10.8. Espanjan aurinko ja yhdeksän ruokalajia

Torstai, ja väki väheni entisestään. Dave poistui Josh kyydissään kohti Brittejä, samoin Paul T, ja Lilo lähti ajamaan Saksaan. Gary poikineen ja Quilly lähtivät Bexankaan, tarkoituksenaan purkaa sieltä köydet. Itse olin toivonut edes vähän parempaa säätä viimeiselle päivälleni leirissä, että roinat viimein kuivuisivat, ja että pääsisin jollekin kivalle kävelylle – esimerkiksi alueen korkein vuori, Pic d’Anie, olisi kiinnostanut kovasti. Vaan Pyreneiden sääjumaluudet olivat eri mieltä. Sää oli edelleen pilvinen ja märkä. Koska aurinkoa ei näkynyt, lähdimme minä, Richard ja Gareth D. etsimään sitä Espanjan puolelta.

Richard ohjasti pakunsa nokan kohti etelää, ylös tutuksi tullutta vuoritietä PSM:n solaan. Sää ei parantunut ylempänä, vaan pikemminkin päinvastoin: nousimme pilviin, missä näkyvyys tippui pariin metriin. Ei tietoakaan muutaman päivän takaisista maisemista Lepineuxin kuilun pintarakennuksen ja kävelyretkemme nurkilla. Alempana Espanjassa pilvet hieman väistyivät tarjoten ajoittain näkymiä alas laaksoon, mutta aurinko pysyi visusti piilossa.

Lue loppuun

Mainokset

5.8. Bedazzled (Gouffre de Bexanka)

Kuumaa, kaunista päivää seurasi pilvisempi, ja minä liityin porukkaan, joka lähti tutkimaan sadepäivän vaihtoehdoksi sopivaa täysin kuivaa luolaa nimeltä Bexanka [Beʃanka]. Autokunnat olivat Julesin autossa minä ja Stuart, ja Richardin autossa Gareth D. Ajomatka oli mielenkiintoinen yhdistelmä Tardetsin lähistön pikkuteitä ja rallia päällystämättömillä kärrypoluilla. Pysähdyimme hassun kivitornipostilaatikon viereen, lähelle ”Varokaa härkiä” -kylttiä, ja vaihdoimme varusteisiimme tihkusateessa. Lähestymiskävely jatkoi kärrypolkua hetken, sitten sukelsi puiden välitse niittyrinteelle, jonka oikeaa laitaa ylös vievä polku johdatti meidät metsässä lymyävän suuren pystysuoran kuilun luo.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Bexanka on kaupallisten luolaturismiryhmien kättämä kohde: ne tuovat asiakkaitaan harjoittamaan maanalaista leiritymistä. Suuaukolle oli rakennettu pieni koppero, jossa voi vaihtaa varusteita tai odotella vuoroaan kuivana, ja suuaukon yli kulki paksu kaapeli, jossa roikkuviin mailloneihin laskeutumisköysi kiinnitettiin. Vara-ankkurina ja lähestymislinjana toimi kuilun edessä sijaitseva kivenlohkare. Stuart riggasi, ja minä seurasin toisena. Kololla oli syvyyttä noin 50 metriä, ja siinä oli yksi väliankkuri, noin ⅔ matkalla alas. Päivänvalo ulottui aivan pohjalle saakka. Erittäin näyttävä ja kiva laskeutuminen – ja samaa voi sanoa koko luolasta.

Lue loppuun

3.8. Yhdeksän kilometrin luolavaellus (PSM: Tête Sauvage – EDF)

Läpiretket, joiden sisäänkäynnit ovat etäällä toisistaan, vaativat aina melkoisen autosäädön. Niin myös PSM, jonka ala- ja yläsisäänkäyntien välinen kävely veisi pinnallakin tuntitolkulla aikaa. Tästä syystä amerikkalainen Andy ilmaantui leiriin noin 8.30 vuokra-Volvollaan, joka valitti jäähdytysnestevajetta. Bensakin oli vähissä. Hetken ihmettelyn jälkeen se kuitenkin todettiin ajokuntoiseksi. Hyppäsin Paul T:n autoon, ja ajoimme peräkanaa Vernan parkkikselle, mihin jätimme Andyn auton odottamaan paluutamme. Sitten nousimme kaikki Paulin kyytiin, ja hän vei meidät ylös PSM:n laskettelukeskukseen, Tête Sauvagen lähestymiskävelyn alkuun.

Hetken odottelun jälkeen Mindy ja Brian liittyivät joukkoomme – amerikkalaisten majoitus oli mökissä laskettelukeskuksen liepeillä, ja he tulivat kävellen. Yhdessä reippailimme aurinkoisen puolen tunnin lähestymisen luolalle. Muistin peräti reitinkin oikein. Jälleen kerran varusteita vaihtaessa keskellä upeaa vuoristomaisemaa ja kauniin sinisen taivaan alla sitä mietitytti, miksi tämän sijaan pitäisi mennä tuohon pieneen pimeään koloon tuossa vieressä, mutta onhan sen vaan paljon jännempää.

Lue loppuun

30.7. Pierre-Saint-Martin ja Pic d’Arlas

IMG_6735Eka täysi päivä PSM-ekspeditiosta valkeni pilvisenä ja sumuisena, ja kun vähän yhdeksän jälkeen lähdimme leiristä kohti Pierre-Saint-Martinin (tuttavien kesken PSM) solaa, oletin sään olevan ylhäällä sama. Vaan puolisen tuntia ajettuamme putkahdimmekin ulos pilvestä mitä aurinkoisimpaan pilvettömään päivään. Allamme ja takanamme laaksot olivat pilvien peitossa, mutta ylhäällä, PSM:n laskettelukeskuksen liepeillä, oli täydellisen kaunis kesä. En ollut tajunnut odottaa näin suurta eroa, joten minulla ei tietenkään ollut esimerkiksi aurinkorasvaa mukana. Sain sitä paremmin varautuneelta kaverilta, mutta en kuitenkaan tarpeeksi, kuten myöhemmin kävi ilmi.

IMG_6745SWCC:n neljän auton karavaani eteni korkeimpaan asfalttipintaiseen paikkaan mitä löysimme, ja siitä ylemmäs rinteisiin jalkaisin. Neljä meistä oli vain roudareina, ja kaksi tiimiä oli menossa maan alle. Ensimmäinen porukka lähtisi riggaamaan Tête Sauvagea, luolaston suosituinta köysisisäänkäyntiä. Sinne oli noin puolen tunnin kävely, ja kolo löytyi varsin helposti, vaikka sitä ei enää peittänytkään hassu vanha puutorni, joka siinä oli ollut SWCC:n edellisellä ekspeditiolla vuonna 1995. Kun ykköstiimi jäi varustautumaan köysioperaatiotaan varten, muu lauma jatkoi kohti seuraavaa sisäänkäyntiä.

Lue loppuun

27.7. Mahtava Mortero, viimeinkin!

Kun toinen iskujoukko, Duncan, Elina ja Aki, suuntasivat ennen kymmentä kohti Tonion sisäänkäyntiä, olin enemmän huolissani kuin olen ollut mistään retkestä, jolla en itse ole ollut. Minun nimittäin piti alunperin myös lähteä mukaan Tonio-Cañuela-läpiretkelle, jonka olin jo kerran aiemmin suorittanut. Olisin ehkä ollut avuksi suunnistuksessa, ja tavallaan tuntui, että minun olisi kuulunut olla retkellä. Toisaalta juuri siksi, että olin jo käynyt kyseisessä luolassa, halusin itsekkäästi mennä toisaalle, uuteen luolaan, joka oli ollut tehtävälistallani jo pitkään. Siispä annoin Team Toniolle koordinaatit parkkipaikoille ja kaiken ohjeistuksen mitä suinkin muistin, ja suuntasin itse toisen tiimin eli Jannen ja Mirin kanssa kohti eilen paikallistamaani Morteroa.

Koska parkkis ja kävely olivat etukäteen tiedossa, oli Morteron lähestyminen lyhyt ja leppoisa, alle vartin kävely, ja lopulta myös aika selkeä. Kyltiltä kivikeolle, kivikeon osoittamaa polkua vasemmalle neljän tien risteyksestä, suoraa eteenpäin ohi parin puiden täyttämän syvänteen, kunnes epämääräiseksi muuttunut polku jälleen löytyi selkeänä, ja kulki kohti oikeaa läpi kivikon, sitten taas loivasti vasemmalle kaartaen, doliinin pohjalle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAVaihdoimme varusteita painanteen pohjalla ennen poikkarikaapeleita. Aurinko paistoi aivan liian kuumana. Viileyttä ei myöskään löytynyt luolan alusta: Morteron valtava, vihreä kolo on valoisa aivan pohjalle asti. Astelimme varovasti jyrkkää mutaista rinnettä alas köysien alkuun. Näytti kovasti siltä, että sisäänmeno oli jo valmiiksi rigattu. Koska minulla kuitenkin oli köysi mukana, päätin, että voisin tuplarigata sen harjoituksen vuoksi. Aloitin siis ekasta pultista ja asensin oman köyden valmiin kaveriksi. Yritin parhaani mukaan edetä kuin valmista köytä ei olisi. Köydet olivat kohtalaisen helpot säätää, koska kyseessä oli loivasti laskeutuva ramppi usealla väliankkurilla. Vain aivan viimeinen pätkä ennen pohjaa oli pystysuora ja vähän jännempi, kun ankkuripiste oli tyhjän päällä. Sekään ei ollut kovin korkealla, matkaa alas oli ehkä kymmenisen metriä. Koko köysioperaatio kesti noin tunnin, joten erityisen nopea en ollut, mutta voinpa ainakin todeta, että olisimme päässeet alas ilman espanjalaista köyttäkin.

Lue loppuun

25.7. Gandaran vasen käsi

Nukuin yöni surkean huonosti heräillen kaiken maailman piippauksiin ja naksauksiin ja ihmetellen, mitä hittoa tekisin retkien suhteen. Lopulta päädyin toteamaan, että käytännössä viime Cantabrian-vierailustani lähtien olen vältellyt vaikeampia retkiä, ja ehkä nyt olisi aika vaihteeksi kokeilla sellaista. Olin sentään valmistautunut tälle reissulle parin kuukauden reippaalla juoksutreenillä, ja olin jopa ihan kohtalaisessa iskussa. Siispä aamukasilta ylös ja tavaraa läjään.

Noin kymmeneltä minä, Elina, Aki ja Duncan hyppäsimme vuokra-autoon ja otimme suunnan kohti Asónin laakson laitaa ja Gandaran alaparkkia. Gandara on luola, josta en oikeastaan koskaan ole pitänyt, vaan pikemminkin päinvastoin. Aina sinne kuitenkin päätyy, ja tällä kertaa tarkoitus oli mennä pidemmälle kuin missä olin koskaan käynyt.

Tuttu parkkis, lyhyt lähestymnen ylös puskaista rinnettä, ja kolosta sisään isoon sorarinteeseen aivan pinnan alla. Kipaisimme läpi alun isot käytävät ja rasittavan könykonttausosuuden aina ensimmäisen köyden alkuun noin tunnissa. Sitten oli vastassa ensimmäinen iso haaste: noin 40-metrisen köysiosion riggaus. Pultitus oli hämmentävästi kahdessa tasossa: ylhäällä poikkarilinja ja ankkuri, alhaalla aiemmilla retkillä käyttämämme ankkuri, jota nytkin päädyimme hyödyntämään. Sen pultit olivat niin ylhäällä, että riggaustiimi pääsi harjoittamaan luovaa akrobatiaa, jossa Elina toimi jalkaotteena Duncanille. Minä ja Aki odottelimme jokseenkin koleassa käytävässä. Onneksi oli avaruushuopa.

Lue loppuun

15.8. Vesiputouslaskeutumisia

Myös maanantaina kävimme aamupäivästä kuuntelemassa pari luentoa ja törmäilemässä tuttaviin festarialueella, mutta lähdimme kohti luolia hieman aiemmin, joskus kahden-kolmen välillä. Tiimijako oli sama kuin elein: Elli ja Janne lähtivät katsomaan Yordas Pot – Yordas Cave -retkeä, minä, Elina ja Mika hieman pidempää läpiretkeä Swinsto Holesta Valley Entrancelle. Molemmat systeemit, kuten koko joukko muitakin luolastoja, löytyivät Kingsdalen laaksosta, joten kuljimme perille samalla kyydillä. Laaksossa olikin tienvierus täynnä autoja.

Swinsto HoleSwinston lähestyminen oli kohtalaisen jyrkkä ylämäki, eikä oma pohjakunta oikein vakuuttanut. Kukkulan laen saavutettuamme kävelimme tietenkin vielä ohi suuaukosta. Minua alkoi epäilyttää, että olemme liian kaukana, joten palasin polkua palan matkaa takaisin, ja sieltähän se kolo löytyi, ei ihan puron uomasta vaan vähän sivusta, vaikka luolaankin puro kyllä solisi. Vermeet päällä oli turkasen kuuma, koska sää oli epätyypillisen aurinkoinen brittiläiseksi. Sujahdin ensimmäisenä kutsuvaan pimeään, märkään viileyteen.

Lue loppuun