2.1. Survivor: Sump One (Swildon’s Hole)

Viimeisenä kokonaisena matkapäivänämme otimme aamusta suunnan kohti etelää ja Mendip Hillsiä, missä tarkoitus oli moikata kavereita ja nähdä vähän erilaista luolaa. Ajomatka sujui enimmäkseen leppoisasti, paitsi että loppuvaiheessa päädyimme taas jollekin järkyttävälle kärrypolulle. Pysyimme kuitenkin varsin hyvin suunnittelemassamme aikataulussa, eli saavuimme Englannin puolelle, Wessex Cave Clubin majalle Priddyn kylään, noin kello yhden aikaan.

Wessexillä tapasimme Duncanin, joka oli tulossa viemään meitä luolaan. Lyhyen neuvottelun jälkeen muotoutui suunnitelmaksemme käydä kiertelemässä Swildon’s Holen alkuosassa. Perinteistä Short Roundtripiä emme pääsisi suorittamaan, koska sen kuivemmissa osissa sijaitseva Mud Sump -niminen ahtaikko ei tällä hetkellä ollut kuljettavissa. Retken oli tarkoitus olla lyhyt ja helpohko; aika-arvio oli kolmisen tuntia. Ennen luolaanlähtöä harjoittelimme tikaskiipeilyä majan pihalla olevassa tornissa. Saman harjoituksen olimme tehneet edelliselläkin Swildon’s-retkelläni, mutta retki oli lopulta jäänyt lyhyeksi ja tikkaat kiipeämättä, koska luolassa oli niin paljon vettä. Tällä kertaa joen pinta oli matalammalla, mikä pitäisi tehdä etenemisestä helpompaa.

Ulkona oli viileämpää kuin minään päivänä Walesissa kun kävelimme laidunmaiden halki Wessexiltä Swildon’sin hassulle sisäänkäyntitönölle. Vetinen luukku tönön lattiassa näytti edelleen kohtalaisen hurjalta, mutta ei yhtä mielipuoliselta kuin viimeksi, ja totta tosiaan siihen laskeuduttua ei vettä ollut edes polviin asti. Samoin kuin edellisellä visiitillä, lähdimme sisäänkäynnin kammiosta könyämään kuiviin ryömintöihin, jotka tunnetaan nimellä the Zig-Zags. Ne toivat meidät kammioon, minkä myös muistin edelliskerralta. Siellä oli seinässä kolo, josta pääsisi ryömimään kohti New Grottoes -nimistä luolan osaa.

Lue loppuun

Mainokset

23.8. Laumaköysittelyä (Totengrabenhöhle)

Alunperin olimme menossa Totengrabenhöhle-nimiseen vertikaaliluolaan sunnuntaina, mutta aikataulusyistä päädyimme siirtämään sen torstaille. Siispä taas oli aikainen herätys, kamojen kasaus, ja liikkeellelähtö ennen kasia. Kuten pelkäsimme, päivän tiimi osoittautui taas valtavaksi: kaksi opasta ja kymmenen luolaajaa. Köysiretkelle tämä on aivan tolkuttoman iso porukka. Ajoimme letkana noin kahdeksan kilometriä kylän yläpuolella sijaitsevan Langbathsee-järven parkkipaikalle, mistä lähti kävely luolalle. OLYMPUS DIGITAL CAMERAKäveltävää oli noin puolitoista tuntia, tietenkin taas ylämäkeen. Päinvastoin kuin maanantaina, kesto oli oikeastikin näin pitkä. Tein myös sellaisen virheen, että lähdin kapuamaan saappaissa ja neopreenisukissa sekä shortseissa, niin että saappaiden reunat jäivät paljasta säärtä vasten, ja hiersivät ihon komeasti rikki. Muuten nousu oli hieno: vuorenrinteet ilmestyivät näköpiiriin, ja lähestyivät kunnes saavutimme aivan niiden juuren.

Viimeinen osuus luolan suulle oli paljaalla kalliolla, lopuksi köyttä pitkin. Toinen oppaista sekä ranskalainen luolasukeltajasetä menivät ensimmäisinä sisään ja riggasivat siihen uuden köyden. Richard, minä ja Tor seurasimme lähellä kärkeä. Muun porukan muodostivat toinen paikallinen, kolme romanialaista, ja kolme kiinalaista nuorta naista. Viimeksimainitut olivat Euroopassa lähinnä EuroSpeleon takia, ja yksi heistä ei puhunut juuri lainkaan englantia. Vaikuttavan innokasta, että he olivat lähteneet näin pitkälle nähdäkseen Itävallan luolia.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Luola alkoi lyhyellä poikkarilla ekan köysiankkurin luo. Siinä ei alunperin ollut lähestymislinjaa ollenkaan, vain y-ankkuri kahden seinän välissä, parikymmenmetrisen pudotuksen päällä. Poikkari oli niin helppo, ettei se häirinnyt edes minua, mutta isoja, vaihtelevantasoisia ryhmäretkiä ajatellen tämä ei ollut kovin luottamustaherättävä riggausratkaisu. Vielä vähemmän luottamusta herätti se, että seinistä ropisi irtokiviä monesta kohtaa. Tor yritti pudotella niitä, mutta parin murikan tiputtaminen johti siihen, että irtosälää löytyi vain enemmän ja enemmän. Ilmeisesti parasta siis olisi vain liikkua todella varovasti ja olla koskematta seiniin, jos sen voi välttää.

Lue loppuun

21.8. Miniklettersteig

Tiistaina oli viimein aika vetää hieman henkeä. Kun osa porukasta lähti luolaan valokuvaamaan, me muut nukuimme pitkään, ja kävimme kaikessa rauhassa kaupassa. Oli ihanaa saada jääkaappiin muutakin kuin kolaa ja kinkkua. Toisen aamiaisen äärellä puimme päivän suunnitelmia. Lopulta syntyi ajatus lähteä katsomaan lähistön helpohkoa ja lyhyttä via ferrataa tiimillä minä, Richard ja Elina.

IMG_9336Ewige Wandin seinämä kiipeilyreitteineen ja via ferratoineen (tai saksalaisittain Klettersteigeineen) sijaitsi lähellä Bad Ischliä; pysäköinti oli Rathlucken Hütten parkkipaikalle. Sää oli todella kuuma, kolmenkymmenen asteen kieppeillä. Tuntui pähkähullulta lähteä kallioseinälle paistumaan, mutta kun kerran tänne oli ajettu, pitihän se mennä tarkistamaan. Vartin metsäkävelyn jälkeen saavutimme kallioseinämän sekä siihen louhitut lyhyet tunnelit, joista yhden suulta lähti seinän ympäri ja ylös kaapeli sekä sarja metallitappeja otteiksi. Tässä se nyt oli.

Lue loppuun

3.4. Mutkikas kotimatka

Koska olin edellisenä iltana laiskotellut, soi viimeisenä päivänä herätys klo 7.30, jotta ehtisin saada kaiken kasaan ennen lähtöä. Olin luvannut olla vapaaehtoinen junamatkustaja myös paluusuuntaan. Meitä oli kahdeksan ihmistä kamoineen ja yksi valtava köysisäkki, ja kaikkien sovittaminen yhteen isoon ja yhteen varsin pieneen autoon olisi mennyt haastavaksi. Kiitos varhaisen herätyksen ehdin mainiosti pakata kamppeeni, käydä viimeisen kerran brittiläisessä suihkussa (ei tule ikävä) ja syödä aamupalaa.

IMG_7840Kymmenen kieppeillä Dare heitti minut Settlen somalle vanhalle juna-asemalle. Keli oli niin tympeän sateinen, ettei lähteminen edes juuri harmittanut. Tasan ajallaan klo 10.32 saapui pieni dieseljuna kohti Leedsiä. Tunnin matka tuntui lyhyeltä–eihän siinä ehtinyt edes kirjottaa kokonaista päivää päiväkirjaa. Leedsissä vaihtoaikaa oli sen verran, että ehdin noutaa kahvin ennenkuin oli aika hypätä toiseen junaan. Sillä olin perillä Manchesterin kentällä jo hieman yhden jälkeen.

Olin juuri ehtinyt etsiytyä kentällä ravintolaan selaamaan ruokalistaa kun paikalle ilmaantuikin jo ensimmäinen autokunta eli Elina, Jaakko ja Tor, jotka liittyivät seuraani. Jälkimmäinen porukka saapui sopivasti kun olimme saaneet syötyä ja maksettua, ja oli aika siirtyä jokaisen matkan tympeimpään osuuteen. Lentokenttärutiini oli tasan niin ärsyttävä kuin se pahimmillaan on; jonoteltiin sinne sun tänne, laukkuja turvatarkisteltiin hitaasti ja huolella, ja tietenkin lentokin oli myöhässä. Istuimme ainakin tunnin Starbucksissa kuluttamassa aikaa.

Kiitos vastatuulen, jonkun teknisen vian, ja sitten vielä koko Euroopan lentohallinnointia sotkeneen Eurocontrolin tietokonevian, pääsimme lopulta lähtemään liikenteeseen yli tunnin aikataulusta jäljessä. Helsinkiin laskeuduimme siis vasta lähempänä puoltayötä. Onneksi sain taas kyydin kotiovelle, ja viimein yhden maissa pääsin omaan sänkyyn nukkumaan.

29.3. Oppimiskokemuksia (Calf Holes – Browgill Cave)

Suomen luolaseuran pääsiäisretken kohteena oli Yorkshire Dales pohjois-Englannissa, ja mukaan oli lähdössä yhteensä kahdeksan ihmistä Suomesta, sekä pari paikallisvahvistusta. Koska osa porukasta oli tulossa ihan läheltäni, en joutunut aamulla heräämään ihan niin varhain kuin joskus aiemmin. Se ei juuri lämmittänyt, kun nukuin niin huonosti, että herättyäni tuntui kuin en olisi levännyt ollenkaan. Osittain stressasin reissua ylipäänsä, osittain sitä, että olimme lähdössä kentälle myöhemmin kuin yleensä yksikseni menisin.

Tiimi Mikko ja Tor poimi minut matkaansa vähän kuuden jälkeen, ja kentällä olimme puoli seitsemän kieppeillä, kun lennon lähtöaika oli 8.15. Lentokentällä oli pahempi kaaosruuhka kuin olen koskaan nähnyt, kiitos pääsiäisen lähtöliikenteen. Laukunjättöpisteelle oli kauhea jono, samoin turvatarkastuksiin. Minua ärsytti ja huolestutti.

Lopulta olimme lähtöportilla noin 15 minuuttia ennen koneeseen nousua. Toista porukkaa ei näkynyt missään. Soittelin perään, että ovatkohan tulossa, ja olivathan he; Dare, Taina ja Karo saapuivat paikalle ihan viimeisten joukossa, mutta kuitenkin ajoissa. Minun neuroottisuudelleni naureskeltiin. En arvostanut. Tämä oli päivän ensimmäinen opetus: ensi kerralla otan ehkä kuitenkin sen bussin ja olen kentällä tavalliseen tapaani kahta tuntia aiemmin, että ehdin rauhassa juoda aamukahvini.

Lue loppuun

10.12. Illaksi kotiin?

Sunnuntaille lupailtiin lumisadetta, joka todennäköisesti aiheuttaisi Brittilässä jonkinlaisen kaaoksen. Olimme siis päättäneet lähteä ajamaan kohti Heathrowta hyvissä ajoin, vaikka lentomme oli vasta seitsemän jälkeen illalla. Koottuamme kamppeemme majalta ajoimme ensin Mirin ja Duncanin kanssa brunssille farmikauppaan, joka tarjosi perinteistä English Breakfastia. Se oli juuri niin tuhtia ja rasvaista kuin asiaan kuuluu. Hyvin ruokittuina hyvästelimme paikallisjäsenemme ja aloitimme autoseikkailun seuraten googlen ohjetta vähiten ruuhkaisesta reitistä. M4-moottoritie oli jo tässä vaiheessa osittain suljettu sään vuoksi, joten käytimme taas eteläisempää M3-vaihtoehtoa.

Ihme kyllä ajomatkalla emme kohdanneet mitään hankaluuksia; jännittävin asia olivat Fromen kylään hyväntekeväisyysajelulle matkalla olleet pari tusinaa traktoria. Olimmekin lentokentän liepeillä palauttamassa autoa vuokraamolle jo kahden jälkeen. Parempi liian varhain kuin toisin päin. Laukutkin sai jo jättää kentällä sisään, joten siirryimme turvatarkastuksen läpi odottamaan.

Sitten odotimme, odotimme, ja odotimme vähän lisää. Shoppailimme tuliaisia ja söimme varsin maukkaan lentokenttäillallisen. Infotaulut olivat täynnä myöhästyneitä ja peruttuja lentoja. Meidän lentomme näytti pitkään olevan aikataulussa, kunnes lähtöajan lähestyessä tauluun ilmestyi teksti ”Please wait”. No, vastahan tässä oli yli neljä tuntia odotettu. Odotettiin siis lisää. Sainpahan ainakin kaiken odottelun myötä päiväkirjani ajan tasalle.

Yli tuntia aikataulun mukaisen lähtöajan jälkeen meille viimein kerrottiin lähtöportin numero, joten pääsimme jatkamaan odottamista portilla. Lentomme pääsi liikkeelle lähempänä puoli kymmentä Brittein aikaa. Aikataulun mukaan sen olisi pitänyt olla Helsingissä 00:15 Suomen aikaa. Kiitos kahden tunnin myöhästymisen, se laskeutui oikeasti lopulta noin 2:20. Puoli kolmelta aamuyöllä Helsinki-Vantaa oli ihan tyhjä, laukkujen saaminen tuntui kestävän ikuisuuden, ja taksijono oli turkasen pitkä, koska julkisia ei juuri ollut tarjolla. Vihdoin ja viimein, puoli neljän jälkeen, pääsin kuitenkin kotiin ja petiin. Ajatukset olivat vielä maan alla, ja tuntui täysin epätodelliselta, että seuraavana päivänä pitäisi mennä töihin.

9.12. Elämäni kaunein konttaus (Upper Flood Swallet)

Lauantain retkeksi oli jo hyvissä ajoin järkätty vierailu Upper Flood Swallet -nimiseen luolastoon. Sinne pääsee vain paikallisen oppaan kanssa, joten retket pitää sopia etukäteen. Duncan harjoitteli parhaillaan päästäkseen oppaaksi, ja oli ehdottanut retkeä meille. Vanhempana oppaana ja kouluttajana retkellä toimi Richard C., joka kertoi vetäneensä Upper Floodiin yli sata retkeä. Luolan maine on kontaus-, ryömintä- ja änkemispainotteinen, mutta alun haasteiden jälkeen tarjolla olisi suuria käytäviä ja Mendipin parhaita luolamuotoja. Odotin retkeä pienellä jännityksellä, mutta myös suurella innolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAKokoonnuimme aamukymmeneltä Mendip Caving Groupin majalle. Se sijaitsee kävelymatkan päässä suuaukolta, ja kerho hallinnoi luolaanpääsyä. Vaihdettuamme varusteisiin MCG:n pienessä pukuhuoneessa lähdimme kävelemään kauniin kirpeän talvisään läpi kohti luolaa. Miri ja Mika taittoivat alkumatkan kanssamme, ja jatkoivat maanpäällistä reippailuretkeä kun minä, Jukka, Pasi, Duncan ja Richard avasimme kuoppaisten nummien keskeltä pyöreän viemärinluukun maan syvyyksiin.

Sisäänmeno oli parimetrinen pystysuora betoniputki. Sitä seurasi pitkä pätkä sorapohjaista kaivettua käytävää, jossa kyyrykäveltiin ja kontattiin. Kuljin toiseksi viimeisenä, ja perässäni tuleva Richard kertoi, miten tunnelia oli vuosikausia kaivettu, ensin Wessexin ja MCG:n yhteisenä projektina, sitten kerhojen riitaannuttua vain MCG:n voimin. Konttaus kävi välillä märemmäksi, kunnes putkahdimme isoon ja kauniiseen kammioon, jossa oli suuria pillejä, flowstonea ja tippukiviä: Midnight Chamber, luolankaivajien ensimmäinen läpimurto. Näkymää ihastellessamme sekä Richard että Duncan vain totesivat että ”ei tämä vielä mitään, odottakaahan vain”.

Lue loppuun