8.8. Pikamatka kuilusta toiseen (PSM: Tête Sauvage – SC3)

Herätys soi 6.30, ja fiilis oli tyypillinen isoa retkeä edeltävä plääh, lievä pahoinvointi ja väsymys. Minulla oli parikin syytä olla erityisen huolissani tästä retkestä. Ensinnäkin se olisi pisin sarja köysinousuja mitä olen tehnyt aikoihin: SC3:sta ylöspääsy vaatisi yli 300 metrin nousemisen. Lisäksi stressasi se, että olin tunkenut mukaan vauhdikkaaseen ja kovakuntoiseen porukkaan: Gareth ja Richard, jotka olivat vetäneet SC3-EDF-retken ennätysajassa, ja Morgan, jota en tuntenut ennalta, mutta joka pitkänä laihana kundina vaikutti siltä, että luultavasti etenisi minua nopeammin. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan enää tullut mieleen harkita väliin jättämistä, vaan aamupalaa naamaan ja Richardin pakulla ylös kohti PSM:ää.

Yritimme päästä autolla aiempaa lähemmäs sisäänkäyntiä, eli ajelimme luovaa rallia erinäisillä laskettelukeskuksen juuri ja juuri auton mentävillä väylillä. Lopulta vastaan tuli kuitenkin niin jyrkkä rinne ettei paku selvinnyt siitä, ja jouduimme pysäköimään aika kauas tavoitteestamme. Sentään olimme hieman aiempaa parkkipaikkaa ylempänä, ja kävely oli 20 minuuttia puolen tunnin asemesta. Varusteita vaihdettiin ankeassa tihkusateessa. Taas tuli ihmeteltyä, miksi hitossa tätä tehdään.

Koko yön sateen jäljiltä oli leirikeskuksen ohi virtaava joki ollut tosi korkealla, ja kolmas asia, josta olin huolissani, oli veden määrä luolassa. Kuvausten perusteella Tête Sauvagen köysiosuuksista osa muuttuu korkean veden aikaan kulkukelvottomiksi. Varasuunnitelmamme oli, että jos TS:ssa olisi liikaa vettä, kääntyisimme ympäri ja suuntaisimme läpiretken sijaan saman tien purkamaan köysiä SC3:sta.

Lue loppuun

Mainokset

5.8. Bedazzled (Gouffre de Bexanka)

Kuumaa, kaunista päivää seurasi pilvisempi, ja minä liityin porukkaan, joka lähti tutkimaan sadepäivän vaihtoehdoksi sopivaa täysin kuivaa luolaa nimeltä Bexanka [Beʃanka]. Autokunnat olivat Julesin autossa minä ja Stuart, ja Richardin autossa Gareth D. Ajomatka oli mielenkiintoinen yhdistelmä Tardetsin lähistön pikkuteitä ja rallia päällystämättömillä kärrypoluilla. Pysähdyimme hassun kivitornipostilaatikon viereen, lähelle ”Varokaa härkiä” -kylttiä, ja vaihdoimme varusteisiimme tihkusateessa. Lähestymiskävely jatkoi kärrypolkua hetken, sitten sukelsi puiden välitse niittyrinteelle, jonka oikeaa laitaa ylös vievä polku johdatti meidät metsässä lymyävän suuren pystysuoran kuilun luo.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Bexanka on kaupallisten luolaturismiryhmien kättämä kohde: ne tuovat asiakkaitaan harjoittamaan maanalaista leiritymistä. Suuaukolle oli rakennettu pieni koppero, jossa voi vaihtaa varusteita tai odotella vuoroaan kuivana, ja suuaukon yli kulki paksu kaapeli, jossa roikkuviin mailloneihin laskeutumisköysi kiinnitettiin. Vara-ankkurina ja lähestymislinjana toimi kuilun edessä sijaitseva kivenlohkare. Stuart riggasi, ja minä seurasin toisena. Kololla oli syvyyttä noin 50 metriä, ja siinä oli yksi väliankkuri, noin ⅔ matkalla alas. Päivänvalo ulottui aivan pohjalle saakka. Erittäin näyttävä ja kiva laskeutuminen – ja samaa voi sanoa koko luolasta.

Lue loppuun

3.8. Yhdeksän kilometrin luolavaellus (PSM: Tête Sauvage – EDF)

Läpiretket, joiden sisäänkäynnit ovat etäällä toisistaan, vaativat aina melkoisen autosäädön. Niin myös PSM, jonka ala- ja yläsisäänkäyntien välinen kävely veisi pinnallakin tuntitolkulla aikaa. Tästä syystä amerikkalainen Andy ilmaantui leiriin noin 8.30 vuokra-Volvollaan, joka valitti jäähdytysnestevajetta. Bensakin oli vähissä. Hetken ihmettelyn jälkeen se kuitenkin todettiin ajokuntoiseksi. Hyppäsin Paul T:n autoon, ja ajoimme peräkanaa Vernan parkkikselle, mihin jätimme Andyn auton odottamaan paluutamme. Sitten nousimme kaikki Paulin kyytiin, ja hän vei meidät ylös PSM:n laskettelukeskukseen, Tête Sauvagen lähestymiskävelyn alkuun.

Hetken odottelun jälkeen Mindy ja Brian liittyivät joukkoomme – amerikkalaisten majoitus oli mökissä laskettelukeskuksen liepeillä, ja he tulivat kävellen. Yhdessä reippailimme aurinkoisen puolen tunnin lähestymisen luolalle. Muistin peräti reitinkin oikein. Jälleen kerran varusteita vaihtaessa keskellä upeaa vuoristomaisemaa ja kauniin sinisen taivaan alla sitä mietitytti, miksi tämän sijaan pitäisi mennä tuohon pieneen pimeään koloon tuossa vieressä, mutta onhan sen vaan paljon jännempää.

Lue loppuun

1.8. Lohkaremaraton (PSM: EDF – Lepineux – EDF)

OLYMPUS DIGITAL CAMERATiistaiaamuna erinäiset porukat suunnittelivat luolaretkiä, ja minä halusin kovasti maan alle. Ongelma oli, että minulla ei ollut omaa vakioporukkaa, eikä myöskään autoa, joten jouduin etsimään ja kyselemään seuraa. Lopulta löysin tiimin, johon mahduin: saksalainen vaihtari Lilo autoineen, ja hänen yhtä nuoret yorkilaiset opiskelijakaverinsa Evan ja Josh. Lähtisimme seuraamaan toista autokuntaa, jossa olivat Martin H, Bob, Clive sekä Paul Q. Lisäksi luolaan oli tulossa kahden miehen tiimi Martyn F ja Phil.

Pierre-Saint-Martinin valtavan luolaston alasisäänkäyntinä käytetään EDF:n eli Ranskan sähkölaitoksen louhimaa tunnelia. Siitä kulkevat myös turistiporukat katsomaan jättimäistä Salle de la Vernaa, joka Euroopan suurimmaksi luolakammioksi kutsutaan. Tämän vuoksi järjestelyt luolaan mentäessä ovat vähän jännät: kapeaa vuoritietä ylös luolan suulle saa ajaa vain tiettyihin kellonaikoihin, turisteja kuljettavan minibussin perässä. Kokoonnuimme ennen päivän ensimmäisen bussin starttiakaa eli aamukymmentä turistiluolan parkkikselle, ja seurasimme yhtenä letkana minibussia. Parkkipaikkamme oli kurvissa vähän ennen tunnelin luukkua.

Muut porukat vaihtoivat vermeisiinsä luolan suun liepeillä, minä ja opiskelijat parkkiksella, joten menimme sisään vähän muita myöhemmin omassa rauhassamme. Jo EDF-tunnelin oven avaaminen oli elämys: luolasta puhaltava viima on niin kova, että jos oven jättää pitkäksi aikaa auki, sitä on hankala sulkea. Siispä ovi äkkiä auki patsaan takaa poimitulla avaimella, avain äkkiä takaisin, posse sisään, ja ovi kiinni tuulen vinkuessa korvissa.

Oven sisäpuolella odotti helppokulkuinen keinotekoinen tunneli, jonka läpi kävely otti hetken, sitä kun on 660 metriä. Tunnelin päätepiste on Verna, jossa oli saapuessamme useampi turistiryhmä katselemassa näkymää. Ja oli se tosiaan melkoinen näky, aivan järjettömän iso maanalainen tila – läpimittaa noin 250 metriä – joka oli vielä turisteja varten valaistu ovelasti sinne tänne sijoitelluin luolaajahahmoin. Vaikka ihmisen kokoiset mallinuket haalareissaan antoivat tilalle mittakaavaa, ei sitä siltikään ihan täysin tajunnut. Hillitön paikka. Turisteille se on retken päätepiste, meille se oli vain alku, josta pian jatkoimme syvemmälle luolaston villimpiin osiin.

Lue loppuun

27.7. Mahtava Mortero, viimeinkin!

Kun toinen iskujoukko, Duncan, Elina ja Aki, suuntasivat ennen kymmentä kohti Tonion sisäänkäyntiä, olin enemmän huolissani kuin olen ollut mistään retkestä, jolla en itse ole ollut. Minun nimittäin piti alunperin myös lähteä mukaan Tonio-Cañuela-läpiretkelle, jonka olin jo kerran aiemmin suorittanut. Olisin ehkä ollut avuksi suunnistuksessa, ja tavallaan tuntui, että minun olisi kuulunut olla retkellä. Toisaalta juuri siksi, että olin jo käynyt kyseisessä luolassa, halusin itsekkäästi mennä toisaalle, uuteen luolaan, joka oli ollut tehtävälistallani jo pitkään. Siispä annoin Team Toniolle koordinaatit parkkipaikoille ja kaiken ohjeistuksen mitä suinkin muistin, ja suuntasin itse toisen tiimin eli Jannen ja Mirin kanssa kohti eilen paikallistamaani Morteroa.

Koska parkkis ja kävely olivat etukäteen tiedossa, oli Morteron lähestyminen lyhyt ja leppoisa, alle vartin kävely, ja lopulta myös aika selkeä. Kyltiltä kivikeolle, kivikeon osoittamaa polkua vasemmalle neljän tien risteyksestä, suoraa eteenpäin ohi parin puiden täyttämän syvänteen, kunnes epämääräiseksi muuttunut polku jälleen löytyi selkeänä, ja kulki kohti oikeaa läpi kivikon, sitten taas loivasti vasemmalle kaartaen, doliinin pohjalle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAVaihdoimme varusteita painanteen pohjalla ennen poikkarikaapeleita. Aurinko paistoi aivan liian kuumana. Viileyttä ei myöskään löytynyt luolan alusta: Morteron valtava, vihreä kolo on valoisa aivan pohjalle asti. Astelimme varovasti jyrkkää mutaista rinnettä alas köysien alkuun. Näytti kovasti siltä, että sisäänmeno oli jo valmiiksi rigattu. Koska minulla kuitenkin oli köysi mukana, päätin, että voisin tuplarigata sen harjoituksen vuoksi. Aloitin siis ekasta pultista ja asensin oman köyden valmiin kaveriksi. Yritin parhaani mukaan edetä kuin valmista köytä ei olisi. Köydet olivat kohtalaisen helpot säätää, koska kyseessä oli loivasti laskeutuva ramppi usealla väliankkurilla. Vain aivan viimeinen pätkä ennen pohjaa oli pystysuora ja vähän jännempi, kun ankkuripiste oli tyhjän päällä. Sekään ei ollut kovin korkealla, matkaa alas oli ehkä kymmenisen metriä. Koko köysioperaatio kesti noin tunnin, joten erityisen nopea en ollut, mutta voinpa ainakin todeta, että olisimme päässeet alas ilman espanjalaista köyttäkin.

Lue loppuun

25.7. Gandaran vasen käsi

Nukuin yöni surkean huonosti heräillen kaiken maailman piippauksiin ja naksauksiin ja ihmetellen, mitä hittoa tekisin retkien suhteen. Lopulta päädyin toteamaan, että käytännössä viime Cantabrian-vierailustani lähtien olen vältellyt vaikeampia retkiä, ja ehkä nyt olisi aika vaihteeksi kokeilla sellaista. Olin sentään valmistautunut tälle reissulle parin kuukauden reippaalla juoksutreenillä, ja olin jopa ihan kohtalaisessa iskussa. Siispä aamukasilta ylös ja tavaraa läjään.

Noin kymmeneltä minä, Elina, Aki ja Duncan hyppäsimme vuokra-autoon ja otimme suunnan kohti Asónin laakson laitaa ja Gandaran alaparkkia. Gandara on luola, josta en oikeastaan koskaan ole pitänyt, vaan pikemminkin päinvastoin. Aina sinne kuitenkin päätyy, ja tällä kertaa tarkoitus oli mennä pidemmälle kuin missä olin koskaan käynyt.

Tuttu parkkis, lyhyt lähestymnen ylös puskaista rinnettä, ja kolosta sisään isoon sorarinteeseen aivan pinnan alla. Kipaisimme läpi alun isot käytävät ja rasittavan könykonttausosuuden aina ensimmäisen köyden alkuun noin tunnissa. Sitten oli vastassa ensimmäinen iso haaste: noin 40-metrisen köysiosion riggaus. Pultitus oli hämmentävästi kahdessa tasossa: ylhäällä poikkarilinja ja ankkuri, alhaalla aiemmilla retkillä käyttämämme ankkuri, jota nytkin päädyimme hyödyntämään. Sen pultit olivat niin ylhäällä, että riggaustiimi pääsi harjoittamaan luovaa akrobatiaa, jossa Elina toimi jalkaotteena Duncanille. Minä ja Aki odottelimme jokseenkin koleassa käytävässä. Onneksi oli avaruushuopa.

Lue loppuun

24.7. Paluu Coventosaan

Aamuherääminen oli hieman edellispäivää aikaisempi, mutta aamiainen ja muu säätö vaativat aikansa, etenkin kun jäimme arpomaan päivän luolaa. Jo näin aivan viikon alussa painoi mielessä ajatus siitä, että meillä olisi vain kuusi mahdollista luolapäivää – pitäisi tosissaan miettiä, miten ne käytetään, jotta saamme tehtyä kaiken mitä haluamme. Lopulta maanantaille valikoitui aina yhtä hieno Coventosa, jossa olen aiemmin käynyt useampaan kertaan. Aamusta asti jatkunut sade ei näyttänyt merkkejä laantumisesta, mutta, eipä se maan alla haittaisi, kun Coventosa ei ole erityisen altis tulvimaan.

Autokuntia tähän reissuun lähti kaksi: edeltä ajoivat Elli ja Janne, perässä minä, Aki, Elina ja Duncan. Eka tiimi oli menossa lyhyemmälle retkelle, me vähän pidemmälle. Parkkipaikalla Asónin laaksossa sade taukosi sopivasti hetkeksi kun aloimme vaihtaa kamoja, ja lähestymien on suurelta osin puiden katveessa, joten autokunta 2 selvisi lähes kuivana luolalle. Ekana paikallaolleet olivat ehtineet kastua aika huolella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERACoventosan suuaukko oli nostalgisen tuntuinen: tänne päättyi kolme vuotta sitten tähänastisen elämäni hienoin läpiretki Cuetosta, yli 800 metriä ylempää. Tällä kertaa suunnitelmat olivat paljon vähemmän kunnianhimoiset. Elina riggasi meille sisäänmenon parikymmenmetrisen köysiluiskan sujuvasti, ja liu’uimme kaikki alas, mistä käännyimme vasemmalle matalan kohdan ali katsomaan Los Fantasmosin galleriaa. Paikka on aivan täynnä valtavia stalagmiitteja ja pylväitä, ja kulutimme noin tunnin ihastellen maisemia ja valokuvaten. Löytyi muun muassa aivan perältä hauska vesilattiainen kammio, jonka keskellä oli täysin sienen näköinen kalsiittimöhkylä.

Lue loppuun