29.6. Via Ferrata de Videmanette

Kuvasetti


Joskus helmikuussa kirjoitin listan jutuista, jotka haluan Sveitsissä tehdä. Aivan sen kärjessä oli via ferrata, kiipeilyn lähisukulainen, jota olin halunnut päästä kokeilemaan niin kauan kuin olin lajin olemassaolosta tiennyt. Olin puhunut via-kokeilusta parin vaihtaritutun kanssa pitkään, ja kesäkuussa saimme sovittua mahdollisen päivän. Vielä viime hetkellä se uhkasi kaatua yllättäviin perumisiin ja huonoon säähän, mutta lopulta, viimeinkin, minä ja Nora nousimme 29.6. Rougemontin kylästä Videmanetten gondolihissillä ylös vian lähtöpaikalle.

Olin itse ostanut omaksi lajiin tarvittavat erikoislehmänhännät, kun omistin jo oli valjaat ja kypärän. Noralle vuokrasimme varusteet paikan päältä. Ystävällinen vuokrausjamppa ei mitenkään tarkistanut, että tiesimme, mitä olemme menossa tekemään, mutta sentään kertasi perusteet vermeiden käytöstä. Periaate on yksinkertainen, ja minulle jo luolista tuttu: kalliolla edetään seuraillen kaapelia, johon varmistukseksi klipataan häntien kaksi sulkkaria. Kaapelissa on aina vähintään yksi sulkkari kiinni, joten jos sattuu putoamaan, päätyy häntien varaan. Yleensä reitit ovat niin helppoja ja otteita niin paljon ettei kukaan tipu, ja tarkoitus onkin olla tippumatta, koska suuri osa varmistuslaitteista on kertakäyttöisiä. Lähinnä ne siis ovat olemassa, jottei kuole, jos tekee jotain tyhmää.

Le Rubli -nimiselle vuorenhuipulle nouseva Videmanetten via ferrata sisältää itse asiassa kolme reittiä. Vaikein nousee pystysuoraa seinämää, kaksi helppoa puolestaan seurailevat aluksi samaa loivaa polkua, ja jakaantuvat myöhemmin helppoon ja keskivaikeaan. Koska olimme molemmat ensikertalaisia, emme lähteneet sekoilemaan vaikealle reitille, vaan päätimme katsoa, miltä helppo tuntuu, ja valita myöhemmin, otammeko helpon vai keskivaikean lopun.

Alkuosio oli tasan niin helppo kuin vaikeusaste lupasi, lähinnä kallioisen rinteen kävelyä. Lisäksi oli polkua, jonka toisella puolella huikea maisema, ja muutamat lyhyet tikkaat – ei mitään, mitä en olisi tehnyt ilman varmistusta, jos olisi pakko. Jännittävimmässä kohdassa, josta en kyllä olisi ilman kaapelia mennyt, ylitettiin korkea pudotus sileähköä kallioseinämää vasten nojaten. Sen jälkeen reitti haarautui. Helppo jatkui edelleen polkumaisena, mutta keskivaikea lähti kapuamaan ylös pystysuoraa jyrkännettä. Onneksi Nora oli sen verran yllytyshullu että lähti kokeilemaan sitä kanssani, vaikkei ollut kiivennyt aiemmin. Vaikeustason puolesta se ei ollut mikään ongelma, koska otteita oli runsaasti: kallio oli sullottu täyteen tikasaskelmia ja metallilevyjä jalkaotteiksi, ja kiipeilygreidi sisäseinällä olisi ehkä juuri ja juuri ollut 4. Korkealla vuoren huipun tuntumassa touhu oli kuitenkin niin jännää, että tylsäksi sitä ei ainakaan voinut väittää!

Kiipeilyosuus toi meidät Rublin 2285 metrin korkeudessa sijaitsevan huipun tuntumaan. Maisemat olivat huikeat, aurinko paistoi, ja elämä hymyili! Ensimmäinen via ferrata -kokeiluni oli vastannut odotuksiani tismalleen: helppoa, itsevarmistettua kiipeilyä, jonka upeat maisemat tekivät erityisen kiintoisaksi. Ja tämä toki oli yksi harvoista helpoista reiteistä, vaikeampiakin olisi tarjolla. Huipun tuntumassa pidimme ansaitun piknik-tauon, ja palasimme alas seuraillen helpointa viaa, joka on suositeltu poistumistie. Paluumatkalla meitä tuli vastaan sankar-äijä, joka oli liikkeellä ilman mitään varusteita ja paitaa. Kukin tavallaan…

Nautittuamme kylmää juomaa vuoriravintelissa aloitimme päivän toisen liikuntasuorituksen, kävelyn vuorelta alas ja Château d’Oexin kylään. Polku kiersi ravintolan terasilipan alle. Sen varjossa jökötti kovasti vuorikauriin (Capra ibex) näköinen otus, joka oli niin lähellä meitä ja niin liikkumaton, että totesimme sen olevan täytetty. Hieman lähemmäs käveltyämme se kuitenkin otti jalat alleen ja päästi närkästyneen ”tsih”-äänen, kun tulimme häiriköimään. Käsittämätöntä kyllä, kyseessä olikin ihan elävä eläin, joka ei ollut mitenkään turhan ujo turistien suhteen.

Muita jänniä elikoita emme kolmetuntisella kävelyretkellämme ikävä kyllä nähneet, vaikka kyltit kertoivat, että Pierreusen luonnonsuojelualueella, jonka läpi kuljimme, asustaa muun muassa murmeleita. Sen sijaan pääsimme leikkimään lumessa ja kulkemaan kauniiden vuoristoniittyjen halki. Suuren osan ajasta kävelimme melko jyrkkää rinnettä alamäkeen, ja laakson pohjaa lähestyessämme se alkoi tuntua jaloissa siinä määrin, että pienetkin ylämäet olivat ihanaa vaihtelua. Alhaalla kohtasimme myös soman metsäpuron, jota seurailimme. Se laski kauniina vesiputouksena suurempaan jokeen, jonka yli hauska riippusilta lopulta johdatti meidät määränpäähämme.

Mainokset

Au hasard

Viimeiset pari viikkoa eivät ole paria huippukohtaa lukuunottamatta olleet erityisen tapahtumarikkaat, joten tarkemman ja tylsän sepustuksen sijaan keskityn niihin kiinnostaviin kohtiin.

Kasvikurssi, jonka alunperin odotin olevan tylsä pakkopulla, muotoutui yllättäen lempikurssikseni Lausannessa. Yhdistelmä keskustelevaa oppimista, laajalti montaa alaa sivuavaa sisältöä (kemiaa, genetiikkaa, ravinto-oppia, ötököitä…) ja ajoittaisia retkiä luontoon tekivät kurssista mielenkiintoisen, vaihtelevan ja erilaisen. Kurssilla ei ollut tenttiä, vaan suoritus tapahtui kahdella pikku esitelmällä, joissa vastattiin opettajan etukäteen valitsemiin kysymyksiin. Minä vertailin ekassa esityksessäni lehtien ja muiden ruokien ravintosisältöä, ja eilen eli 1.5. pidin jälkimmäisen, omituisen esitelmäni aiheesta ”miten lehdistä voitaisiin muokata energiarikkaampia, ja olisiko tämä hyvä idea”.

Muista kursseista ei ole sen ihmeempää kerrottavaa. Nutrition from a genomic perspective ja Geneven systeemibiologia ovat edelleen hyvin kiintoisia. Rekombinanttiproteiinit eivät oikein inspiroi, fylogenetiikka on pirun vaikeaa, ja ranskankursseilla en koe oppivani paljoakaan. Viime aikoina on muutenkin ollut ajoittain olo, ettei kielitaitoni ole kehittynyt yhtään, ja että josko vain puhuisin englantia koko ajan, kun suurin osa ihmisistä sitäkin tajuaa, ja se vaan on niin paljon helpompaa.

Turismi- ja toimintarintamalla on ollut aika hiljaista kaverien poistuttua. Lauantaina 21.4. kävimme Cours de vacances -porukalla Art brut -museossa. Useampi ihminen oli kehunut sitä minulle etukäteen, eikä syyttä: se osoittautui jännäksi katsaukseksi luovuuden ja hulluuden rajamaille. Osa teoksista oli hienoja, osa kökköjä, osa vain ja ainoastaan aivan himmeitä. Museon jälkeen kokkasimme Noran kämpillä fajitaksia ja höpisimme syvällisiä.

Kiipeämässä olen yrittänyt käydä sen verran kuin vain mahdollista, eli Sottensin jälkeen kerran Chavornayssa yliopiston seuran kanssa ja kerran heikolla menestyksellä koulun boulderluolassa. Chavornay oli aika jees, kiipesin itävaltalaisen teräsnaisen kanssa ja tulin itsekin vaihteeksi tehneeksi vaikeampia juttuja.

Liikunnallinen kohokohta viime viikkojen sisällä oli ehdottomasti 28.4., jolloin juostiin Lausannen 20 km. En toki juossut kahtakymmentä kilsaa, vaan kymmenen, ja siitäkin kävelin pari pätkää. Loppuajaksi tuli hitusen alle 1:10, mikä oli minulle ihan ok, koska oikeasti pelkäsin, etten pääsisi lainkaan loppuun asti. Juokseminen oli ihme elämys, välillä oli kuuma, välillä kylmä, lopuksi ihan järkyttävä jano. Itse tapahtuma oli melkoinen urheilujuhla, juoksijoita yhteensä yli 19000. Hölkkääminen keskellä autotietä valtavan ihmislauman mukana, kannustavan yleisön ja musisoijien läpi, oli jotain ihan muuta kuin normilenkkini järven rannassa. Enpä ole ennen kokenut mitään vastaavaa, mutta voisin kyllä joskus toistekin!

Culture, sport & tourisme

Opintoasiat järjestyivät viimein viime viikon loppupuolella. Kävin tapaamassa opintoneuvojaa, jolle annoin listan haluamistani kursseista. Listan avulla hän sitten selvitti, sopiko kursseille mennä, ja ilmoitti minut niille. Omituinen systeemi, etenkin kun muissa tiedekunnissa opiskelevat kaverit saavat ihan itse hoitaa ilmoittautumisensa. Joka tapauksessa, kurssini näkyvät viimein paikallisessa nettisysteemissä. Helpotus on suuri. Sen sijaan lisähuolta ja ärtymystä ovat aiheuttaneet perutut kurssit: valitsemistani kursseista yksi peruuntuu varmasti, ja toisenkin kohtalo on vaakalaudalla, koska ilmoittautuneita on liian vähän. Käsittämätöntä, ettei genomiikka kiinnosta ihmisiä.

Viime viikonloppuna ehdin harrastaa niin kulttuuria, liikuntaa kuin turismiakin. Kulttuuria edusti Les Terriens -niminen esitys Théâtre Sévelinissä. Se oli hämärintä, mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Periaatteessa tapahtumat sijoittuivat CERNiin, mutta näytelmä kyllä käsitteli aivan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Se sisälsi paljon kummallista musiikkia, akrobatiaa/tanssia ja yleistä häröilyä. Varsinaista juonta ei tuntunut ollenkaan olevan, enkä tajunnut puoliakaan puheesta, mutta arvostin intensiteettiä ja vaihtelevuutta. Minut teatteriin kutsunut Nora, joka käy katsomassa jotain vähintään kerran viikossa, oli sitä mieltä, että tämä oli yksi parhaista jutuista mitä hän on ikinä nähnyt.

Lauantaina piti olla Erasmus-vaihtarijärjestön lumikenkäilyretki, johon olin kovasti innolla lähdössä. Perjantai-iltana ilmoitettiin kuitenkin yllättäen, että retki peruuntuu juna-aikatauluongelmien takia. Olin pettynyt ja hämmentynyt. En halunnut möllöttää koko lauantaita kotona, joten lähdin boulderoimaan Crissierissä sijaitsevan Le Cube -nimiseen uuteen halliin. Paikka muistutti monella tavalla Konalan Boulderkeskusta: suuri tila keskellä teollisuusaluetta, ja paljon selkeästi merkittyjä eri tasoisia reittejä. Kiipimässä oli lisäkseni vain kourallinen ihmisiä, mikä oli hassua, koska paikka oli mielestäni erinomainen. Ehkä sijainti ja hinta verottivat väkeä. Menomatkan suoritin bussilla, mutta kotiin palasin jalkaisin. Matkaa oli noin 6,5 kilometriä, mikä tuntui melkoisen pitkältä ja hitaalta, vaikka juoksinkin osan.

Sunnuntaina olin sopinut tekeväni jotain tsekkiläisen biologikaverini kanssa. Joksikin muotoutui vierailu Sauvabelinin metsään, isoon puistoon Lausannen yläpuolella. Päivä oli upean aurinkoinen, ja puisto täynnä ihmisiä. Nousimme näkötorniin, josta oli hieno näkymä kaupungin yli. Vuoret olivat ikävä kyllä piilossa. Katsastimme myös kotieläintarhan uhanalaiset maatiaisrodut, ja yritimme löytää suklaata Chocolatierin bussipysäkiltä. Se ei onnistunut, mutta päädyimme sen sijaan Vivariumiin ihastelemaan käärmeitä, liskoja, krokotiileja ja jättihämähäkkejä. Paikka oli mainio, otukset hienoja ja söpöjäkin. Erityisesti pidin valtavista varaaneista.

Biologie & angoisse

Viime maanantaina alkoivat luennot. En ollut ilmoittautunut mihinkään, koska systeemi ei sitä mahdollistanut, mutta menin silti katsomaan. Klo 8-12 bakteerien virulenssia ja patogeneesiä yliopistollisen sairaalan mikrobiologian instituutissa (jännä paikka), välissä lounas, ja 13-17 virusten patogeneesia ja emergenttejä viruksia yliopistolla. Molemmat kurssit vaikuttivat erittäin kiinnostavilta. Tutustuin myös tsekkityttöön, joka on tämän kevään vaihtarina tekemässä biologian maisteriopintoja, juuri kuten minäkin, joskin sikäli onnellisemmassa asemassa, että hänet on kirjattu oikeaan tiedekuntaan.

Tiistai ja keskiviikko olivat aamupäivien osalta identtisiä: heräsin kohtuuaikaisin huonosti nukutun yön jälkeen, ja vietin aamupäivän stressaten kurssi-ilmoittautumisongelmiani, tuijottaen inboxia vastausten toivossa, ja katsoen Stargate Atlantista, mikä ei poistanut ahdistusta. Liikkeelle lähdin paljon myöhemmin kuin olin suunnitellut. Tiistaina kävin sentään hoitamassa juoksevia asioita. Postissa menestys oli ennätysmäisen huono: en ymmärtänyt minulta kysyttyjä asioita ranskaksi enkä englanniksi. Ulkomaalaisvirastossa sujui paremmin. Minulla oli kaikki tarvittavat paperit, joten oleskelulupahakemuksen pitäisi olla ojennuksessa.

Molempina päivinä oli iltapäivällä ranskaa. Paikallinen ranskan kielikeskus neuvoi kokeilemaan mahdollisimman montaa kurssia, ja valitsemaan niistä lopulliset. Kaikki kolme kokeilemaani vaikuttivat ihan kiinnostavilta. Lopulliset valinnat riippuvat myös siitä, miten biotieteiden kurssien suhteen käy.

Keskiviikkoiltana alkoi yliopistoliikunnan kiipeilykurssi. Se on nimikkeellä ”perfectionnement”, eli jatko/tekniikkakurssi. Tuntui hassulta kiivetä ohjatussa ryhmässä, kun edellisestä kerrasta on vuosikausia. Kiipesimme tunnin köysiseinällä, toisen boulderseinällä erilaisia ohjaajan antamia harjoituksia tehden. Köysikiipeilyn osalta koin lievän kulttuurishokin, kun kävi ilmi, että paikallisella peruskurssilla opetellaan varmistamaan solmu+sulkkari-yhdistelmällä. Parini ei ollut ikinä nähnytkään ATC:tä. Liidaaminen pelotti normaaliakin enemmän.

Illalla olisi ollut vaihtarijärjestön ”aperitiivi” eli jonkinmoiset bileet, mutta päätin palata kotiin nukkumaan, koska olin aika väsynyt. Tämä oli suuri virhe. Ilman ennakkovaroitusta kämppään pelmahti lauma yhden kämppiksen kavereita, jotka lastasivat jääkaapin täyteen kaljaa, virittivät stereot ja laittoivat musan täysille. Möly ja huuto jatkui ainakin kahteen asti. Olen niin kiltti ja ujo, etten uskaltanut tehdä muuta kuin kyhjöttää huoneessani unettomana ja onnettomana. Sentään minulle seuraavana päivänä vakuuteltiin, ettei tällaisia bileitä ole kuin pari kertaa lukukaudessa.

Shopping & escalade

Tämä viikko on jatkanut viime viikon aloittamaa arkilinjaa: aamupäivät ranskanopiskelua, iltapäivät joko hostellilla lojumista tai vaihtelevia aktiviteetteja. Asustan edelleen hostellissa, ja odotan kovasti omaa kämppääni. Vaikka se onkin soluasunto, toivon mukaan siellä on hieman vähemmän meluisaa, ja edes hieman enemmän yksityisyyttä.

Turismia harjoitin tällä viikolla lähinnä tiistaina, jolloin kävin luokkakavereideni kanssa mudac-designmuseossa katsomassa Playmobil-näyttelyä sekä uutta sveitsiläistä muotoilua. Muoviukkojen seassa oli vähän liikaa lapsia, muotoilu oli hämärää, ylimmän kerroksen lasitaide yllättävän hienoa, ja kellarin muinais-Egypti ja -Kiina yllättävä lisänähtävyys. Museon jälkeen menimme opettajamme suosittelemaan le Barbare -kuppilaan Lausannen parhaalle kaakaolle, ja kyllä oli hyvää, enemmän kiisseliä kuin juomaa!

Yksi viikon toistuvista teemoista on ollut shoppailu, ja rahaa on palanut vähän järkyttävissä määrin. Viikonlopulle suunniteltua lasketteluretkeä varten ostin maanantaina lasketteluhousut ja -hanskat – halpismerkkiä, eli vain noin 100 frangia. Tiistaina hankin vielä alennushintaiset laskettelulasit, ja keskiviikkona uudet kiipeilyvaljaat, koska hylkäsin edelliset Suomeen liian vanhoina.

Toiseksi teemaksi voisi nimetä liikunnan, jota viimein olen onnistunut harjoittamaan muutenkin kuin kaupunkikävelyn muodossa. Keskiviikkona käväisin boulderissa, ja katselin kaihoten köysikiipeilijöitä, joille en uskaltanut mennä puhumaan. Rohkaistuin kuitenkin sen verran, että ilmoittauduin mailitse korkeakoulujen alppikerhon kiipeilyseinäretkelle torstaina. Pääsin siis ensimmäistä kertaa köysittelemään sveitsiläisellä seinällä, Chavornay-nimisellä pikkupaikalla. Seinät eivät olleet kovin korkeita (11-13m), mutta pintamateriaalit olivat hauskan vaihtelevia, Tapanila-tyylisestä muotoseinästä hämärään kuusikulmioista koostuvaan pintaan sekä kirkkaanväriseen lastenseinään. Oli mahtavaa päästä pitkästä aikaa köysittelemään, ja ehkä 20 vuotta minua vanhempi nainen, jonka kanssa kiipesin, oli tosi mukava. Uskaltauduin jopa liidaamaan pari reittiä, joihin piti itse laittaa jatkot. Vielä kun löytäisin jonkun vakiokiipeilykaverin, jonka kanssa touhuun saisi säännöllisyyttä, olisi helpompi valmentautua kesän ulkokiipeilyä varten.

À l’école


Loppuviikon aikana ranskankurssi alkoi jo tuntua rutiinilta: joka aamu 9.15 yliopistolle, pari tuntia erilaisia ryhmäkeskusteluharjoituksia, juttua puhutun ranskan erikoisuuksista, kuunteluharjoituksia sun muuta hyödyllistä. Ryhmä tuntuu omalta, ja on helpompi harjoitella ranskaa sellaisten ihmisten kesken, jotka eivät puhu sitä täydellisesti (päinvastoin kuin esimerkiksi hostellin tyypit, jotka puhuvat aina liian nopeasti). Kurssilaisten kanssa on tullut jo vietettyä aikaa koulun ulkopuolellakin.

Keskiviikkona käväisin yliopiston seinällä boulderoimassa. Edellisestä kiipeilykerrasta oli ikävä kyllä niin paljon aikaa, että iho alkoi kuoriutua kämmenistä jo reilun puolen tunnin jälkeen, ja sessio jäi johonkin kolmeen varttiin. Tilanne vaatii ehdottomasti korjaamista, jos aion täällä kiivetä enemmänkin, kuten kovasti tarkoitus olisi. Bouldercavessa oli kiipeämässä myös ruotsalainen tyyppi, joka harjoitteli jääkiipeilyä varten pehmustetuilla hakunkorvikkeilla. Kiipeilyn jälkeen hengasin hyvän tovin saksankielisestä Sveitsistä kotoisin olevan luokkakaverini kanssa muun muassa läksyjä tehden. Käväisimme myös katsastamassa tandem-kielikurssitapaamisen, mutta yllättäen siellä ei ollut ketään, joka olisi halunnut oppia suomea – tandemin idea kun on, että kaksi ihmistä opettaa toisilleen äidinkieliään.

Torstaina meillä oli illalla ranskanryhmän yhteinen illanvietto, joka koostui opettajamme opastamasta hyvin pikaisesta turistikävelystä kirpeässä pakkassäässä, sekä ravintolaruokailusta. Söin ensimmäistä kertaa elämässäni fondueta Sveitsissä. Todennäköisyys lienee suuri, että tämä ei ollut viimeinen kerta… Se oli kyllä oikein hyvää. Ruokailun jälkeen pieni joukko jatkoi vielä yksille. Kieli vaihtui englanniksi heti, kun opettaja poistui paikalta, koska suurimmalle osalle meistä sen puhuminen vain on niin paljon helpompaa.

Perjantaina käväisin shoppailemassa singaporelaisen tytön kanssa, ja sain viimein ostettua itselleni paikallisen prepaid-kännykkäliittymän ja palikkakännykän (Suomi-kännykkä siis edelleen on myös käytössä). Hieman myöhemmin käväisin kahvilla ruotsalaisen ja sveitsinsaksalaisen tytön kanssa. Päätimme vähän viime tipassa lähteä katsomaan jotain täysin satunnaista leffaa paikalliseen elokuva-arkistoon. Ehdimme paikalle juuri ajoissa, ostimme liput tietämättä vieläkään, mitä olemme oikeastaan menossa katsomaan, ja astuimme saliin vähän myöhässä. Elokuva osoittautui Les Barons -nimiseksi komediaksi Brysselissä asuvasta maahanmuuttajakaveriporukasta. Kieli oli tietenkin ranska, ilman tekstitystä. Jälkeenpäin totesimme, ettei kukaan meistä ollut tajunnut puoliakaan puheesta, mutta leffa onnistui silti olemaan ihan hupaisa, ja juontakin kykeni seuraamaan ihan hyvin.

Vuodesta toiseen

Minun oli tarkoitus kirjoittaa perinteinen vuodenvaihdosmärehdintä, kuten olen tehnyt siitä lähtien, kun joskus ala-asteella aloin pitää päiväkirjaa. Tänä vuonna se sitten jäi väliin, mutta paikkaanpa tilannetta edes jonkinlaisella tiivistelmällä menneestä vuodesta, ja tämän nykyisen jokseenkin onnettomasta alusta.

Vuoden 2010 keskeisiä teemoja olivat ainakin opiskelu ja luolat. Opiskelu jatkui ahkerana, ja olen edelleen tyytyväinen biotekniikkaan, koska se on niin pahuksen kiinnostavaa. Minua on tosin alkanut epäilyttää, tekeekö tälläkään paperilla yhtään mitään sitten joskus, kun sen saa käteensä. Luolia vuoteen sisältyi kahden Walesinmatkan verran, ja liityin myös South-Wales Caving Clubin jäseneksi. Lisäksi perustimme Suomeen oikean ja virallisen luolajärjestön, kun ei täällä aiemmin ole sellaista ollut. Tämä on ensimmäinen kerta kun olen ollut perustamassa ry:tä, ja ensimmäinen kerta kun toimin yhdistyksen sihteerinä.

Arkeen kuuluivat opiskelun lisäksi muun muassa metrokuskeilu (ja elämäni toinen, toivottavasti viimeinen, allejääntitilanne), kiipeily (missä en pahemmin edistynyt, mutta löysin boulderoinnin), sekä neuleet (missä taisin suorittaa vuoden suurimmat urotekoni, kuten kokonaisen villapaidan neulomisen). Muita erityisesti vuoden ajalta mieleen jääneitä juttuja ovat muun muassa hilpeät kotimaanreissut Mirin kanssa kesällä sekä TAVE-kvartetin juhlakonsertti syksyllä.

Vuosi 2011 ei ole lähtenyt liikkeelle erityisen iloisesti: viikko sitten vuokranantajani soitti ja ilmoitti, että minun olisi parasta ryhtyä etsimään uutta asuntoa. Olen kovin kiintynyt tähän nykyiseen asuinpaikkaani, siitä nyt puhumattakaan, ettei minulla oikeasti olisi varaa tällaiseen asuntoon, jollei se olisi tuttujen omistama. Vaikka minulla onkin elokuun alkuun asti aikaa uuden kämpän löytämiselle, tämä paikka on jo nyt lakannut tuntumasta kodilta ja alkanut tuntua Ongelmalta. Saas nähdä, mihin oikein täältä päädyn.