26.8. Lisää vaihtoehtoluolia (Hennerhöhle & Eisriesenwelt)

Sunnuntaille eli viimeiselle päivällemme minä, Richard, Tor, Elina ja Jaakko olimme ilmoittautuneet retkelle virtaluolaan nimeltä Lengfeldkeller, noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä, kohtalaisen lähellä Saksan rajaa. Olin edellisenä iltana tarkistanut toimistolta, että kai se toteutuu, vaikka sää on sateinen, ja saanut vastaukseksi että kyllä. Lähdimme siis kahdeksaan pintaan ajamaan, jotta olisimme paikalla sovitusti klo 9.30. Vaan EuroSpeleon järjestelyt iskivät vielä viimeisen kerran: Bad Vigaunin aseman parkkipaikalta ajoimme toiselle parkkipaikalle, jossa lastasimme reilun kymmenen hengen porukan kolmeen autoon, ja etenimme letkana vielä vartin luolan parkkiin. Siellä, kaikkien jo vaihdettua varusteisiimme, kuulimme oppaalta, että emme itse asiassa ole menossa kauniiseen Lengfeldkelleriin, vaan pienempään, ahtaampaan, lyhyempään ja vähemmän hienoon luolaan nimeltä OLYMPUS DIGITAL CAMERAHennerhöhle. Hemmetti sentään. Tätä ei sitten voinut kukaan kertoa ennen kuin olimme ajaneet tänne puolitoista tuntia?

Tässä vaiheessa ei tietekään enää ollut järkeä todeta, että ei kiinnosta. Lähdimme siis katsomaan Kanakoloa. Sinne oli lyhyehkö lähestyminen metsäpolkua sekä jyrkkää, polutonta rinnettä, johon oppaamme laittoi apuköyden. Itse luolaretken hän aloitti pitkällä geologisella selityksellä saksaksi, ja sama paljon lyhyemmin englanniksi. Näitä luentopysähdyksiä tuli matkalla muutama lisää, lähinnä liittyen luolan seinissä oleviin piikiteisiin, jotka eivät ikävä kyllä olleet erityisen hienoja. Lengfeldkellerissä ne kuulemma olisivat paljon nätimpiä. Sepä tässä kovasti lämmitti.

Käveltävän sisäänmenokammion jälkeen meno muuttui konttaukseksi ja ryöminnäksi käytävässä, joka ei missään vaiheessa ollut erityisen ahdas tai vaikea, mutta jossa etenimme etanavauhtia. Edellämenevän takamus tuli tutuksi, ja vaikka päällä oli kaikki OLYMPUS DIGITAL CAMERAomistamani luolavaatekerrokset märkäpukua lukuunottamatta, alkoi tulla viileä. Luolan hauskinta antia olivat yksi poikkarikiipeily vesiputouksen läpi ja pari muuta kiipeilyä. Niiden päädystä löytyi hieno virtakammio, jonka yhtä seinää alas kuohuva iso vesiputous olisi ollut tie syvemmälle. Osa ryhmästä vapaakiipesi siitä ylös ja vähän matkaa eteenpäin. Minäkin tapailin otteita, mutta edellisen luolan pudotuksesta pelästyneenä päätin lopulta jättää väliin. Sen sijaan odotin kylmässä ja pimeässä. Fiilis ei ollut varsinaisesti katossa.

Lue loppuun

Mainokset

23.8. Laumaköysittelyä (Totengrabenhöhle)

Alunperin olimme menossa Totengrabenhöhle-nimiseen vertikaaliluolaan sunnuntaina, mutta aikataulusyistä päädyimme siirtämään sen torstaille. Siispä taas oli aikainen herätys, kamojen kasaus, ja liikkeellelähtö ennen kasia. Kuten pelkäsimme, päivän tiimi osoittautui taas valtavaksi: kaksi opasta ja kymmenen luolaajaa. Köysiretkelle tämä on aivan tolkuttoman iso porukka. Ajoimme letkana noin kahdeksan kilometriä kylän yläpuolella sijaitsevan Langbathsee-järven parkkipaikalle, mistä lähti kävely luolalle. OLYMPUS DIGITAL CAMERAKäveltävää oli noin puolitoista tuntia, tietenkin taas ylämäkeen. Päinvastoin kuin maanantaina, kesto oli oikeastikin näin pitkä. Tein myös sellaisen virheen, että lähdin kapuamaan saappaissa ja neopreenisukissa sekä shortseissa, niin että saappaiden reunat jäivät paljasta säärtä vasten, ja hiersivät ihon komeasti rikki. Muuten nousu oli hieno: vuorenrinteet ilmestyivät näköpiiriin, ja lähestyivät kunnes saavutimme aivan niiden juuren.

Viimeinen osuus luolan suulle oli paljaalla kalliolla, lopuksi köyttä pitkin. Toinen oppaista sekä ranskalainen luolasukeltajasetä menivät ensimmäisinä sisään ja riggasivat siihen uuden köyden. Richard, minä ja Tor seurasimme lähellä kärkeä. Muun porukan muodostivat toinen paikallinen, kolme romanialaista, ja kolme kiinalaista nuorta naista. Viimeksimainitut olivat Euroopassa lähinnä EuroSpeleon takia, ja yksi heistä ei puhunut juuri lainkaan englantia. Vaikuttavan innokasta, että he olivat lähteneet näin pitkälle nähdäkseen Itävallan luolia.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Luola alkoi lyhyellä poikkarilla ekan köysiankkurin luo. Siinä ei alunperin ollut lähestymislinjaa ollenkaan, vain y-ankkuri kahden seinän välissä, parikymmenmetrisen pudotuksen päällä. Poikkari oli niin helppo, ettei se häirinnyt edes minua, mutta isoja, vaihtelevantasoisia ryhmäretkiä ajatellen tämä ei ollut kovin luottamustaherättävä riggausratkaisu. Vielä vähemmän luottamusta herätti se, että seinistä ropisi irtokiviä monesta kohtaa. Tor yritti pudotella niitä, mutta parin murikan tiputtaminen johti siihen, että irtosälää löytyi vain enemmän ja enemmän. Ilmeisesti parasta siis olisi vain liikkua todella varovasti ja olla koskematta seiniin, jos sen voi välttää.

Lue loppuun

22.8. Vettä ja graniittia (Saubachlhöhlen)

Keskiviikon varhainen lähtö ei liittynyt niinkään pitkään luolaretkeen, vaan siihen, että retki tapahtui vähän kauempana. Kahdeksan kieppeillä Richard poimi kyytiin minut, Jaakon ja Jarin, ja otimme suunnan kohti koillista, Ybbs an der Donau -nimistä paikkaa. Parin tunnin ajomatkan aikana vuoret jäivät taa ja vaihtuivat kumpuilevaan maaseutu- ja metsämaisemaan. Ybbsissä tapasimme päivän luolaporukan, ja se oli aivan massiivinen, yhteensä viitisentoista henkeä. Heti kättelyssä oppaamme kertoi, että on vieraillut kahdesta kohteenamme olevasta luolasta vain yhdessä, koska heidän tiedusteluretkellään oli tapahtunut onnettomuuksia, kaksi muuta opasta oli loukkaantunut, ja retki jäi kesken. Kun vielä havaitsin, että oppaan toinen käsi oli proteesi, alkoi hieman epäilyttää, mihin oikein olimme menossa. (Oletettavasti tämä ei oikeasti liittynyt asiaan mitenkään, ja onnettomuudet olivat olleet liukastumisia sammaleisilla märillä kivillä.)

Meillä meni runsaasti aikaa yleiseen säätämiseen, mutta lopulta autoletka lähti liikkeelle ja eteni vielä noin 25 kilometriä rauhalliseen Yspertalin laaksoon. Siellä yleinen härväys jatkui: opas kävi virittämässä jotain tikkaita johonkin, ja kamoja säädettiin ja arvottiin, kävelläänkö luolalle märkkäreissä vai säkkien kanssa. Koska sää oli kuuma, päädyimme kantamaan roinat lähemmäs luolaa, alle puoli kilsaa ylemmäs metsätietä, missä porukka vaihtautui märkäpukuihin, jotka tähän luolaan oli mainittu pakollisiksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAKotoa lähdöstä oli kulunut nelisen tuntia kun viimein pääsimme luolaan. Saubachlhöhlenin luolat ovat keskieurooppalaisiksi luoliksi varsin erikoisia: kyseessä ei ole kalkkikiviluolasto, vaan kasa joenuomaan kerääntyneitä graniittilohkareita. Joki virtaa edelleen niiden alla, joten luola tuntui hassulta risteytykseltä suomalaista lohkareluolaa sekä kanjonia. Itse asiassa se oli tosi vinkeä aikuisten vesipuisto, sarja märkiä vesiputousliukumäkiä ja vedessä konttaamista, ja harvakseltaan vähän isompia tiloja. Päivänvalo näkyi paikoitellen kivien välistä. Kuumalle kesäpäivälle tämä oli juuri sopivaa toimintaa.

Lue loppuun

21.8. Miniklettersteig

Tiistaina oli viimein aika vetää hieman henkeä. Kun osa porukasta lähti luolaan valokuvaamaan, me muut nukuimme pitkään, ja kävimme kaikessa rauhassa kaupassa. Oli ihanaa saada jääkaappiin muutakin kuin kolaa ja kinkkua. Toisen aamiaisen äärellä puimme päivän suunnitelmia. Lopulta syntyi ajatus lähteä katsomaan lähistön helpohkoa ja lyhyttä via ferrataa tiimillä minä, Richard ja Elina.

IMG_9336Ewige Wandin seinämä kiipeilyreitteineen ja via ferratoineen (tai saksalaisittain Klettersteigeineen) sijaitsi lähellä Bad Ischliä; pysäköinti oli Rathlucken Hütten parkkipaikalle. Sää oli todella kuuma, kolmenkymmenen asteen kieppeillä. Tuntui pähkähullulta lähteä kallioseinälle paistumaan, mutta kun kerran tänne oli ajettu, pitihän se mennä tarkistamaan. Vartin metsäkävelyn jälkeen saavutimme kallioseinämän sekä siihen louhitut lyhyet tunnelit, joista yhden suulta lähti seinän ympäri ja ylös kaapeli sekä sarja metallitappeja otteiksi. Tässä se nyt oli.

Lue loppuun

20.8. Schönberg-Höhlensystem (Gigantendom‐Märchengang kiertoretki)

IMG_9316Aamulla kävi ilmi, ettei kukaan ollut nukkunut kovin hyvin, ja porukan kaksi viimeistä sankaria, brittiläiset Matt ja Chris, olivat saapuneet majalle vasta puolenyön kieppeillä. Mutta luolaan piti päästä, joten vuorimajan aamiainen naamaan ja kamat kasaan, ja yhdeksän maissa suunta kohti Schönberg-Höhlensystemin sisäänkäyntiä nimeltä Raucherkarhöhle. Lähestymiselle oli ilmoitettu kestoksi 1,5 tuntia, luolalle 6,5 tuntia, ja lähestymiselle tunti. Suunta kohti luolaa vei eteenpäin mökiltä ja taas mäkeä ylös, mutta nyt kannettavaa oli huomattavasti vähemmän, samoin kuin lämpöasteita, ja intoa enemmän. Oikeasti kävelyllä ei ollut kestoakaan kuin puolisen tuntia, ja perillä maisemat olivat upeat, ympärillä alueen korkeimpia huippuja ja takana kiehtova kutsuva luolansuu.

Etukäteen epäilytti, mitä näin isolla porukalla liikkumisesta tulisi: meitä oli tiimissä yhteensä yksitoista opastettavaa ynnä kaksi opasta. Varusteet vaihdettuamme livahdimme luolan suusta sisään, mutta se ylllättäen pullautti meidät saman tien takaisin päivänvaloon, missä kävelimme vielä muutaman minuutin rikkonaisella kalkkikivellä kunnes saavutimme lukitun portin varsinaiseen luolaan. Luola alkoi hyvin liukkaana valkoisena kalkkikivikkona, ja sellaisena se jatkui oikeastaan loppuun asti; kivi oli hyvin vaaleaa, ja meno lohkareikkoista ja sokkeloista. Kyseinen luolasto on kokonaispituudeltaan noin 148 kilometriä, joten tunneleita riittää, ja ilman opasta olisi siellä ollut vaikea löytää reittiä mihinkään.

Lue loppuun

19.8. Tuskavaellus (Rettenbachalm – Ischler Hütte)

Kiitos myöhäisen saapumisajan, meillä oli aamiaiseksi vain ystävällisen emäntämme tarjoamia sämpylöitä, pullaa, hilloa ja munia. Päivän ensimmäinen tehtävä oli siis hankkia kahvia. Se löytyi Cafe Centralista alempaa Ebenseen keskustan läheltä. Richard liittyi seuraan, ja mietiskelimme porukalla päivän kulkua. Olimme harkinneet, että ennen pakollista ohjelmanumeroa eli vuorimajaan vaellusta yrittäisimme vaikkapa käydä jossain via ferratalla, mutta lopulta totesimme, että siinä tulisi kiire. Parempi lähteä hyvissä ajoin kävelemään.

IMG_9297Sunnuntaina oikeastaan kaikki kaupat olivat kiinni. Löysimme viimein Gmundenin läheltä huoltoaseman, josta saimme suoritettua pakolliset hankinnat, eli luolaevästä ja kahvia kämpille. Sen jälkeen seuraavan yön ja päivän kamat kasaan, ja tiimillä minä, Elina, Jaakko ja Richard suunta kohti Bad Ischliä, ja siellä Rettenbachalmin parkkipaikkaa, josta lähti vaellusreitti ylös kohti Ischler Hütteä, seuraavan yön majoitustamme.

Olin katsonut vain kävelyn keston—kaksi ja puoli tuntia, ei paha—mutta en korkeusgradienttia. Huvittavaa kyllä tämä oli tasan sama virhe kuin edellistä kertaa vuorimajaan kavutessani, ja olin tehnyt toisenkin saman virheen, eli pakannut mukaan ihan liikaa tavaraa. Tämä parin tunnin nousuhan oli toki koko matkalta IMG_9305ylämäkeen, nousua noin 800 metriä, ja sää oli turkasen kuuma. Olin kuvitellut parin kuukauden ahkeran lenkkeilyn pohjalta olevani edes jonkinlaisessa kunnossa, mutta ne luulot lähtivät saman tien. Väsähdin heti kättelyssä, ja mistään vaelluksesta nauttimisesta ei ollut puhettakaan, vaan koko kapuaminen mäkeä ylös, joka lopulta vei noin kolme tuntia ja vartin, oli silkkaa kärsimystä. Muut tuntuivat viillettävän edellä kuin vuorikauriit, itse raahustin mäkeä ylös ja mietin, pitäisikö minun diskata itseni huomisen luolaretkeltä, kun kerran olen näin surkeassa kuosissa. Minulla oli kyllä selkeästi porukan painavin rinkka, mutta suoritus oli silti aika säälittävä.IMG_9306

Onneksi tuskan päätteeksi saavuimme puoli seitsemän maissa söpöön suojaisaan laaksoon vuorien keskellä. Ischler Hütte oli tilava ja täysin varusteltu: löytyi vesivessat, sähkö, ja jopa suihkumahdollisuus (lisähintaan). Majan emäntä Renate kokkasi herkullista paikallistyylistä ruokaa, ja viiniä ja olutta sai kohtuulliseen hintaan. Illan aikana ehdimme tutustua seuraavan päivän oppaisiin, Irikseen ja Andreakseen, ja muuhun porukkaan, jossa oli meidän lisäksemme viisi unkarilaista (joista kolmen nimi oli Tamás). Nukkumaan siirryimme varhain, jo kymmenen jälkeen, mutta väsymyksestä huolimatta uni ei taaskaan tullut, kun alla oli raskasta reippailua, ja yhdeksän hengen jaetussa makuuhuoneessa tuskaisen kuuma.

18.8. München, Saksa – Ebensee, Itävalta

IMG_9283Lauantaiaamuna pohdiskelin hotelliaamiaisella mitä puuhaisin päiväni, kun kävi ilmi, että myös EuroSpeleoon matkalla oleva brittituttavani Richard oli Münchenissä, parin kaupungissa asuvan brittiläisen kaverinsa kanssa. Sainkin siis seuraa ja paikallisoppaat. Kiersimme kävellen muutaman kilometrin lenkin ohi keskeisten nähtävyyksien: paljon hienoja kirkkoja ja taloja, joista suurimman osan nimet jäivät mysteeriksi, ja erikoisimpana surffipaikka keskellä kylää olevassa Englantilaisessa puutarhassa. Siellä olevaan jokeen syntyi ilmeisesti alunperin vahingossa pysyvä aalto, jonka paikalliset surffaajat ovat bonganneet harjoituspaikakseen. Kerrassaan hämmentävä näky.

Lounasaika alkoi jo olla pitkällä, joten istahdimme biergarteniin syömään ja juomaan. Ruoka oli vähän kallista ja ampiaiset hätyyttelivät, mutta seura oli mukavaa ja sää kaunis ja aurinkoinen. Tässä vierähti sen verran aikaa, että lopulta skippasimme muut harkinnassa olleet kohteet, ja britit saattoivat minut juna-asemalle ja lentokenttäbussiin.

Kentällä yhytin seuraavat suomalaiset matkatoverini, Elinan ja Jaakon. Heidän lentonsa oli peräti etuajassa, mutta vuokra-auto osoittautui vaikeammaksi tehtäväksi. Pahimpaan kesäruuhka-aikaan Europcarilla oli auki seitsemästä tiskistä kolme, ja jono oli tolkuton. Kesti melkein kaksi tuntia saada avaimet jo varattuun ja maksettuun autoon. Viimein, joskus kahdeksan kieppeillä, pääsimme aloittamaan ajomatkamme.

Ebenseen kylään Itävaltaan oli GPS:n mukaan ajomatkaa kolmise tuntia, ja suurin piirtein tämän verran siihen menikin. Odotin, että olisimme päätyneet kauemmas sivistyksestä, mutta ajoimme koko ajan kohtuu isojen kylien (ja ajoittain tunnelien) läpi. Ebenseestä ei pimeässä saanut käsitystä, paitsi että majapaikkamme oli ylhäällä hiihtohissin lähtöpaikan vierellä olevassa rinteessä. Emme olisi mitenkään löytäneet sitä, jos ei aiemmin paikalle saapunut Jukka olisi tullut meitä vastaan. Kämppä vaikutti kivalta, mitä siitä ehti ennen sänkyyn kaatumista nähdä.