26.8. Lisää vaihtoehtoluolia (Hennerhöhle & Eisriesenwelt)

Sunnuntaille eli viimeiselle päivällemme minä, Richard, Tor, Elina ja Jaakko olimme ilmoittautuneet retkelle virtaluolaan nimeltä Lengfeldkeller, noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä, kohtalaisen lähellä Saksan rajaa. Olin edellisenä iltana tarkistanut toimistolta, että kai se toteutuu, vaikka sää on sateinen, ja saanut vastaukseksi että kyllä. Lähdimme siis kahdeksaan pintaan ajamaan, jotta olisimme paikalla sovitusti klo 9.30. Vaan EuroSpeleon järjestelyt iskivät vielä viimeisen kerran: Bad Vigaunin aseman parkkipaikalta ajoimme toiselle parkkipaikalle, jossa lastasimme reilun kymmenen hengen porukan kolmeen autoon, ja etenimme letkana vielä vartin luolan parkkiin. Siellä, kaikkien jo vaihdettua varusteisiimme, kuulimme oppaalta, että emme itse asiassa ole menossa kauniiseen Lengfeldkelleriin, vaan pienempään, ahtaampaan, lyhyempään ja vähemmän hienoon luolaan nimeltä OLYMPUS DIGITAL CAMERAHennerhöhle. Hemmetti sentään. Tätä ei sitten voinut kukaan kertoa ennen kuin olimme ajaneet tänne puolitoista tuntia?

Tässä vaiheessa ei tietekään enää ollut järkeä todeta, että ei kiinnosta. Lähdimme siis katsomaan Kanakoloa. Sinne oli lyhyehkö lähestyminen metsäpolkua sekä jyrkkää, polutonta rinnettä, johon oppaamme laittoi apuköyden. Itse luolaretken hän aloitti pitkällä geologisella selityksellä saksaksi, ja sama paljon lyhyemmin englanniksi. Näitä luentopysähdyksiä tuli matkalla muutama lisää, lähinnä liittyen luolan seinissä oleviin piikiteisiin, jotka eivät ikävä kyllä olleet erityisen hienoja. Lengfeldkellerissä ne kuulemma olisivat paljon nätimpiä. Sepä tässä kovasti lämmitti.

Käveltävän sisäänmenokammion jälkeen meno muuttui konttaukseksi ja ryöminnäksi käytävässä, joka ei missään vaiheessa ollut erityisen ahdas tai vaikea, mutta jossa etenimme etanavauhtia. Edellämenevän takamus tuli tutuksi, ja vaikka päällä oli kaikki OLYMPUS DIGITAL CAMERAomistamani luolavaatekerrokset märkäpukua lukuunottamatta, alkoi tulla viileä. Luolan hauskinta antia olivat yksi poikkarikiipeily vesiputouksen läpi ja pari muuta kiipeilyä. Niiden päädystä löytyi hieno virtakammio, jonka yhtä seinää alas kuohuva iso vesiputous olisi ollut tie syvemmälle. Osa ryhmästä vapaakiipesi siitä ylös ja vähän matkaa eteenpäin. Minäkin tapailin otteita, mutta edellisen luolan pudotuksesta pelästyneenä päätin lopulta jättää väliin. Sen sijaan odotin kylmässä ja pimeässä. Fiilis ei ollut varsinaisesti katossa.

Lue loppuun

Mainokset

23.8. Laumaköysittelyä (Totengrabenhöhle)

Alunperin olimme menossa Totengrabenhöhle-nimiseen vertikaaliluolaan sunnuntaina, mutta aikataulusyistä päädyimme siirtämään sen torstaille. Siispä taas oli aikainen herätys, kamojen kasaus, ja liikkeellelähtö ennen kasia. Kuten pelkäsimme, päivän tiimi osoittautui taas valtavaksi: kaksi opasta ja kymmenen luolaajaa. Köysiretkelle tämä on aivan tolkuttoman iso porukka. Ajoimme letkana noin kahdeksan kilometriä kylän yläpuolella sijaitsevan Langbathsee-järven parkkipaikalle, mistä lähti kävely luolalle. OLYMPUS DIGITAL CAMERAKäveltävää oli noin puolitoista tuntia, tietenkin taas ylämäkeen. Päinvastoin kuin maanantaina, kesto oli oikeastikin näin pitkä. Tein myös sellaisen virheen, että lähdin kapuamaan saappaissa ja neopreenisukissa sekä shortseissa, niin että saappaiden reunat jäivät paljasta säärtä vasten, ja hiersivät ihon komeasti rikki. Muuten nousu oli hieno: vuorenrinteet ilmestyivät näköpiiriin, ja lähestyivät kunnes saavutimme aivan niiden juuren.

Viimeinen osuus luolan suulle oli paljaalla kalliolla, lopuksi köyttä pitkin. Toinen oppaista sekä ranskalainen luolasukeltajasetä menivät ensimmäisinä sisään ja riggasivat siihen uuden köyden. Richard, minä ja Tor seurasimme lähellä kärkeä. Muun porukan muodostivat toinen paikallinen, kolme romanialaista, ja kolme kiinalaista nuorta naista. Viimeksimainitut olivat Euroopassa lähinnä EuroSpeleon takia, ja yksi heistä ei puhunut juuri lainkaan englantia. Vaikuttavan innokasta, että he olivat lähteneet näin pitkälle nähdäkseen Itävallan luolia.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Luola alkoi lyhyellä poikkarilla ekan köysiankkurin luo. Siinä ei alunperin ollut lähestymislinjaa ollenkaan, vain y-ankkuri kahden seinän välissä, parikymmenmetrisen pudotuksen päällä. Poikkari oli niin helppo, ettei se häirinnyt edes minua, mutta isoja, vaihtelevantasoisia ryhmäretkiä ajatellen tämä ei ollut kovin luottamustaherättävä riggausratkaisu. Vielä vähemmän luottamusta herätti se, että seinistä ropisi irtokiviä monesta kohtaa. Tor yritti pudotella niitä, mutta parin murikan tiputtaminen johti siihen, että irtosälää löytyi vain enemmän ja enemmän. Ilmeisesti parasta siis olisi vain liikkua todella varovasti ja olla koskematta seiniin, jos sen voi välttää.

Lue loppuun

22.8. Vettä ja graniittia (Saubachlhöhlen)

Keskiviikon varhainen lähtö ei liittynyt niinkään pitkään luolaretkeen, vaan siihen, että retki tapahtui vähän kauempana. Kahdeksan kieppeillä Richard poimi kyytiin minut, Jaakon ja Jarin, ja otimme suunnan kohti koillista, Ybbs an der Donau -nimistä paikkaa. Parin tunnin ajomatkan aikana vuoret jäivät taa ja vaihtuivat kumpuilevaan maaseutu- ja metsämaisemaan. Ybbsissä tapasimme päivän luolaporukan, ja se oli aivan massiivinen, yhteensä viitisentoista henkeä. Heti kättelyssä oppaamme kertoi, että on vieraillut kahdesta kohteenamme olevasta luolasta vain yhdessä, koska heidän tiedusteluretkellään oli tapahtunut onnettomuuksia, kaksi muuta opasta oli loukkaantunut, ja retki jäi kesken. Kun vielä havaitsin, että oppaan toinen käsi oli proteesi, alkoi hieman epäilyttää, mihin oikein olimme menossa. (Oletettavasti tämä ei oikeasti liittynyt asiaan mitenkään, ja onnettomuudet olivat olleet liukastumisia sammaleisilla märillä kivillä.)

Meillä meni runsaasti aikaa yleiseen säätämiseen, mutta lopulta autoletka lähti liikkeelle ja eteni vielä noin 25 kilometriä rauhalliseen Yspertalin laaksoon. Siellä yleinen härväys jatkui: opas kävi virittämässä jotain tikkaita johonkin, ja kamoja säädettiin ja arvottiin, kävelläänkö luolalle märkkäreissä vai säkkien kanssa. Koska sää oli kuuma, päädyimme kantamaan roinat lähemmäs luolaa, alle puoli kilsaa ylemmäs metsätietä, missä porukka vaihtautui märkäpukuihin, jotka tähän luolaan oli mainittu pakollisiksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAKotoa lähdöstä oli kulunut nelisen tuntia kun viimein pääsimme luolaan. Saubachlhöhlenin luolat ovat keskieurooppalaisiksi luoliksi varsin erikoisia: kyseessä ei ole kalkkikiviluolasto, vaan kasa joenuomaan kerääntyneitä graniittilohkareita. Joki virtaa edelleen niiden alla, joten luola tuntui hassulta risteytykseltä suomalaista lohkareluolaa sekä kanjonia. Itse asiassa se oli tosi vinkeä aikuisten vesipuisto, sarja märkiä vesiputousliukumäkiä ja vedessä konttaamista, ja harvakseltaan vähän isompia tiloja. Päivänvalo näkyi paikoitellen kivien välistä. Kuumalle kesäpäivälle tämä oli juuri sopivaa toimintaa.

Lue loppuun

20.8. Schönberg-Höhlensystem (Gigantendom‐Märchengang kiertoretki)

IMG_9316Aamulla kävi ilmi, ettei kukaan ollut nukkunut kovin hyvin, ja porukan kaksi viimeistä sankaria, brittiläiset Matt ja Chris, olivat saapuneet majalle vasta puolenyön kieppeillä. Mutta luolaan piti päästä, joten vuorimajan aamiainen naamaan ja kamat kasaan, ja yhdeksän maissa suunta kohti Schönberg-Höhlensystemin sisäänkäyntiä nimeltä Raucherkarhöhle. Lähestymiselle oli ilmoitettu kestoksi 1,5 tuntia, luolalle 6,5 tuntia, ja lähestymiselle tunti. Suunta kohti luolaa vei eteenpäin mökiltä ja taas mäkeä ylös, mutta nyt kannettavaa oli huomattavasti vähemmän, samoin kuin lämpöasteita, ja intoa enemmän. Oikeasti kävelyllä ei ollut kestoakaan kuin puolisen tuntia, ja perillä maisemat olivat upeat, ympärillä alueen korkeimpia huippuja ja takana kiehtova kutsuva luolansuu.

Etukäteen epäilytti, mitä näin isolla porukalla liikkumisesta tulisi: meitä oli tiimissä yhteensä yksitoista opastettavaa ynnä kaksi opasta. Varusteet vaihdettuamme livahdimme luolan suusta sisään, mutta se ylllättäen pullautti meidät saman tien takaisin päivänvaloon, missä kävelimme vielä muutaman minuutin rikkonaisella kalkkikivellä kunnes saavutimme lukitun portin varsinaiseen luolaan. Luola alkoi hyvin liukkaana valkoisena kalkkikivikkona, ja sellaisena se jatkui oikeastaan loppuun asti; kivi oli hyvin vaaleaa, ja meno lohkareikkoista ja sokkeloista. Kyseinen luolasto on kokonaispituudeltaan noin 148 kilometriä, joten tunneleita riittää, ja ilman opasta olisi siellä ollut vaikea löytää reittiä mihinkään.

Lue loppuun

2.4. Brittilän pisin ja kaunein (White Scar Caves -turistiluola)

Alunperin olin haaveillut viimeiselle päivälle jostakin eeppisestä vaikeasta retkestä, mutta vaihteeksi nukuin taas aivan surkean huonosti, kuten melkein kaikki muutkin huoneessamme. Ikkuna ei ollut ollut yöllä kunnolla auki, ja koska huoneessa ei siten ollut minkäänlaista ilmanvaihtoa, siellä hilluttiin jossain hiilidioksidimyrkytyksen partaalla. Kaiken päälle sää oli ihan kamala: alueelle oli annettu lumivaroitus, ja aamulla ulkona satoikin jotain märän rännän tapaista. Lisäksi toki oli pirun kylmää ja tuulista. Sateinen sää rajasi pois paljon mahdollisia luolia tulvavaaran vuoksi. Lopulta päädyimmekin toteamaan, että luolan sijaan keksisimme jotain vaihtoehtoista toimintaa.

Energisempi porukka eli Karo, Dare ja Taina lähtivät katsastamaan Ingletonista lähtevää vesiputouskävelyä. Me muut päätimme sateessa kävelyn sijaan tutustua paikalliseen turistiluolatarjontaan. Ingletonin liepeillä sijaitseva White Scar Caves mainosti itseään Britannian pisimpänä turistiluolana. Ainoastaan Tor oli käynyt siellä aiemmin, ja kehui sitä hienoksi. Sinne siis.

Lue loppuun

1.4. Riggaushaasteita (Heron Pot)

Parin reippaan luolapäivän jälkeen aprilliaamuna jo hieman väsytti. Dare päätti viedä köysialoittelijat Long Churnin kautta Alum Potiin, mutta paikka oli sen verran tuttu aiemmin Yorkshiressa luolanneille, että päätimme tehdä jotain muuta. Kohteeksi valikoitui Heron Pot, pienehkö luola, jossa olisi tarjolla kaksi eri köysireittiä riggausharjoituksia varten. Suunnitelma oli, että minä, Miri ja Duncan menisimme perinteistä alempaa reittiä ja minä yrittäisin asettaa siihen köydet, kun Tor, Jaakko ja Elina nousisivat sen päälle yläpoikkariin.

Meidän kolmikkomme lähti ajamaan edeltä Mirin autolla. Vaihdoimme kaikessa rauhassa varusteisiin Kingsdalen luolaisassa laaksossa. Toista tiimiä ei näkynyt vielä siinäkään vaiheessa kun olimme valmiita ja lähdimme kävelemään East Kingsdalen laaksonpohjan joelle ja sitten rinnettä ylös seuraillen sen pienempää sivuhaaraa. Päätimme koukata tarkistamaan reitiltämme sivussa olevan alasisäänkäynnin, josta periaatteessa voisi tulla läpi ja ulos. Se näytti melkoisen kamalalta; hyvin ahdas lohkareiden väli, jossa juuri ja juuri oli vähän ilmatilaa. Duncan totesi, ettei lähtisi moiseen, ja minäkään en ollut niin innokas, että olisin harkinnut läpiretkeä soolona.

Kun palasimme risteyskohtaan, josta polku lähti kuivaa uomaa seuraillen kohti kiviaitaa ja Heron Potin varsinaista sisäänkäyntiä, bongasimme viimein tienvarteen ilmestyneen pienen sinisen auton. Jälkimmäinen tiimikin oli löytänyt perille. Heillä oli kuitenkin vielä jonkin verran kävelymatkaa jäljellä, joten me ehdimme hyvissä ajoin edeltä suuaukolle, ja sisään luolaan noin yhdeltä.

Lue loppuun

31.3. Found Johns’ (Lost Johns’ Cave)

Viimeksi kun olin Yorkshiressa, eli pari vuotta sitten EuroSpeleo-tapahtumana aikana, minulla oli vähän vähemmän onnistunut kokemus Lost Johns’ -luolastossa. Tällä reissulla Dare oli hankkinut meille luvat sinne viimeiseksi päiväksi ennen luolan keväistä kulkukieltoa. Minulla oli henkilökohtaisena tavoitteena suorittaa asioita, jotka viimeksi jäivät väliin, ja päästä luolassa pidemmälle kuin viimeksi.

Aamulla seuraamme liittyi Daren ja Tainan tuttu Ian, joka oli tulossa mukaan luolaan. Retkijärjestelyt kuitenkin menivät hieman uusiksi, kun Karon edellisenä iltana heinään haavoittama silmä oli edelleen sumea. Dare lähti viemään häntä lääkäriin, ja me muut jäimme setvimään, millaisin tiimein ja mitä reittejä olisimme menossa, koska isossa vertikaalisessa luolastossa oli tarjolla useita vaihtoehtoja.

Melkoisen väännön jälkeen oli meillä viimein valmis hyökkäyssuunnitelma: eka tiimi (Tor, Jaakko, Duncan ja Elina) lähtisi ensin alas nopeampaa reittiä nimeltä Centipede, ja etenisi luolaston alaosaan riggaamaan haastavan Battle-axen poikkikulun sekä sitä seuraavan Valhalla-nimisen pitkän köysiosion. Toinen tiimi olisimme minä, Mikko ja Ian, ja me tulisimme alas hieman hitaampaa Dome-Cathedral-reittiä. Ylöspäin vaihtaisimme suuntia, eli 1. tiimi purkaisi Dome-Cathedralin köydet, me taas Centipeden. Säätö oli syönyt sen verran aikaa, että pääsimme liikkeelle melko myöhään, mutta pääsimmepä kuitenkin.

Lue loppuun