mutta voinpa ainakin todeta, että olisimme päässeet alas ilman espanjalaista köyttäkin.

Lue loppuun