1.8. Lohkaremaraton (PSM: EDF – Lepineux – EDF)

OLYMPUS DIGITAL CAMERATiistaiaamuna erinäiset porukat suunnittelivat luolaretkiä, ja minä halusin kovasti maan alle. Ongelma oli, että minulla ei ollut omaa vakioporukkaa, eikä myöskään autoa, joten jouduin etsimään ja kyselemään seuraa. Lopulta löysin tiimin, johon mahduin: saksalainen vaihtari Lilo autoineen, ja hänen yhtä nuoret yorkilaiset opiskelijakaverinsa Evan ja Josh. Lähtisimme seuraamaan toista autokuntaa, jossa olivat Martin H, Bob, Clive sekä Paul Q. Lisäksi luolaan oli tulossa kahden miehen tiimi Martyn F ja Phil.

Pierre-Saint-Martinin valtavan luolaston alasisäänkäyntinä käytetään EDF:n eli Ranskan sähkölaitoksen louhimaa tunnelia. Siitä kulkevat myös turistiporukat katsomaan jättimäistä Salle de la Vernaa, joka Euroopan suurimmaksi luolakammioksi kutsutaan. Tämän vuoksi järjestelyt luolaan mentäessä ovat vähän jännät: kapeaa vuoritietä ylös luolan suulle saa ajaa vain tiettyihin kellonaikoihin, turisteja kuljettavan minibussin perässä. Kokoonnuimme ennen päivän ensimmäisen bussin starttiakaa eli aamukymmentä turistiluolan parkkikselle, ja seurasimme yhtenä letkana minibussia. Parkkipaikkamme oli kurvissa vähän ennen tunnelin luukkua.

Muut porukat vaihtoivat vermeisiinsä luolan suun liepeillä, minä ja opiskelijat parkkiksella, joten menimme sisään vähän muita myöhemmin omassa rauhassamme. Jo EDF-tunnelin oven avaaminen oli elämys: luolasta puhaltava viima on niin kova, että jos oven jättää pitkäksi aikaa auki, sitä on hankala sulkea. Siispä ovi äkkiä auki patsaan takaa poimitulla avaimella, avain äkkiä takaisin, posse sisään, ja ovi kiinni tuulen vinkuessa korvissa.

Oven sisäpuolella odotti helppokulkuinen keinotekoinen tunneli, jonka läpi kävely otti hetken, sitä kun on 660 metriä. Tunnelin päätepiste on Verna, jossa oli saapuessamme useampi turistiryhmä katselemassa näkymää. Ja oli se tosiaan melkoinen näky, aivan järjettömän iso maanalainen tila – läpimittaa noin 250 metriä – joka oli vielä turisteja varten valaistu ovelasti sinne tänne sijoitelluin luolaajahahmoin. Vaikka ihmisen kokoiset mallinuket haalareissaan antoivat tilalle mittakaavaa, ei sitä siltikään ihan täysin tajunnut. Hillitön paikka. Turisteille se on retken päätepiste, meille se oli vain alku, josta pian jatkoimme syvemmälle luolaston villimpiin osiin.

Lue loppuun

Mainokset

26.7. Mortero, missä olet?

OLYMPUS DIGITAL CAMERAKeskiviikkona suurin osa porukasta halusi pitää jonkinlaisen vapaapäivän. Elli ja Janne päättivät lähteä kokeilemaan lähistön kanjonointimahdollisuuksia, Miri, Duncan ja Elina kävelylle Cueton suuntaan. Sentään Aki vielä oli innokas luolaamaan, ja tuli kanssani etsimään myyttistä Morteroa, luolaa, jossa olen halunnut käydä ekasta Cantabrian-reissustani lähtien.

Ajoimme eiliseltä tuttua reittiä Gandaran parkkikselle asti, mutta sieltä käännyimme alamäkeen, kohti La Gandaran kylää, jonka mukaan luolasto on nimetty. Kylän ohitettuamme kurvasimme vasemmalle, Astranaan. Luolan koko nimi on Mortero de Astrana, eli se sijaitsee kyseisen kylän liepeillä. Pysäköimme kirkon taakse, mistä erään löytämäni kävelyohjeen mukaan piti lähteä merkitty reitti luolalle. Mortero on valtava avoin päivänvalokuilu, jota kävelijätkin käyvät ihmettelemässä. Hölmönä oletin sen siis olevan helposti löydettävissä. Hah. Eiväthän ne koskaan ole.

Sää oli vaihteeksi lämmin, ehkä jopa päälle 25°C, joten pukeutumisen sijaan lastasimme enimmän luolaroinan säkkeihin – mukaanlukien 60-metrinen köysi alun laskeutumista varten – ja aloimme kävellä. Tie, jossa oli alussa valkokeltainen vaellusreittikyltti, jatkui aivan autolla ajettavan kokoisena ylämäkeen vielä parikymmentä minuuttia. Matkalla räksyttävät lammaskoirat yrittivät paimentaa meitä. Viimein vastaan tuli kyltti, joka viittasi Mortero de Astranan olevan vasemmalla. Risteyksessä olisi myös mainiosti tilaa autolle. Tännehän meidän olisi kannattanut pysäköidä. Ensi kerralla sitten.

Lue loppuun

18.8. Kuilukammon kosto

Leck FellYorkshiren luola, jota minulle on kautta aikain kehuttu enemmän kuin mitään muuta, on Leck Fellin nummilla sijaitseva Lost Johns’. Odotukset olivat siis korkealla kun ennen kello kahta torstaina kurvasimme sen täpötäydelle parkkipaikalle. Maisemat olivat huikeat, kumpuilevat nummet joka suuntaan aivan violetteina kanervista.

Lost Johns'Matkassa oli taas tuttu tiimi, minä, Mika ja Elina, nyt reissun viimeistä kertaa. Kaunis sisäänkäynti löytyi helposti aivan tienvierustalta, ja alkumatka luolassa oli simppeliä suikeroa, kunnes vastaan alkoi tulla pieniä vesiputouksia. Tiesin, että niiden liepeiltä pitäisi löytyä pieni kiipeily/poikkari kuivaan käytävään, mutta en nähnyt selkeää reittiä Jatkoimme vielä jonkin matkaa joen mukana, pari kertaa alas kiiveten. Mika lipsahti hieman yhdessä kiipeilyssä, ja pelästyin varmaan enemmän kuin hän itse. Minua alkoi epäilyttää, että olemme tulleet liian kauas, ja käytävä vaikutti kaiken kaikkiaan liian märältä.

Lue loppuun

8.8. Martinière – Lans-en-Vercors – Genève – Helsinki

Ainoa huono puoli mökkimajoituksessa telttaan verrattuna on, että mökki pitää siivota, jollei halua lisämaksua. Siispä lauantaina oli ohjelmassa varhainen herätys, viimeiset asiat laukkuun, ja vimmaista siistintää. Tavoitelähtöaikamme oli 8.30. Myöhästyimme siitä melkein tunnin, mutta eipä se niin vaarallista ollut. Saimme majoituksen maksettua, panttirahat takaisin, ja kaikki tavarat sullottua jotenkin autoon.

Ennen lentokentälle ajelua piipahdimme vielä viimeistä kertaa Vercorsin puolella: meillä oli pari Jeffin kirjaa, jotka olimme luvanneet pudottaa Mackrillille. Sekoiltuamme aikamme Grenoblen ympäristössä kiitos jonkun liikenneonnettomuuskaaoksen löysimme lopulta perille Lans-en-Vercorsiin. Vietimme leppoisan tovin Mackrillin puutarhassa teetä juoden ja jutellen niitä näitä. Lopulta oli kuitenkin aika poistua kohti kenttää ja Suomea.

Lue loppuun

3.8. Guiers Mort (Galerie du Bivouac)

Guiers ulospäinSWCC:n maanantain luolaretkiin sisältyivät raskas P40–Glaz-läpiretki, Glaz–Guiers-läpiretki (kaksi porukkaa, joista jälkimmäinen purkaisi muutaman köyden) , eksymishäröily/Guiersin kiertoretki, sekä viimeisimpänä vanhojen tai väsyneiden lyhyempi Guiers-kierros, jonka suoritimme minä, Miri ja Brian.

Kävely Guiersille ei sekään ollut muuttunut lyhyemmäksi toisella kerralla – toki edellispäivän pitkä vaellus myös hieman tuntui jaloissa. Onneksi muillakaan ei ollut kiire. Ylipäänsä yhteinen ymmärrys oli, että tämä olisi rauhallinen retki, eikä meidän ollut tarkoitus mennä mihinkään kovin kauas. Kunhan nyt näkisin vähän enemmän kuin ensimmäisellä vierailullani Guiersin virrassa.

Lue loppuun

29.7. Dent des Crolles: Trou du Glaz – Grotte Annette Bouchacourt

Keskiviikkona minun oli tarkoitus lähteä riggaus-läpiretkelle Glazista Grotte Chevalieriin Helenin, Andyn ja Jon kanssa. Jostain syystä stressasin tätä hirveästi, ja nukuin huonosti – näin painajaista, jossa luolan lähestymisessä iski tornado, joka paiskoi ihmiset kuoliaaksi päin vuorenseinämää, ja heräsin ajatellen, että ei pitäisi mennä luolaan ollenkaan.

Aamupalan jälkeen oli aika setviä köydet retkelle. Chevalierissa ei ollut vielä käynyt kukaan, ja meillä oli hieman eri näkemykset siitä, mihin pitäisi varautua. Helen halusi ottaa minimimäärän köyttä perustuen optimistiseen arvioon, että suurimmassa osassa pitchejä on jo köydet, itse ajattelin ranskalaisen luolakuvauksen perusteella, että retki on suunniteltu läpivedettäväksi, ja kaikki alasmenevät köydet puuttuvat. TQS-SDG-retken yllätysläpivetojen jälkeen en halunnut kokea uudelleen sitä tunnetta, kun vastaan tulee täysin odottamaton läpivetoankkuri. Lopulta päätimme ottaa enemmän köysiä mukaan varmuuden vuoksi.

Olin jo pakannut kaiken ja valmiina lähtöön kun Andy ilmaantui kuistille vakavan oloisena. Hän oli keskusteluamme kuunneltuaan huolissaan, että emme toimisi tiiminä, ja vihjasi, että jos kellään on epävarma olo, ei ehkä kannattaisi lähteä tälle retkelle. Tämä oli tietenkin pahin mahdollinen asia, mitä minulle saattoi sanoa, ja hajosin sitten siihen. Ilmoitin, että okei, jos näin on asia niin en ole tulossa, ja vietin seuraavan tunnin mököttäen, itkien ja yrittän kasata itseäni. Fiilis oli lähinnä, että mitä hittoa teen vielä puolitoista viikkoa, jos en enää uskalla mennä luolaan, kun kerran aiheutan muille huonoja viboja tai jotain.

Lopulta tilanne ratkaistiin pienellä uudelleenjärjestelyllä: kaikki lähtisivät Glaz–Annette-retkelle, jota ensimmäinen porukka, Gary ja pojat, olivat jo lähteneet riggaamaan. Toinen tiimi olisivat Helen, Andy, Chloe ja Jo. Viimeinen porukka olisimme minä, Andy, Dave ja Brian, joiden kanssa olen ennenkin luolannut, ja ainakin tiedän osaavani olla ihmisiksi (ikäänkuin minulla olisi yleensä tapana ryhtyä luolissa tappelemaan ihmisten kanssa).

Lue loppuun

23.7. Tripla-fail: Fée Anglaise, Peljonc & Envernibard

Halusin kokeilla toistamiseen ja paremmilla netistä kaivetuilla ohjeilla, josko se Englantilaisen keijun luola suostuisi nyt löytymään. Tällä kertaa mukaan lähti Elinan lisäksi Miri, ja taas vietimme jokusen tunnin koluten metsää, ainoana löytönä aivan väärän näköinen luola ruosteisilla spiteillä (mahdollisesti Scialet des Joufflus). Lisäksi yritin toistuvasti eksyttää itseni puskaan. Jihuu. Ei siis ollut keijulla intoa näyttäytyä. Ei sitten.

PeljoncPäivän toiseksi kohteeksi olimme jo etukäteen valinneet Scialet du Peljonc –nimisen kolon hyvin läheltä leiriä, laskettelukeskuksen tuntumasta. Mackrill oli merkannut sen vaelluskarttaan, eikä kukaan tiennyt siitä mitään. Netin mukaan se alkaisi köysikuilulla, mutta karttaa siitä ei löytynyt mistään. Taas siis metsään etsimään luolaa, koska tarkkaa tietoa tämänkään sijainnista ei ollut. Nyt tarjolla oli jyrkempi rinne, jossa oli paljon luolaisaa kivikkoa. Etsimme pitkän aikaa liian ylhäältä, kunnes lopulta keksin palata takaisin lähes lähtöpisteeseen. Siellä oli kävelyreitillä karstista kertova infokyltti, jossa mainittiin, että “olet Peljoncin porteilla”. Polun sivussa useita metrejä ylempänä näkyi joku aaltopellinpala. Ei kai sentään? Sinne vei hyvin epämääräinen etäisesti polkua muistuttava asia. Ja sieltähän se Peljonc paljastui, aaltopellin ja vanerin alta: kapea pystykuilu, jonka pohjaa oli mahdoton nähdä, kun se oli niin ahdas ja vänkyrä. Ei varsinaisesti köysiosio, jota haluaa lähteä riggaamaan vailla tietoa siitä, mitä on vastassa. Noh, sentään edes löysimme sen.

Lue loppuun