8.8. Pikamatka kuilusta toiseen (PSM: Tête Sauvage – SC3)

Herätys soi 6.30, ja fiilis oli tyypillinen isoa retkeä edeltävä plääh, lievä pahoinvointi ja väsymys. Minulla oli parikin syytä olla erityisen huolissani tästä retkestä. Ensinnäkin se olisi pisin sarja köysinousuja mitä olen tehnyt aikoihin: SC3:sta ylöspääsy vaatisi yli 300 metrin nousemisen. Lisäksi stressasi se, että olin tunkenut mukaan vauhdikkaaseen ja kovakuntoiseen porukkaan: Gareth ja Richard, jotka olivat vetäneet SC3-EDF-retken ennätysajassa, ja Morgan, jota en tuntenut ennalta, mutta joka pitkänä laihana kundina vaikutti siltä, että luultavasti etenisi minua nopeammin. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan enää tullut mieleen harkita väliin jättämistä, vaan aamupalaa naamaan ja Richardin pakulla ylös kohti PSM:ää.

Yritimme päästä autolla aiempaa lähemmäs sisäänkäyntiä, eli ajelimme luovaa rallia erinäisillä laskettelukeskuksen juuri ja juuri auton mentävillä väylillä. Lopulta vastaan tuli kuitenkin niin jyrkkä rinne ettei paku selvinnyt siitä, ja jouduimme pysäköimään aika kauas tavoitteestamme. Sentään olimme hieman aiempaa parkkipaikkaa ylempänä, ja kävely oli 20 minuuttia puolen tunnin asemesta. Varusteita vaihdettiin ankeassa tihkusateessa. Taas tuli ihmeteltyä, miksi hitossa tätä tehdään.

Koko yön sateen jäljiltä oli leirikeskuksen ohi virtaava joki ollut tosi korkealla, ja kolmas asia, josta olin huolissani, oli veden määrä luolassa. Kuvausten perusteella Tête Sauvagen köysiosuuksista osa muuttuu korkean veden aikaan kulkukelvottomiksi. Varasuunnitelmamme oli, että jos TS:ssa olisi liikaa vettä, kääntyisimme ympäri ja suuntaisimme läpiretken sijaan saman tien purkamaan köysiä SC3:sta.

Lue loppuun

Mainokset

5.8. Bedazzled (Gouffre de Bexanka)

Kuumaa, kaunista päivää seurasi pilvisempi, ja minä liityin porukkaan, joka lähti tutkimaan sadepäivän vaihtoehdoksi sopivaa täysin kuivaa luolaa nimeltä Bexanka [Beʃanka]. Autokunnat olivat Julesin autossa minä ja Stuart, ja Richardin autossa Gareth D. Ajomatka oli mielenkiintoinen yhdistelmä Tardetsin lähistön pikkuteitä ja rallia päällystämättömillä kärrypoluilla. Pysähdyimme hassun kivitornipostilaatikon viereen, lähelle ”Varokaa härkiä” -kylttiä, ja vaihdoimme varusteisiimme tihkusateessa. Lähestymiskävely jatkoi kärrypolkua hetken, sitten sukelsi puiden välitse niittyrinteelle, jonka oikeaa laitaa ylös vievä polku johdatti meidät metsässä lymyävän suuren pystysuoran kuilun luo.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Bexanka on kaupallisten luolaturismiryhmien kättämä kohde: ne tuovat asiakkaitaan harjoittamaan maanalaista leiritymistä. Suuaukolle oli rakennettu pieni koppero, jossa voi vaihtaa varusteita tai odotella vuoroaan kuivana, ja suuaukon yli kulki paksu kaapeli, jossa roikkuviin mailloneihin laskeutumisköysi kiinnitettiin. Vara-ankkurina ja lähestymislinjana toimi kuilun edessä sijaitseva kivenlohkare. Stuart riggasi, ja minä seurasin toisena. Kololla oli syvyyttä noin 50 metriä, ja siinä oli yksi väliankkuri, noin ⅔ matkalla alas. Päivänvalo ulottui aivan pohjalle saakka. Erittäin näyttävä ja kiva laskeutuminen – ja samaa voi sanoa koko luolasta.

Lue loppuun

3.8. Yhdeksän kilometrin luolavaellus (PSM: Tête Sauvage – EDF)

Läpiretket, joiden sisäänkäynnit ovat etäällä toisistaan, vaativat aina melkoisen autosäädön. Niin myös PSM, jonka ala- ja yläsisäänkäyntien välinen kävely veisi pinnallakin tuntitolkulla aikaa. Tästä syystä amerikkalainen Andy ilmaantui leiriin noin 8.30 vuokra-Volvollaan, joka valitti jäähdytysnestevajetta. Bensakin oli vähissä. Hetken ihmettelyn jälkeen se kuitenkin todettiin ajokuntoiseksi. Hyppäsin Paul T:n autoon, ja ajoimme peräkanaa Vernan parkkikselle, mihin jätimme Andyn auton odottamaan paluutamme. Sitten nousimme kaikki Paulin kyytiin, ja hän vei meidät ylös PSM:n laskettelukeskukseen, Tête Sauvagen lähestymiskävelyn alkuun.

Hetken odottelun jälkeen Mindy ja Brian liittyivät joukkoomme – amerikkalaisten majoitus oli mökissä laskettelukeskuksen liepeillä, ja he tulivat kävellen. Yhdessä reippailimme aurinkoisen puolen tunnin lähestymisen luolalle. Muistin peräti reitinkin oikein. Jälleen kerran varusteita vaihtaessa keskellä upeaa vuoristomaisemaa ja kauniin sinisen taivaan alla sitä mietitytti, miksi tämän sijaan pitäisi mennä tuohon pieneen pimeään koloon tuossa vieressä, mutta onhan sen vaan paljon jännempää.

Lue loppuun

27.7. Mahtava Mortero, viimeinkin!

Kun toinen iskujoukko, Duncan, Elina ja Aki, suuntasivat ennen kymmentä kohti Tonion sisäänkäyntiä, olin enemmän huolissani kuin olen ollut mistään retkestä, jolla en itse ole ollut. Minun nimittäin piti alunperin myös lähteä mukaan Tonio-Cañuela-läpiretkelle, jonka olin jo kerran aiemmin suorittanut. Olisin ehkä ollut avuksi suunnistuksessa, ja tavallaan tuntui, että minun olisi kuulunut olla retkellä. Toisaalta juuri siksi, että olin jo käynyt kyseisessä luolassa, halusin itsekkäästi mennä toisaalle, uuteen luolaan, joka oli ollut tehtävälistallani jo pitkään. Siispä annoin Team Toniolle koordinaatit parkkipaikoille ja kaiken ohjeistuksen mitä suinkin muistin, ja suuntasin itse toisen tiimin eli Jannen ja Mirin kanssa kohti eilen paikallistamaani Morteroa.

Koska parkkis ja kävely olivat etukäteen tiedossa, oli Morteron lähestyminen lyhyt ja leppoisa, alle vartin kävely, ja lopulta myös aika selkeä. Kyltiltä kivikeolle, kivikeon osoittamaa polkua vasemmalle neljän tien risteyksestä, suoraa eteenpäin ohi parin puiden täyttämän syvänteen, kunnes epämääräiseksi muuttunut polku jälleen löytyi selkeänä, ja kulki kohti oikeaa läpi kivikon, sitten taas loivasti vasemmalle kaartaen, doliinin pohjalle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAVaihdoimme varusteita painanteen pohjalla ennen poikkarikaapeleita. Aurinko paistoi aivan liian kuumana. Viileyttä ei myöskään löytynyt luolan alusta: Morteron valtava, vihreä kolo on valoisa aivan pohjalle asti. Astelimme varovasti jyrkkää mutaista rinnettä alas köysien alkuun. Näytti kovasti siltä, että sisäänmeno oli jo valmiiksi rigattu. Koska minulla kuitenkin oli köysi mukana, päätin, että voisin tuplarigata sen harjoituksen vuoksi. Aloitin siis ekasta pultista ja asensin oman köyden valmiin kaveriksi. Yritin parhaani mukaan edetä kuin valmista köytä ei olisi. Köydet olivat kohtalaisen helpot säätää, koska kyseessä oli loivasti laskeutuva ramppi usealla väliankkurilla. Vain aivan viimeinen pätkä ennen pohjaa oli pystysuora ja vähän jännempi, kun ankkuripiste oli tyhjän päällä. Sekään ei ollut kovin korkealla, matkaa alas oli ehkä kymmenisen metriä. Koko köysioperaatio kesti noin tunnin, joten erityisen nopea en ollut, mutta voinpa ainakin todeta, että olisimme päässeet alas ilman espanjalaista köyttäkin.

Lue loppuun

25.7. Gandaran vasen käsi

Nukuin yöni surkean huonosti heräillen kaiken maailman piippauksiin ja naksauksiin ja ihmetellen, mitä hittoa tekisin retkien suhteen. Lopulta päädyin toteamaan, että käytännössä viime Cantabrian-vierailustani lähtien olen vältellyt vaikeampia retkiä, ja ehkä nyt olisi aika vaihteeksi kokeilla sellaista. Olin sentään valmistautunut tälle reissulle parin kuukauden reippaalla juoksutreenillä, ja olin jopa ihan kohtalaisessa iskussa. Siispä aamukasilta ylös ja tavaraa läjään.

Noin kymmeneltä minä, Elina, Aki ja Duncan hyppäsimme vuokra-autoon ja otimme suunnan kohti Asónin laakson laitaa ja Gandaran alaparkkia. Gandara on luola, josta en oikeastaan koskaan ole pitänyt, vaan pikemminkin päinvastoin. Aina sinne kuitenkin päätyy, ja tällä kertaa tarkoitus oli mennä pidemmälle kuin missä olin koskaan käynyt.

Tuttu parkkis, lyhyt lähestymnen ylös puskaista rinnettä, ja kolosta sisään isoon sorarinteeseen aivan pinnan alla. Kipaisimme läpi alun isot käytävät ja rasittavan könykonttausosuuden aina ensimmäisen köyden alkuun noin tunnissa. Sitten oli vastassa ensimmäinen iso haaste: noin 40-metrisen köysiosion riggaus. Pultitus oli hämmentävästi kahdessa tasossa: ylhäällä poikkarilinja ja ankkuri, alhaalla aiemmilla retkillä käyttämämme ankkuri, jota nytkin päädyimme hyödyntämään. Sen pultit olivat niin ylhäällä, että riggaustiimi pääsi harjoittamaan luovaa akrobatiaa, jossa Elina toimi jalkaotteena Duncanille. Minä ja Aki odottelimme jokseenkin koleassa käytävässä. Onneksi oli avaruushuopa.

Lue loppuun

23.7. Cueva Mur, tällä kertaa kokonaan

Ensimmäisen päivän kalibrointiretkeksi valikoitui Cueva Mur, luola, joka oli ensimmäinen luolani kun olin Cantabriassa viimeksi, keväällä 2015. Silloin näimme siitä alle puolet, koska emme löytäneet reittiä isoihin kammioihin ilman köyttä. Tällä kertaa henkilökohtainen tavoitteeni oli päästä niihin.

Cueva Mur

Retkelle lähti koko seitsenhenkinen seurue. Ainoana aiemmin luolassa käyneenä koin olevani vastuussa luolan löytymisestä. Parkkipaikka oli helppo, koska se on Covalanasin turistiluolan parkkis. Sieltä lähdimme ensin väärälle polulle, koska en luottanut muistikuvaani että pitäisi seurata turistiluolalle vievää polkua. Kun sitten lähdimme seuraamaan kyseistä, oikeaa reittiä, menimme taas vikaan, kun muut kysyivät, että eikös se olisi tämä sivupolku tässä, ja minä en ollut varma onko vaiko eikö. Ei ollut. Jonkun luolan luokse se vei, mutta ei sen mihin halusimme. Viimein löytyi oikeakin luola, jonka luo pääsi suunnistamalla toisesta neulansilmämutkasta kohti kallioseinämää. Sisäänkäynti, valtava aukko seinämässä, oli edelleen upea ja näyttävä. Matkalla ehti tulla ihan liian kuuma, vaikka sää ei edes ollut erityisen lämmin, alle 25 °C.

Luola alkoi lyhyellä poikkariköysiosuudella, johon onnistuimme upottamaan vaikka kuinka paljon aikaa – seitsemän hengen porukka on aika iso, ja osa ei ollut hetkeen käyttänyt SRT-kilkkeitään, joten piti vähän säätää. Köydet johdattivat meitä pitkin valtavan kammion seinää sen yläosassa. Niiden päätepisteessä oli ankkuripiste laskeutumisköydelle kohti kammion pohjaa, missä en viime retkelläni ollut käynyt. Tällä kertaa Elina riggasi siihen köyden.

Lue loppuun

5.1. Tunnel Cave

Vaikka kaikki olivat väsyneitä edellispäivän seikkailuista, torstainakin löytyi muutama innokas luolaanlähtijä. Puolenpäivän jälkeen siis minä, Tor, Miri ja Duncan lähdimme kohti DYO:n leirintäparkkia, kohteenamme Tunnel Cave, jonka sisäänkäynnin olimme paria päivää aiemmin paikantaneet. Mäki ylös luukulle tuntui melko lailla pidemmältä luolakamat päällä ja melkein 100 metriä köyttä säkeissä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERATunnel Cave on yläsisäänkäynti luolaan, joka kuuluu Dan-yr-Ogofin turistiluolakompleksiin. Luolaston alasisäänkäynti tunnetaan Cathedral Cavena. Ikävä kyllä läpiretkeä näiden välillä ei saa tehdä, koska turistiluolasta ei tällä hetkellä saa kulkea ulos. Siispä tavoitteemme oli käydä porteilla ja palata jälkiämme takaisin.

Sisäänkäynti on aukikaivettu vertikaalinen 12-metrinen kolo. Tor riggasi sen, ja valitti mennessään, että on ikävää. Kun viimein letkan viimeisenä pääsin seisomaan rautatiepölkylle kaivonkannen alle ja aloin laskeutua, paljastui ikävyyden lähteeksi epämääräinen vanhoista laudoista kasattu tasanne. Sen alla keinotekoinen tunneli kuitenkin sukelsi kauniin kalsiittiseinämäiseen luonnonluolakäytävään. Siellä astuttiin yli syvän kolon (turvallisen mukavasti köysissä) ja laskeuduttiin toinen, 8-metrinen köysi. Sen alta lähti liukas poikkikulku ensin eteen- ja sitten 180° käännöksellä takaisin päin, onneksi valmiin köysin varustettuna. Olimme varanneet ylimääräiset 30 + 30 metriä köyttä näihin kiipeilyihin, mutta ne olivatkin siis turhaan mukana. Noh, parempi liikaa kuin liian vähän!

Lue loppuun