3.4. Mutkikas kotimatka

Koska olin edellisenä iltana laiskotellut, soi viimeisenä päivänä herätys klo 7.30, jotta ehtisin saada kaiken kasaan ennen lähtöä. Olin luvannut olla vapaaehtoinen junamatkustaja myös paluusuuntaan. Meitä oli kahdeksan ihmistä kamoineen ja yksi valtava köysisäkki, ja kaikkien sovittaminen yhteen isoon ja yhteen varsin pieneen autoon olisi mennyt haastavaksi. Kiitos varhaisen herätyksen ehdin mainiosti pakata kamppeeni, käydä viimeisen kerran brittiläisessä suihkussa (ei tule ikävä) ja syödä aamupalaa.

IMG_7840Kymmenen kieppeillä Dare heitti minut Settlen somalle vanhalle juna-asemalle. Keli oli niin tympeän sateinen, ettei lähteminen edes juuri harmittanut. Tasan ajallaan klo 10.32 saapui pieni dieseljuna kohti Leedsiä. Tunnin matka tuntui lyhyeltä–eihän siinä ehtinyt edes kirjottaa kokonaista päivää päiväkirjaa. Leedsissä vaihtoaikaa oli sen verran, että ehdin noutaa kahvin ennenkuin oli aika hypätä toiseen junaan. Sillä olin perillä Manchesterin kentällä jo hieman yhden jälkeen.

Olin juuri ehtinyt etsiytyä kentällä ravintolaan selaamaan ruokalistaa kun paikalle ilmaantuikin jo ensimmäinen autokunta eli Elina, Jaakko ja Tor, jotka liittyivät seuraani. Jälkimmäinen porukka saapui sopivasti kun olimme saaneet syötyä ja maksettua, ja oli aika siirtyä jokaisen matkan tympeimpään osuuteen. Lentokenttärutiini oli tasan niin ärsyttävä kuin se pahimmillaan on; jonoteltiin sinne sun tänne, laukkuja turvatarkisteltiin hitaasti ja huolella, ja tietenkin lentokin oli myöhässä. Istuimme ainakin tunnin Starbucksissa kuluttamassa aikaa.

Kiitos vastatuulen, jonkun teknisen vian, ja sitten vielä koko Euroopan lentohallinnointia sotkeneen Eurocontrolin tietokonevian, pääsimme lopulta lähtemään liikenteeseen yli tunnin aikataulusta jäljessä. Helsinkiin laskeuduimme siis vasta lähempänä puoltayötä. Onneksi sain taas kyydin kotiovelle, ja viimein yhden maissa pääsin omaan sänkyyn nukkumaan.

Mainokset

29.3. Oppimiskokemuksia (Calf Holes – Browgill Cave)

Suomen luolaseuran pääsiäisretken kohteena oli Yorkshire Dales pohjois-Englannissa, ja mukaan oli lähdössä yhteensä kahdeksan ihmistä Suomesta, sekä pari paikallisvahvistusta. Koska osa porukasta oli tulossa ihan läheltäni, en joutunut aamulla heräämään ihan niin varhain kuin joskus aiemmin. Se ei juuri lämmittänyt, kun nukuin niin huonosti, että herättyäni tuntui kuin en olisi levännyt ollenkaan. Osittain stressasin reissua ylipäänsä, osittain sitä, että olimme lähdössä kentälle myöhemmin kuin yleensä yksikseni menisin.

Tiimi Mikko ja Tor poimi minut matkaansa vähän kuuden jälkeen, ja kentällä olimme puoli seitsemän kieppeillä, kun lennon lähtöaika oli 8.15. Lentokentällä oli pahempi kaaosruuhka kuin olen koskaan nähnyt, kiitos pääsiäisen lähtöliikenteen. Laukunjättöpisteelle oli kauhea jono, samoin turvatarkastuksiin. Minua ärsytti ja huolestutti.

Lopulta olimme lähtöportilla noin 15 minuuttia ennen koneeseen nousua. Toista porukkaa ei näkynyt missään. Soittelin perään, että ovatkohan tulossa, ja olivathan he; Dare, Taina ja Karo saapuivat paikalle ihan viimeisten joukossa, mutta kuitenkin ajoissa. Minun neuroottisuudelleni naureskeltiin. En arvostanut. Tämä oli päivän ensimmäinen opetus: ensi kerralla otan ehkä kuitenkin sen bussin ja olen kentällä tavalliseen tapaani kahta tuntia aiemmin, että ehdin rauhassa juoda aamukahvini.

Lue loppuun

10.12. Illaksi kotiin?

Sunnuntaille lupailtiin lumisadetta, joka todennäköisesti aiheuttaisi Brittilässä jonkinlaisen kaaoksen. Olimme siis päättäneet lähteä ajamaan kohti Heathrowta hyvissä ajoin, vaikka lentomme oli vasta seitsemän jälkeen illalla. Koottuamme kamppeemme majalta ajoimme ensin Mirin ja Duncanin kanssa brunssille farmikauppaan, joka tarjosi perinteistä English Breakfastia. Se oli juuri niin tuhtia ja rasvaista kuin asiaan kuuluu. Hyvin ruokittuina hyvästelimme paikallisjäsenemme ja aloitimme autoseikkailun seuraten googlen ohjetta vähiten ruuhkaisesta reitistä. M4-moottoritie oli jo tässä vaiheessa osittain suljettu sään vuoksi, joten käytimme taas eteläisempää M3-vaihtoehtoa.

Ihme kyllä ajomatkalla emme kohdanneet mitään hankaluuksia; jännittävin asia olivat Fromen kylään hyväntekeväisyysajelulle matkalla olleet pari tusinaa traktoria. Olimmekin lentokentän liepeillä palauttamassa autoa vuokraamolle jo kahden jälkeen. Parempi liian varhain kuin toisin päin. Laukutkin sai jo jättää kentällä sisään, joten siirryimme turvatarkastuksen läpi odottamaan.

Sitten odotimme, odotimme, ja odotimme vähän lisää. Shoppailimme tuliaisia ja söimme varsin maukkaan lentokenttäillallisen. Infotaulut olivat täynnä myöhästyneitä ja peruttuja lentoja. Meidän lentomme näytti pitkään olevan aikataulussa, kunnes lähtöajan lähestyessä tauluun ilmestyi teksti ”Please wait”. No, vastahan tässä oli yli neljä tuntia odotettu. Odotettiin siis lisää. Sainpahan ainakin kaiken odottelun myötä päiväkirjani ajan tasalle.

Yli tuntia aikataulun mukaisen lähtöajan jälkeen meille viimein kerrottiin lähtöportin numero, joten pääsimme jatkamaan odottamista portilla. Lentomme pääsi liikkeelle lähempänä puoli kymmentä Brittein aikaa. Aikataulun mukaan sen olisi pitänyt olla Helsingissä 00:15 Suomen aikaa. Kiitos kahden tunnin myöhästymisen, se laskeutui oikeasti lopulta noin 2:20. Puoli kolmelta aamuyöllä Helsinki-Vantaa oli ihan tyhjä, laukkujen saaminen tuntui kestävän ikuisuuden, ja taksijono oli turkasen pitkä, koska julkisia ei juuri ollut tarjolla. Vihdoin ja viimein, puoli neljän jälkeen, pääsin kuitenkin kotiin ja petiin. Ajatukset olivat vielä maan alla, ja tuntui täysin epätodelliselta, että seuraavana päivänä pitäisi mennä töihin.

9.12. Elämäni kaunein konttaus (Upper Flood Swallet)

Lauantain retkeksi oli jo hyvissä ajoin järkätty vierailu Upper Flood Swallet -nimiseen luolastoon. Sinne pääsee vain paikallisen oppaan kanssa, joten retket pitää sopia etukäteen. Duncan harjoitteli parhaillaan päästäkseen oppaaksi, ja oli ehdottanut retkeä meille. Vanhempana oppaana ja kouluttajana retkellä toimi Richard C., joka kertoi vetäneensä Upper Floodiin yli sata retkeä. Luolan maine on kontaus-, ryömintä- ja änkemispainotteinen, mutta alun haasteiden jälkeen tarjolla olisi suuria käytäviä ja Mendipin parhaita luolamuotoja. Odotin retkeä pienellä jännityksellä, mutta myös suurella innolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAKokoonnuimme aamukymmeneltä Mendip Caving Groupin majalle. Se sijaitsee kävelymatkan päässä suuaukolta, ja kerho hallinnoi luolaanpääsyä. Vaihdettuamme varusteisiin MCG:n pienessä pukuhuoneessa lähdimme kävelemään kauniin kirpeän talvisään läpi kohti luolaa. Miri ja Mika taittoivat alkumatkan kanssamme, ja jatkoivat maanpäällistä reippailuretkeä kun minä, Jukka, Pasi, Duncan ja Richard avasimme kuoppaisten nummien keskeltä pyöreän viemärinluukun maan syvyyksiin.

Sisäänmeno oli parimetrinen pystysuora betoniputki. Sitä seurasi pitkä pätkä sorapohjaista kaivettua käytävää, jossa kyyrykäveltiin ja kontattiin. Kuljin toiseksi viimeisenä, ja perässäni tuleva Richard kertoi, miten tunnelia oli vuosikausia kaivettu, ensin Wessexin ja MCG:n yhteisenä projektina, sitten kerhojen riitaannuttua vain MCG:n voimin. Konttaus kävi välillä märemmäksi, kunnes putkahdimme isoon ja kauniiseen kammioon, jossa oli suuria pillejä, flowstonea ja tippukiviä: Midnight Chamber, luolankaivajien ensimmäinen läpimurto. Näkymää ihastellessamme sekä Richard että Duncan vain totesivat että ”ei tämä vielä mitään, odottakaahan vain”.

Lue loppuun

5.12. Menomatka Mendipiin

Aamun kysymys oli, miksi näitä reissuja varten tulee aina varattua niin pirun varhaiset lennot. Kun halusin tapani mukaan olla kentällä hyvissä ajoin, oli herätys tällä kertaa kello 4:15 ja bussipysäkille lähtö 4:50. Olinkin perillä kaksi ja puoli tuntia ennen lennon lähtöä. Ehdin kaikessa rauhassa odotella kahvilassa ja portilla. Muuta porukkaa vaan ei näkynyt. Portilta kuulutettiin, että koneeseen nousu alkaa kymmenen minuutin kuluttua – eikä vieläkään muita! Viimein, kun ensimmäiset matkustajat olivat jo jonottamassa sisään, Jukka ilmestyi, ja hetkeä myöhemmin myös Mika ja Pasi. Suomen luolaseuran joulukuinen iskujoukko Mendipille oli koossa.

Lento oli erittäin miellyttävä, koska kone oli hieno uutuuttaan kiiltävä Airbus A350 viihdeasemineen ja maisemakameroineen. Olin ajatellut nukkua, mutta innostuin leffavalikoimasta ja käytinkin aikani katsoen Pacific Rimiä. Mainio robottimättö! Perillä selvisimme kohtalaisen näppärästi autovuokraamolle. Siellä huvituin ihan liikaa siitä, että Sixtillä oli näytillä sama satunnainen joulueläin kuin viime vuonna, paitsi että nyt sillä oli sarvet.

Autoilun alussa kohtasimme lieviä reitinlöytöhaasteita, koska Mikan GPS ei halunnut pysyä kartalta. Lopulta kuitenkin osuimme M3-moottoritielle kohti länttä, jolta varsin pian poikettiin pienemmille teille. Lounaspaikaksi osui Pophamin pienkonekentän vieressä oleva ”diner”, hassu yhdistelmä brittiä ja amerikkalaista. Sentään sieltä sai pakollisen fish & chipsin.Stonehenge-Selfie

Koska kellään ei ollut erityinen kiire perille, päätimme turismoida matkan varrella olevassa Stonehengessä. £17,5 oli aika suolainen hinta kivien katselusta, mutta kerrankos sitä; viimeksi olin ollut täällä vuonna 1994. Vierailijakeskuksen museo oli sopivan pieni väsyneessäkin mielentilassa katsottavaksi. Ukona oli melko koleaa, joten onneksi päänähtävyyden luo pääsi bussikyydillä. Täytyy todeta, että esihistorialliset kehäkivet taisivat tehdä minuun isomman vaikutuksen lapsena, mutta olivat ne toki edelleen hämmentäviä ja kiehtovia.

Lue loppuun

11.8. Saint-Engrace – Tardets – Bayonne – San Sebastian – Bilbao

Kolmen viikon luolaloman pitkä paluumatka alkoi perjantaiaamuna. Heräsin seiskalta jotta ehtisin pakata. Yöllä oli satanut lisää, joten kaikki kamat olivat vieläkin läpimärkiä, mutta ei auttanut kuin tunkea ne rinkkaan. Mahtuminen ei ollut ongelma, mutta painavalta setti kyllä tuntui. Kellään ei ollut vaakaa, ja hieman huoletti, olisiko se yli painorajan. Kaiken kaikkiaan fiilis oli haikea ja krapulainen. Respan täti taisi laskuttaa ylihintaa tax de séjourin osalta, mutta tajusin tämän vasta jo palattuani telttakylään, enkä halunnut olla hankala. Hintaa tuli joka tapauksessa vain vajaa 100€ koko viikon leireilylle.

Viimeiset hyvästelyt kyyneliä nieleskellen, ja hyvissä ajoin ennen kymmentä vielä kerran Richardin pakun kyytiin. Hän ja Gareth pudottivat minut Tardetsiin bussipysäkille, ja jatkoivat kohti pohjoista ja via ferrataa. Minä en jaksanut kantamukseni kanssa vaivautua edes kahvilaan asti, vaan odotin melkein kolme varttia pysäkillä. 10.55 eli hieman myöhässä saapui menomatkalta tuttu bussi 811 kohti Bayonnea. Se tuli yllättävän täyteen, etenkin kun matkan lukemattomista kylistä nousi vielä lisää väkeä kyytiin. Itse torkuin suurimman osan matkasta.

Lue loppuun

8.8. Pikamatka kuilusta toiseen (PSM: Tête Sauvage – SC3)

Herätys soi 6.30, ja fiilis oli tyypillinen isoa retkeä edeltävä plääh, lievä pahoinvointi ja väsymys. Minulla oli parikin syytä olla erityisen huolissani tästä retkestä. Ensinnäkin se olisi pisin sarja köysinousuja mitä olen tehnyt aikoihin: SC3:sta ylöspääsy vaatisi yli 300 metrin nousemisen. Lisäksi stressasi se, että olin tunkenut mukaan vauhdikkaaseen ja kovakuntoiseen porukkaan: Gareth ja Richard, jotka olivat vetäneet SC3-EDF-retken ennätysajassa, ja Morgan, jota en tuntenut ennalta, mutta joka pitkänä laihana kundina vaikutti siltä, että luultavasti etenisi minua nopeammin. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan enää tullut mieleen harkita väliin jättämistä, vaan aamupalaa naamaan ja Richardin pakulla ylös kohti PSM:ää.

Yritimme päästä autolla aiempaa lähemmäs sisäänkäyntiä, eli ajelimme luovaa rallia erinäisillä laskettelukeskuksen juuri ja juuri auton mentävillä väylillä. Lopulta vastaan tuli kuitenkin niin jyrkkä rinne ettei paku selvinnyt siitä, ja jouduimme pysäköimään aika kauas tavoitteestamme. Sentään olimme hieman aiempaa parkkipaikkaa ylempänä, ja kävely oli 20 minuuttia puolen tunnin asemesta. Varusteita vaihdettiin ankeassa tihkusateessa. Taas tuli ihmeteltyä, miksi hitossa tätä tehdään.

Koko yön sateen jäljiltä oli leirikeskuksen ohi virtaava joki ollut tosi korkealla, ja kolmas asia, josta olin huolissani, oli veden määrä luolassa. Kuvausten perusteella Tête Sauvagen köysiosuuksista osa muuttuu korkean veden aikaan kulkukelvottomiksi. Varasuunnitelmamme oli, että jos TS:ssa olisi liikaa vettä, kääntyisimme ympäri ja suuntaisimme läpiretken sijaan saman tien purkamaan köysiä SC3:sta.

Lue loppuun