27.8. Ebensee – Wien – Praha – Helsinki

Retken loppusilaukseksi mokasin checkoutin. Tai siis, edellisillan epätoivossani en ollut tarkistanut mihin mennessä pitää olla ulkona, joten kuin totaalinen ilkeä idiootti, kerroin tästä myöhään nukkuneille ihmisille vasta tuntia ennen kyseistä kellonaikaa. Olin alunperin toivonut saavani kyydin asemalle, mutta näissä olosuhteessa koin, ettei olisi reilua sitoa kenenkään muun käsiä. Tartuin siis tavaroihini ja taitoin parin kilometrin matkan kävellen; se oli alamäkeen ja sää oli hyvä, joten se olisi ollut ihan ok, jos en olisi kokenut epäonnistuneeni totaalisesti reissunjärjestäjänä.

Kotimatka oli pitkä ja mieli maassa. Junien suhteen minulla kävi parempi tuuri kuin mitä koin ansainneeni. Ensimmäinen kyytini Ebenseestä Attnang-Puccheimiin oli kymmenisen minuuttia myöhässä, mutta seuraava juna, Attnang-Puccheimista Wieniin, oli puolestaan vartin, joten ehdin hyvin ostaa asemalta lounasta. Wienin-junan myöhässäolo aiheutti jännityksen hetkiä, koska vaihtoaikaa viimeiseen junaan, Wienistä Prahaan, oli aikataulun mukaan vain viisi minuuttia. Lopulta sekin oli hieman myöhässä, niin että ehdin Wienissä juuri sopivasti kävellä asemalaiturin yli junasta toiseen. Prahassakin löysin nopeasti tieni lentokenttäbussiin, jossa vieläpä sai lipun ostettua kortilla (koska eihän minulla mitään Tšekin rahaa ollut).

Pääsin kuin pääsinkin siis hyvissä ajoin Prahan lentokentälle. Päivän teemaa jatkaen myös lento oli myöhässä, mutta vain puolisen tuntia. Tämä tarkoitti, että se laskeutui Helsinkiin puolenyön kieppeillä. Päivän ritarillisimma teon pisteet sai Dare, joka tuli vastaan taksikuskiksi. Tämä oli todella tarpeen; sitä toivoisi palaavansa lomalta rentoutuneena ja energisenä, mutta sen sijaan olin melkein stressaantuneempi kuin ennen reissua. Ja seuraavana päivänä taas töihin. Huoh.

Mainokset

25.8. Vapaapäivän epätoivo

Lauantaina heräsin liian aikaisin siihen, että muutama ihminen suuntasi kohti luolia. Koitin mennä takaisin nukkumaan, ja kun siitä ei tullut mitään, luin jonkin aikaa kirjaa sängyssä. Ulkona satoi. Olo oli yleisen epätoivoinen ja totaalisen epäsosiaalinen.

Kuuden EuroSpeleopäivän saldona oli pari luolaretkeä, joista pisinkin oli ollut kuusituntinen lähinnä odottelun määrästä johtuen. Mikään luolista ei ollut erityisen näyttävä tai mieleenpainuva, paitsi ehkä graniittivirtaluola erikoisen luonteensa vuoksi. Lomafiiliksen sijaan painoi stressi ja ahdistus siitä, että olin kämpän varausta järkänneenä ikäänkuin koonnut ihmiset tähän tapahtumaan, joka nyt sitten jätti paljon toivottavaa. Kämppäkin oli, noh, enimmäkseen toimiva, mutta aika pieni kuudelle aikuiselle, ja sisälsi ominaisuuksia kuten käsiin jäävät kaappien vetimet ja niskaan tippuvan suihkutangon. Luolaretkistressin lisäksi ahdisti ajatus loman lopusta ja siitä, että pian pitäisi palata kotiin ja töihin. Päädyin viettämään suurimman osan päivästä itsekseni sekä avautuen ihmisille internetissä. Kumpikaan ei kauheasti auttanut.

IMG_9374Päivän suurimmiksi aikaansaannoksiksi jäivät pyörähdys tapahtuma-alueella, mistä ostin t-paidan ja liian kalliin kirjan Sveitsin kanjoneista, pikainen shoppailureissu huoltoasemakauppaan Gmundeniin—koska kaikki muu oli jo kiinni ja huomenna olisi yhtä suljettua, koska sunnuntai—sekä EuroSpeleon palkintoseremonian ja 3D-valokuvashown seuraaminen. Ensinmainittu oli pitkäveteinen ja sisälsi naurettavan paljon selkääntaputtelua tapahtumajärjestäjien taholta, kun oma kokemus oli, että järjestelyt olivat vähän mitä sattuu. Jälkimmäinen puolestaan oli todella hieno, mutta siitäkin jäi vähän ristiriitainen fiilis: tympeää olla luolalomalla katsomassa jonkun muun kuvia luolista, jotka ovat sata kertaa hienompia kuin mikään, mitä täällä tuli vastaan.

19.8. Tuskavaellus (Rettenbachalm – Ischler Hütte)

Kiitos myöhäisen saapumisajan, meillä oli aamiaiseksi vain ystävällisen emäntämme tarjoamia sämpylöitä, pullaa, hilloa ja munia. Päivän ensimmäinen tehtävä oli siis hankkia kahvia. Se löytyi Cafe Centralista alempaa Ebenseen keskustan läheltä. Richard liittyi seuraan, ja mietiskelimme porukalla päivän kulkua. Olimme harkinneet, että ennen pakollista ohjelmanumeroa eli vuorimajaan vaellusta yrittäisimme vaikkapa käydä jossain via ferratalla, mutta lopulta totesimme, että siinä tulisi kiire. Parempi lähteä hyvissä ajoin kävelemään.

IMG_9297Sunnuntaina oikeastaan kaikki kaupat olivat kiinni. Löysimme viimein Gmundenin läheltä huoltoaseman, josta saimme suoritettua pakolliset hankinnat, eli luolaevästä ja kahvia kämpille. Sen jälkeen seuraavan yön ja päivän kamat kasaan, ja tiimillä minä, Elina, Jaakko ja Richard suunta kohti Bad Ischliä, ja siellä Rettenbachalmin parkkipaikkaa, josta lähti vaellusreitti ylös kohti Ischler Hütteä, seuraavan yön majoitustamme.

Olin katsonut vain kävelyn keston—kaksi ja puoli tuntia, ei paha—mutta en korkeusgradienttia. Huvittavaa kyllä tämä oli tasan sama virhe kuin edellistä kertaa vuorimajaan kavutessani, ja olin tehnyt toisenkin saman virheen, eli pakannut mukaan ihan liikaa tavaraa. Tämä parin tunnin nousuhan oli toki koko matkalta IMG_9305ylämäkeen, nousua noin 800 metriä, ja sää oli turkasen kuuma. Olin kuvitellut parin kuukauden ahkeran lenkkeilyn pohjalta olevani edes jonkinlaisessa kunnossa, mutta ne luulot lähtivät saman tien. Väsähdin heti kättelyssä, ja mistään vaelluksesta nauttimisesta ei ollut puhettakaan, vaan koko kapuaminen mäkeä ylös, joka lopulta vei noin kolme tuntia ja vartin, oli silkkaa kärsimystä. Muut tuntuivat viillettävän edellä kuin vuorikauriit, itse raahustin mäkeä ylös ja mietin, pitäisikö minun diskata itseni huomisen luolaretkeltä, kun kerran olen näin surkeassa kuosissa. Minulla oli kyllä selkeästi porukan painavin rinkka, mutta suoritus oli silti aika säälittävä.IMG_9306

Onneksi tuskan päätteeksi saavuimme puoli seitsemän maissa söpöön suojaisaan laaksoon vuorien keskellä. Ischler Hütte oli tilava ja täysin varusteltu: löytyi vesivessat, sähkö, ja jopa suihkumahdollisuus (lisähintaan). Majan emäntä Renate kokkasi herkullista paikallistyylistä ruokaa, ja viiniä ja olutta sai kohtuulliseen hintaan. Illan aikana ehdimme tutustua seuraavan päivän oppaisiin, Irikseen ja Andreakseen, ja muuhun porukkaan, jossa oli meidän lisäksemme viisi unkarilaista (joista kolmen nimi oli Tamás). Nukkumaan siirryimme varhain, jo kymmenen jälkeen, mutta väsymyksestä huolimatta uni ei taaskaan tullut, kun alla oli raskasta reippailua, ja yhdeksän hengen jaetussa makuuhuoneessa tuskaisen kuuma.

30.3. Vaikeutta ja oikeita valintoja (Lancaster Hole / Fall Pot ja takaisin)

Noin kerran kuussa tapahtuu, että minulla on muutama päivä, jolloin kaikki on ihan mahdotonta ja kamalaa ja mikään ei ole hyvin. Ikävän usein tämä osuu esimerkiksi luolaretkelle, kuten tälläkin kertaa. Huonosti nukuttu yö ei yhtään auttanut mielialaani, vaan perjantaiaamun luolaretken suunnittelu muuttui nopeasti epätoivon draamaksi, jossa koin, että minulle ei ollut kerrottu keskeisiä yksityiskohtia ja olin täällä muutenkin tarpeettoman hankala rasittava riippakivi ja ylimääräinen pyörä, ja olisi vaan pitänyt jäädä kotiin.

Olin jo toteamassa, että en mene tänään mihinkään luolaan kun tästä nyt ei tule mitään, kun Miri ehdotti, että lähtisin hänen seurakseen. Hän kun ei ollut käynyt maan alla toviin. Tämä sisältäisi leppoisan aikataulun, hitaan ja tavoitteettoman luolassa etenemisen, ja mahdollisimman vähän stressiä. Sopi minulle oikein hyvin, ja olikin lultavasti oikea valinta tälle päivälle.

Lue loppuun

29.3. Oppimiskokemuksia (Calf Holes – Browgill Cave)

Suomen luolaseuran pääsiäisretken kohteena oli Yorkshire Dales pohjois-Englannissa, ja mukaan oli lähdössä yhteensä kahdeksan ihmistä Suomesta, sekä pari paikallisvahvistusta. Koska osa porukasta oli tulossa ihan läheltäni, en joutunut aamulla heräämään ihan niin varhain kuin joskus aiemmin. Se ei juuri lämmittänyt, kun nukuin niin huonosti, että herättyäni tuntui kuin en olisi levännyt ollenkaan. Osittain stressasin reissua ylipäänsä, osittain sitä, että olimme lähdössä kentälle myöhemmin kuin yleensä yksikseni menisin.

Tiimi Mikko ja Tor poimi minut matkaansa vähän kuuden jälkeen, ja kentällä olimme puoli seitsemän kieppeillä, kun lennon lähtöaika oli 8.15. Lentokentällä oli pahempi kaaosruuhka kuin olen koskaan nähnyt, kiitos pääsiäisen lähtöliikenteen. Laukunjättöpisteelle oli kauhea jono, samoin turvatarkastuksiin. Minua ärsytti ja huolestutti.

Lopulta olimme lähtöportilla noin 15 minuuttia ennen koneeseen nousua. Toista porukkaa ei näkynyt missään. Soittelin perään, että ovatkohan tulossa, ja olivathan he; Dare, Taina ja Karo saapuivat paikalle ihan viimeisten joukossa, mutta kuitenkin ajoissa. Minun neuroottisuudelleni naureskeltiin. En arvostanut. Tämä oli päivän ensimmäinen opetus: ensi kerralla otan ehkä kuitenkin sen bussin ja olen kentällä tavalliseen tapaani kahta tuntia aiemmin, että ehdin rauhassa juoda aamukahvini.

Lue loppuun

8.12. Kylvystä Tankoon (Bath to Rod’s)

Perjantai oli viimeinen aikatauluttamaton luolapäivämme, ja vielä aamulla arvoimme, mihin menisimme. Minä olisin tavallaan halunnut Swildon’siin, mutta siellä olisi tarvinnut tikkaita päästäkseen yhtään pidemmälle, ja tikaseksperttimme Richard oli poistumassa kohti uusia seikkailuja. Tällä kertaa olisimme siis liikkeellä ihan vain suomalaisten kesken. Koska muut olivat joka tapauksessa jo käyneet Swildon’sissa tiistai-iltana, päädyimme lopulta läpiveto-läpiretkeen Bath Swalletista Rod’s Potiin. Luolat sijaitsevat Burrington Combessa eli samalla seudulla kuin keskiviikon Goatchurch ja Sidcot.

IMG_7432Matkalla kohti luolia kävimme turistiajelulla Cheddar Gorgen kanjonissa. Kaunis (joskin viileä) sää suosi maisemankatselua. Parkkilevikkeemme viereisestä kallioseinämästä löytyi pikkuluola, jonka nimeksi myöhemmin selvisi White Spot Cave. Samoin kävi ilmi, että läheisellä aidatulla vesilaitoksen alueella olisi sijainnut Reservoir Hole, jossa on eräs Brittilän suurimmista luolakammioista. Sinne pääsy on tosin tarkoin säädeltyä, ja talvella lepakoiden vuoksi peräti täysin kielletty.

Cheddarista jatkoimme matkaa kohdeluoliemme luo. Olisimme voineet pysäköidä samalle paikalle kuin keskiviikkona, mutta kun lähemmäskin kerran pääsi, ajoimme sen ohi ja vasemmalle ylös jyrkkää ja kapeaa Link Lanea, aika lailla niin pitkälle kuin tie jatkui, vaikka se muuttuikin melkoiseksi perunapelloksi. Sen päädystä lähti kävelypolku, jonka varrella tuli heti vastaan syvänne kyltillä ”Bath Swallet”. Jostain ihmeen syystä olin saanut päähäni, että Rod’sin pitäisi olla lähempänä parkkipaikkaa, ja etsiskelimme sitä tovin turhaan ennen kuin muut osoittivat sen olevan ihan vähän matkaa edempänä, siis kauempana tiestä. Tämä oli päivän mokistani se pienempi.

Lue loppuun

1.8. Lohkaremaraton (PSM: EDF – Lepineux – EDF)

OLYMPUS DIGITAL CAMERATiistaiaamuna erinäiset porukat suunnittelivat luolaretkiä, ja minä halusin kovasti maan alle. Ongelma oli, että minulla ei ollut omaa vakioporukkaa, eikä myöskään autoa, joten jouduin etsimään ja kyselemään seuraa. Lopulta löysin tiimin, johon mahduin: saksalainen vaihtari Lilo autoineen, ja hänen yhtä nuoret yorkilaiset opiskelijakaverinsa Evan ja Josh. Lähtisimme seuraamaan toista autokuntaa, jossa olivat Martin H, Bob, Clive sekä Paul Q. Lisäksi luolaan oli tulossa kahden miehen tiimi Martyn F ja Phil.

Pierre-Saint-Martinin valtavan luolaston alasisäänkäyntinä käytetään EDF:n eli Ranskan sähkölaitoksen louhimaa tunnelia. Siitä kulkevat myös turistiporukat katsomaan jättimäistä Salle de la Vernaa, joka Euroopan suurimmaksi luolakammioksi kutsutaan. Tämän vuoksi järjestelyt luolaan mentäessä ovat vähän jännät: kapeaa vuoritietä ylös luolan suulle saa ajaa vain tiettyihin kellonaikoihin, turisteja kuljettavan minibussin perässä. Kokoonnuimme ennen päivän ensimmäisen bussin starttiakaa eli aamukymmentä turistiluolan parkkikselle, ja seurasimme yhtenä letkana minibussia. Parkkipaikkamme oli kurvissa vähän ennen tunnelin luukkua.

Muut porukat vaihtoivat vermeisiinsä luolan suun liepeillä, minä ja opiskelijat parkkiksella, joten menimme sisään vähän muita myöhemmin omassa rauhassamme. Jo EDF-tunnelin oven avaaminen oli elämys: luolasta puhaltava viima on niin kova, että jos oven jättää pitkäksi aikaa auki, sitä on hankala sulkea. Siispä ovi äkkiä auki patsaan takaa poimitulla avaimella, avain äkkiä takaisin, posse sisään, ja ovi kiinni tuulen vinkuessa korvissa.

Oven sisäpuolella odotti helppokulkuinen keinotekoinen tunneli, jonka läpi kävely otti hetken, sitä kun on 660 metriä. Tunnelin päätepiste on Verna, jossa oli saapuessamme useampi turistiryhmä katselemassa näkymää. Ja oli se tosiaan melkoinen näky, aivan järjettömän iso maanalainen tila – läpimittaa noin 250 metriä – joka oli vielä turisteja varten valaistu ovelasti sinne tänne sijoitelluin luolaajahahmoin. Vaikka ihmisen kokoiset mallinuket haalareissaan antoivat tilalle mittakaavaa, ei sitä siltikään ihan täysin tajunnut. Hillitön paikka. Turisteille se on retken päätepiste, meille se oli vain alku, josta pian jatkoimme syvemmälle luolaston villimpiin osiin.

Lue loppuun