26.6. Domodossola – Lausanne

Aamulla minua tervehtivät mahtavat vuorimaisemat. Tunsin viimein olevani siellä missä pitkääkin, alkoi melkein itkettää. En tajua, mistä se johtuu, mutta vuorissa vain kertakaikkiaan on minulle jotain erityistä, mikään merimaisema tai metsikkö ei yllä samaan. Söin aamupalaa hyvin italialaisesti: hyvää kahvia ja pullaleipää eri muodoissa. Sitten pitikin ikävä kyllä jatkaa eteenpäin – tässä B&B:ssä olisi viihtynyt kauemminkin, kielimuurista huolimatta.

Kävelin takaisin kaupunkiin ja juna-asemalle, mistä ostin hinnakkaan lipun eteenpäin. Tervetuloa Sveitsiin… Juna vei minut monien tunnelien läpi Brigiin, missä vaihdoin toiseen, hyvin hyvin tuttua linjaa kulkevaan junaan. Visp, Sion, Aigle (voih, Leysin!), Montreux (marmottijuna!), Vevey (viinitiloja!) ja viimein klo 13.14 Lausanne, rakas kotikaupunkini vuodelta 2012.
Lue loppuun

Mainokset

11.7. Bettmeralp – Fiescheralp

Kolmantena päivänä reippailu alkoi jo tuntua, joten päätimme olla laiskoja ja huijata vähän: nousimme Bettmerhornille omien jalkojen asemesta mukavasti ja nopeasti gondolihissillä. Ylhäällä meitä odotti turisteille rakennettu museo ja näköalapaikka Aletschgletcherille, joka on Alppien suurin jäätikkö. Sattumoisin se oli myös ensimmäinen jäätikkö, mitä olen koskaan nähnyt, ja oli se vaan huikea. Se oli myös todella valtava, kuten myöhemmin huomasimme, kun näimme sitä ylittävän ihmisryhmän. Kaukaa katsoen porukkaa olisi voinut luulla vain pikku roskiksi jään pinnalla.

Vaikka näköala-alueella palloili jonkin verran turisteja, oli varsinainen jäätikön laitamia seuraava vaelluspolku onneksi melko rauhallinen. Se oli sen verran jäätikköä ylempänä, että näköala jään yli oli jatkuvasti hieno, ja kulki välillä halki hieman haastavammankin lohkareikon. Lopulta päädyimme U-laaksoon, joka laskeutui aivan jäätikön reunalle asti. Sitäkin piti toki käydä ihmettelemässä. Läheltä näkyi, miten jää sisäpuolelta oli kiehtovan turkoosinsinistä. Sinne myös lähti useita tunneleita, joista osaan virtasi vettä, ja jotka näyttivät todella kutsuvilta (ja vaarallisilta). Luonnonnähtävyytenä tämä melkeinpä veti vertoja luolille!


Jäätikön jälkeen kuvittelimme jo ohittaneemme retken huippukohdan, mutta olimme väärässä. Fiescheralpia kohti vievä polku nimittäin kulki kenties koko vaelluksen huikeimpien maisemien läpi. Aurinko paistoi kirkkaalta siniseltä taivaalta. Kaukana vuorten lomassa siinsi toinen jäätikkö, ja korkeuserot olivat komeita. Polku oli ajoittain jyrkkäkin, ja sen reunan tuntumassa oli välillä melkoinen pudotus. Melkein turhankin pian 13 kilometrin lyhyt päivämatkamme oli taitettu, ja saavuimme Fiescheralpin hiihtohissin luo. Gondoliin ahtutuminen japanilaisturistien lauman kanssa oli melkoinen järkytys seesteisen vuoristossa samoilun jälkeen.

10.7. Belalp – Bettmeralp

Toisen päivän aamuna täydensimme eväsvarastojamme Belalpin ainoasta ruokakaupasta, jota sattumoisin pyöritti hotelli-ravintolan pitäjä. Kauppaan päästäkseen piti erikseen pyytää henkilökuntaa avaamaan sen ovi. Aidon keskieurooppalaisesti leivällä, juustolla ja makkaralla varustautuneina lähdimme taittamaan matkaa kohti Bettmeralpia.

Jälkeenpäin olen merkannut muistiin, että kävelimme noin 16 kilometria, ja siihen meni 7 tuntia. Nousua tuli yhteensä yli kilometri. Matalin paikka oli jossakin 1,5 kilometrin tienoilla, korkein yli 2 kilometrissa. Matka vei läpi mahtavan vaihtelevan maaston. Belalpista alamäkeä lehmälauman halki karuun kivikkoon, jonka nimesimme Mordoriksi. Mahtavan korkean ja pitkän riippusillan yli Aletschwaldin metsärinteelle, jota jyrkästi ylöspäin hyvä tovi. Saimme niskaamme pikkuisen sadekuuron, mutta se meni onneksi äkkiä ohi. Matkalta löytyi useampi komea näköala Aletschin jätikölle. Metsään yritimme hieman eksyäkin, kun reittikyltitys välillä muuttui epämääräiseksi, mutta lopulta selvitimme tiemme ylös vuorenharjanteen kumpuileville alppiniityille. Yhtään murmelia emme onnistuneet bongaamaan, mutta Blauseen vuoristojärvessä eleli kiehtovan näköisiä alppivesiliskoja.

Ahkera reippailumme toi meidät illansuussa Bettmeralpiin, hieman Belalpia suurempaan autottomaan vuoristokylään. Majoituksen olin varannut Kik’s lodge -nimisestä majasta. Siellä vaan ei ollut ketään paikalla, kun ilmaannuimme lukitsemattomalle ovelle. Tavoitin omistajan puhelimitse, ja hän totesi, ettei taida tänään ehtiä käymään ollenkaan, mutta että voisimme majoittua kaikessa rauhassa, olla kuin kotonamme, ja jättää lähtiessämme maksun huoneeseemme. Siispä majailimme keskenämme isossa tyhjässä hostellintapaisessa täytettyjen peuranpäiden kanssa. Ehkä hämäräin majoitus ikinä, mutta aivan mukava, ja melkoisen halpa myös.

9.7. Via Ferrata d’Aletsch

Vaihtoaikani loppuhuipennus oli kolmen päivän minivaellus saksankielisen Sveitsin puolella. Seuranani ollut australialainen Benjamin kuvaili sitä myöhemmin hienoimmaksi vaelluksekseen ikinä, ja voin kyllä sanoa samaa. Siitä voidaan toki olla montaa mieltä, voidaanko tällaista kevyttä, mukavasta majapaikasta toiseen suoritettavaa retkeilyä, jossa illalliset syödään ravintolassa, varsinaisesti kutsua vaeltamiseksi.

Ensimmäisenä päivänä matkasimme junalla Brigiin ja sieltä postibussilla Blatten bei Natersiin. Olin saanut Benin puhuttua kokeilemaan kanssani kylän läheltä löytyvää via ferrataa. Nimestään huolimatta Aletschin via ei varsinaisesti sijaitse Aletschin jäätikön lähimaastossa, vaan kiertää jäätikön sulamisvesiä varastoivaa tekojärveä. Järvi on sameavetinen eikä mitenkään erityisen näyttävä, mutta sen rannat ovat jyrkät ja vehreät, ja ympäröivä vuoristomaisema oikein hieno. Sääkin sattui olemaan täydellisen aurinkoinen.

Via on pitkä – koko kierrokseen meni meiltä noin 4 tuntia – ja ihan hauska, vaikkakin vähiten kiinnostava kaikista Sveitsissä testaamistani. Reitti tuntui toistavan itseään aika pahasti: melkein koko matka edettiin poikkaria rautatapeilla ja tikkailla, suurin piirtein samalla korkeudella. Joitakin vähän jännempiä ja korkeampiakin kohtia oli, ja muutamassa paikassa lisähaastetta toi turhan löysä kaapeli. Näyttävin paikka oli reitin puolivälin riippusilta. Reitin päätteeksi olisi ollut tarjolla vaijeriliuku, mutta luettuani ja kuultuani useamman varoituksen siitä, miten helppoa on teloa itsensä syöksymällä vauhdilla vastakkaista kalliota päin, päätimme kokemattomina kiertää sen.

Takaisin kylään selvittyämme nousimme gondolihissillä Blattenin yläpuoliseen Belalpin kyläseen, missä majoituimme hotelli Aletschhorniin. Paikalla ei lisäksemme tainnut olla ketään muita asiakkaita. Henkilökunta puhui lähinnä saksaa, mutta onnistuimme silti tilaamaan ravintolasta pizzaa illalliseksi.

7.7. Champéry ja Via Ferrata de Tière

Kuvasetti

Ensimmäisen, kaikin puolin onnistuneen via ferrata -kokeiluni jälkeen halusin tietenkin harjoittaa lajia lisää. Erityisen käteväksi lajin tekee kaltaiselleni epäsosiaalisuuteen taipuvalle ihmiselle se, että sitä voi harrastaa yksinkin. Selattuani hankkimaani opaskirjaa sekä internettiä päätin lähteä katsastamaan Via Ferrata de Tièren, joka sijaitsee Champéryssa, Portes du Soleilin laskettelualueella Sveitsin ja Ranskan rajan tuntumassa. Sieltä löytyisi myös mukavasti vuoristomaastoa, missä samoilla vian jälkeen.

Via oli helppo löytää kiitos kyltityksen, joka alkoi juna-aseman lähistöltä – toistan ehkä itseäni, mutta kävely- ja muu reittikyltitys Sveitsissä oli kauttaaltaan erinomaista. Jyrkästi ylöspäin kiipeävä polku seuraili vuolaana kuohuvaa metsäpuroa, ellei peräti koskea. Reitti alkoi sen rannalta, ja kulki sitä reunustavilla kallioilla ja välillä sen yli. Varustautuessani lähtöpaikalla näin kauempana kohoavalla kallioseinämällä pikkuriikkisinä pisteinä eteneviä ihmisä. Paikka näytti hurjalta. Tuonneko minä ajattelin oikeasti mennä? Reitin alku sen sijaan vaikutti kutsuvalta ja leppoisalta. Päästin paikalla jo olleen pariskunnan lähtemään ensin, vaikka he ehdottivat, että voisin mennä heidän ohitseen. Minä olin ekaa kertaa yksin ja hieman haastavalla vialla, ei minulla ollut mikään kiire.

Piakkoin havaitsin, että olisi ollut fiksumpaa mennä edeltä. Yksin etenevä liikkuu nopeammin kuin pari, saati sitten isompi ryhmä. Tämä pitää paikkansa luolassa, ja näköjään myös vialla. Helpon ja loivan alun jälkeen vastassa oli ensimmäinen haaste, hurjalla voimalla ryöpyävän vesiputouksen vierustaa nousevat tikkaat. Sain odotella hyvän tovin, kun pari kiipesi niitä ylös ottaen kuvia toisistaan. Märät ja tuuliset tikkaat olivat kyllä hienot, samoin niitä seurannut riippusilta joen yli. Vastarannalla käveltiin pätkä metsäpolkua, ja sen jälkeen takaisin joen yli toista riippusiltaa pitkin. Mitään etäisestikään samankaltaista ei Videmanetten vialla ollut, ja arvostin vaihtelua.

Joen ylittelyjä seurasi helppo polkupätkä, jonka varrella kivenkolosta kurkisteli pehmonallelauma. Polku johti aiemmin näkemäni kallioseinämän juurelle. Tikkaat nousivat sitä ylös, välillä pystysuorina, ajoittain jopa negana, niin, että sai tosissaan käyttää käsivoimiaan. Välissä oli toki myös poikkariosioita. Lehmänhäntien klippaaminen kaapelinpätkästä toiseen negalla roikkuen muistutti henkisesti liidaamista: pystysuorilla tikkailla olin tuskallisen tietoinen siitä, että jos lipeäisin, putoaisin todennäköisesti useita metrejä, ja saattaisin teloa itseni kallioon tai siitä ulostyöntyvään metalliroinaan. Mitään erityisen vaikeaa ei tälläkään vialla joutunut tekemään, vaan haaste oli ennen kaikkea pelottavuus, ei muuvien hankaluus. Pelottavuutta pääsin erityisesti pohdiskelemaan odotellessani edellämenevien matelua. Itse kiivetessä se oli kuitenkin yllättävän helppo sysätä taka-alalle.

Ylös asti kiivittyäni olin ihan täpinöissäni. Olipa pelottavaa, mutta olipa siistiä, ja aivan hyvin tehtävissä yksinkin! Whii! Takaisin kylälle palalilin suositeltua kävelyreittiä Galeries Defago -nimistä kallionkylkeen hakattua polkua pitkin. Sekin oli siisti, mutta kalpeni kyllä vian rinnalla. Matkalla bongasin myös pikkumetsähiiren, joka poseerasi minulle kiltisti ja oli soma pieni pallero.

En ollut varsinaisesti päättänyt etukäteen mitään tiettyä kävelyreittiä, jonka haluaisin täällä suorittaa. Kylältä nousi ylös viereiselle vuorelle kutsuvan näköinen köysirata, joten päätin testata sitä, ja katsoa, mitä ylhäältä löytyy. Koppi oli täynnä rapaisia pyöräilijöitä: kesällä tämä laskettelualue on suosittu alamäkipyöräilykohde. Näin kauniina päivänä paikalla oli myös paljon jalkaisin liikkuvia maisemankatselijoita. Köysiradan yläasemalla bongasin vielä ylemmäs vievän viitoitetun polun, joten kapusin sinne. Löysin itseni harjanteen korkeimmalta huipulta, josta aukeni komea 360° panoraama. Vastapäätä kohosi Dents du Midi, jonka korkein huippu olisi valloitettavissa päivän tai parin vaelluksella ilman varsinaista kiipeämistä. Siellä olisi joskus hieno käydä.

Löytämältäni huipulta lähti eteenpäin polku, joka oli merkattu jyrkkyydestä varoittavalla kyltillä. Aiemman via-suoritukseni jälkeen tämä oli suorastaan kutsu lähteä katsomaan, mikä nyt muka on niin jyrkkää. Polku osoittautui mahtavaksi! Se seuraili vuorenharjannetta sen korkeimmalla kohdalla, välillä molemmillä puolilla jyrkkä rinne tai jopa pudotus kohti alhaalla siintäviä laaksoja. Olo oli kuin maailman hallitsijalla, kaiken muun yläpuolella. Kaikkein jyrkimmissä kohdissa oli eteneminen melkein kiipeämistä, ja avuksi oli kettinkejä ja kaiteita. Kenties sille varoituskyltille oli ihan hyvät perusteet: en kyllä suosittelisi polkua maailman pahimmasta korkean paikan kammosta kärsiville.

Lopulta hieno vuorenhuippupolkuni laskeutui alemmas rinteelle, ja muuttui metsäiseksi. Arvoin kylteistä ja kartasta, mihin päin lähtisin. Val d’Illiez -niminen kylä sijaitsi junaradan varressa Champérysta takaisinpäin, joten otin sen tavoitteekseni. Matkalla melkein eksyin, kun kyltit eteenpäin sijaitsivat keskellä valtavaa kumpuilevaa niittyä, eikä ollut ollenkaan selvää, mistä polku jatkui.

Val d’Illiezissä suoritin päivän tyhmimmän mokan. Katsoin aikataulusta, ettei juna tulisi ihan hetkeen, ja päätin mennä jätskille viereiseen kuppilaan. Seurasin kelloa kärppänä, mutta kuitenkin onnistuin kuluttamaan maksamiseen niin paljon aikaa, että ehdin asemalle juuri ajoissa näkemään, kun juna ajeli poispäin. Seuraava tunnin päästä. Huoh. Ei huvittanut jäädä enää istuskelemaan kun tauonkin jo pidin, joten jatkoin parempien ideoiden puutteessa kävelyä vielä seuraavalle asemalle, Fayotin pikkuiseen metsän keskellä olevaan koppiin, mistä lopulta pääsin junaan ja Aiglen kautta Lausanneen.

3.7. Rochers de Naye

Kuvasetti

Elättelin yhä haaveita kauniista aurinkoisesta päivästä, jolloin voisin nähdä aiemmin väliin jääneet Rochers de Nayen maiseman ja murmelit kunnolla. Sen sijaan tarjolla oli edelleen sadetta ja pilviä. Lopulta päätin mennä joka tapauksessa. Heräsin aikaisin, matkasin junalla Montreuxiin, ja GoldenPassin hammasratasjunalla ylös pilvien sekaan. Jäin pois Jamanin asemalla. Kukaan muu ei noussut junasta, ja aseman viereinen ravintola oli autio remontin vuoksi. Juna katosi sumuun. Taivas ylläni oli täysin valkoinen, ja näkyvyys ympäröivään kivikkoon ja kukkuloille vain joitakin kymmeniä metrejä.

En löytänyt etsimiäni kylttejä junaradan lähistöltä, joten suunnistin kartan perusteella. Viereisen laakson pohjalta paikallistin opasteet sekä Via Ferratalle että Grottes de Nayeen, luolaan, jonka läpi kulkee vaelluspolku, ja jonka vuoksi oikeastaan olin täällä. Kyltit luolalle eivät olleet hääppöiset, mutta sinivalkoisten alppipolkumerkkien ja kartan avulla reitti löytyi.

Kun aloin jonkin aikaa käveltyäni kartan mukaan lähestyä luolaa, näin vain kallioseinän ja kiertoreitin, hienot kallion kylkeä seurailevat portaat. Kiveen oli tosin myös maalattu keltainen nuoli. Se osoitti lumikekoon. Lähempi tarkastelu paljasti, että luolan suu info- ja varoituskyltteineen oli lumen alla, heinäkuussa! Nyt oli helpompi tajuta, miksi kaikki GSL:n alkuvuoden retket olivat olleet ranskalaisiin luoliin. Pettyneenä lähdin kapuamaan portaita ylös. Nekin olivat varsin hilpeät, vaikka näköala oli pelkkää valkoista.

Portaikon keskellä kiviseinämässä oli luolakolo, jossa kyltillä kerrottiin, ettei tämä noin 30m tunneli yhdisty suureen systeemiin, vaan sitä voi tutkia vailla eksymisvaaraa. Se osoittautui ylettömän pelottavaksi. Olen kyllä odotellut luolassa yksin, mutten koskaan soololuolaillut edes pikkukolossa. Käväisin pohjalla kääntymässä. Ei se loppujen lopuksi ollut kovin kiintoisa: pieni käveltävä käytävä.

Jatkoin portaita ylemmäs, ja seuraavaksi vastassa olikin isomman luolan yläsisäänkäynti, joka ei ollut lumessa. Tämähän ei ollut käynyt mielessänikään, mutta yläkautta Grottes de Nayeen pääsi, vaikka alaovi olikin lumikasan alla. No pahus. Sinne siis! Hetken rohkeutta keräiltyäni astelin ovesta sisään, ja katossa olevasta aukosta valuneen lumen ja jään ohi syvemmälle luolaan. Ohjeistus käski kulkea alaspäin aina oikeaa, ylös vasenta laitaa seuraten. Reitti oli myös merkattu heijastimin ja muutamin kyltein, ja luolaan oli asetettu joitakin nyt jo läpiruostuneita kaiteita, ketjuja sekä yhteen kohtaan tikkaat. Merkinnöistä huolimatta tunnelma oli oikeaoppisen luolaisa, ja yksin suorastaan naurettavan pelottava.

Näin edessäni häämöttävän jotain suurta ja valkoista. Äärettömän varuillani hiippailin sitä kohti – ja kas, jäätähän se oli, pari valtavaa maasta nousevaa puikkoa. Eteenpäin johtavissa tunnelinhaaroissa ei missään näkynyt heijastinmerkkejä. En enää ollut vaellusreitillä. Koska en ollut onnistunut mistään löytämään luolan karttaa, minulla ei ollut muuta tietoa sen laajuudesta kuin kylttien varoitukset eksymismahdollisuudesta. Varovaisuuteen taipuvaisena käännyin ympäri ja etsiydyin takaisin merkitylle reitille.

Käytävä kapeni, ja jyrkkenikin hieman. Pääsin konttaamaan ja liukastelemaan alas mutaista kivikkoa. Lopulta saavutin lumikasan, josta ylöspäin katsoen näkyi kaistale pilvistä taivasta. Hätätilanteessa tästäkin olisi voinut kaivautua ulos, mutta minä käännyin ympäri ja palasin samaa tietä takaisin. Koko luolakierrokseen meni alle tunti, matkaa oli 100m korkeussuunnassa ja jokunen sata pituussuunnassa, mutta elämys oli aidon luolaisa. Luolassa aiemmin käymättömälle vaeltajalle tämä antaisi hyvän ensikosketuksen lajiin.

Ulkona oli yhä pilvistä, ja Rochers de Nayeen vielä pätkä kävelyä ylös jyrkkää vuorenrinnettä. Lopulta saavutin korkeimman, ristillä merkatun huipun. Hieman sitä alempana oli häkki, josta minua tuijotti murmeli! Olin saapunut Marmottes Paradis -murmelieläintarhaan. Siellä vietin lounastauon, ja kulutin hyvän tovin ihastellen näitä suurimpia varsinaisia oravia. Ne eivät olleet maineensa mukaisesti ujoja, vaan kovasti kesyyntynen oloisia. Syötin yhdelle kukkasia, ja katselin kun toisessa häkissä lauma rouskutti kaalia ja porkkanoita. Vilkaisin myös alppipuutarhaa. Minkäänlaista maisemaa ei näkynyt, vaan edelleen pelkkää valkoista.

Ihailtuani tarpeeksi nähtävyyksiä aloitin laskeutumisen alas laaksoon. Jyrkähkö polku vei sumun ja lammaslauman läpi kohtaan, jossa oli kaksi eri tienviittaa Montreuxiin. Valitsin sen, jossa ilmoitettu aika oli lyhyempi, mikä usein tarkoittaa jyrkempää reittiä. Pian vastaan tuli jopa varoituskyltti: vaarallinen polku, kulku omalla vastuulla. Pah!

Kyltille kyllä oli syynsä. Polku osoittautui niin jyrkäksi ja kiviseksi, että päätin laittaa kypärän päähän, kun se kerran luolan takia oli mukanani. Jyrkimmän osuuden jälkeen pilviverho alkoi harventua, ja näin vilaukselta kaukana alhaalla siintävän Genevejärven. Loppumatka sujui enimmäkseen mukavia polkuja ja välillä asfalttia pitkin. Retkeni loppupuolella pääsin vielä ihastelemaan hyvin erilaisia maisemia Gorges de Chauderon -nimisessä sademetsämäisen vehreässä kanjonissa Montreuxin yläpuolella.

Kävely Rochers de Nayesta Montreuxiin otti kaiken kaikkiaan noin neljä ja puoli tuntia. Matkaa oli 12 kilometriä, korkeuseroa yli kilometri. Kaupunki oli täynnä ihmisiä kiitos meneillään olleen kuuluisan jazz-festivaalin. Tuntui hupaisalta hiippailla siististi ja kesäisesti pukeutuneen ihmislauman läpi aivan mutaisena ja hikisenä. Päivä oli kyllä kaikin puolin niin upea ja jännä, etten ikipäivänä olisi sitä vaihtanut mihinkään festarointiin!

1.7. Sadepäivän Yverdon ja Orbe

Kuvat

Minulla oli paljon suunnitelmia tenttikauden jälkeisille vapaaviikoille, mutta ne kaikki vaativat kelvollista säätä. Ensimmäisinä lomapäivinä vettä satoi melkein taukoamatta, ja oli kylmää ja ankeaa. Jouduin siis kehittämään vaihtoehtoista ajanviettettä. Sunnuntaina 1.7. otin kohteeksi Vaudin minulle varsin tuntemattoman kolkan Orbe-joen ympäristöstä.

Aloitin kantonin toisiksi suurimmasta kaupungista, Neuchatelinjärven rannalla sijaitsevasta Yverdon les Bainsista. Yverdon vaikutti sympaattiselta pikkukaupungilta, mutta sateisena sunnuntaina se oli enimmäkseen autio, ja kaikki kaupat kiinni. Onneksi kaupungin kiinnostavin nähtävyys, Maison d’Ailleurs, oli kuitenkin auki. Vaikeasti kääntyvä ”Muualla-talo” on omistettu scifille, utopioille ja eriskummallisille matkoille (”Musée de la science-fiction, de l’utopie et des voyages extraordinaires”), ja kertoo olevansa ainoa laatuaan. Museossa on vaihtuvan päänäyttelyn lisäksi pysyvä Jules Verne -näyttely sekä tutkijoille suunnattu kirjallisuuskokoelma. Meneillään ollut vaihtuva näyttely käsitteli videopelejä. Vaikka näyttely vaikutti osittain lapsille suunnatulta, se onnistui olemaan erittäin kiinnostava ja ajatuksia herättävä.

Mainion museovisiitin jälkeen kävin kävelyllä järvenrannassa. Ainakin näin sumuisalla säällä se näytti kotoisammalta kuin suurempi Genevenjärvi vuorineen. Yverdonista siirryin kahdella junalla Orbeen, mistä tarkoitus oli kävellä Gorges de l’Orbe -nimistä joenvarsireittiä säästä riippuen joko noin 17 km Vallorbeen, tai vähän lyhyempi matka johonkin välimaaston pikkupaikoista. Sade oli Yverdonissa tauonnut hetkeksi, mutta kun aloin kävellä, se alkoi taas, ja tuntui vain yltyvän. Ei se mitään, ajattelin, minullahan oli sadeviitta ja vedenpitävät vaelluskengät. Jooh. Ei kestänyt kauaakaan kun kengistä meni vesi läpi. Sadeviitta ylsi polviin asti, joten siitä alaspäin lahkeet olivat pian läpimärät. Hupun alta ei tahtonut nähdä kaunista vehreää jokivartta, mutta jos sen nosti ylemmäs, valui vettä pitkin niskaa. Taitaa vielä olla hieman oppimista sadesään varustautumisesta.

Vaikka ajoittain kanjonimaista jokea seuraileva reitti oli kiva, totesin, etten jaksaisi talloa lätäköitä läpimärkänä sitä 4,5 tuntia, mikä oli netissä annettu reitin kestoksi. Nälkäkin alkoi olla. Päätin pitää tauon Les Clées-nimisessä pikkupaikassa, johon saapuisin ihan pian. Varmasti siellä olisi joku kuppila. Paitsi ettei ollut, vain suljettu ravintola, ja muutenkin kyläpahanen oli vielä pienempi kuin olin kuvitellut. Ei täältä varmaan pääsisi poiskaan muuten kuin kävellen. Äääh. Arvoin reittikylteistä seuraavaksi päämääräksi Bretonnièresin kylän, jossa muistaakseni piti olla ainakin bussipysäkki. Sinne oli kävelymatkaa noin 40 minuuttia.

Bretonnières oli astetta suurempi kuin Les Clées, mutta busseja sieltä ei mennyt kovin montaa päivässä. Ainoa ravintola vaikutti niin hienolta, etten kehdannut rymytä sinne mutaisena ja märkänä. Siispä valitsemaan seuraavaa kohdetta kylteistä. Onneksi Sveitsin vaellusreittikyltitys on niin hyvä, että retkeily sujuu ilman karttaakin. Romainmôtier kuulosti jotenkin tutulta, ja epäilin, että siellä olisi juna-asema. Arvioitu matka-aika kolme varttia. Siispä eespäin. Jälleen tällainen Berger-harjoitus: kävelyä läpimärkänä, nälkäisenä ja väsyneenä. Ainakin sade oli hetkeksi tauonnut.

Romainmôtierista, tai oikeammin viereisestä Croysta, löytyi kuin löytyikin lopulta juna-asema. Siellä myös selvisi, että Bretonnièresissäkin olisi ollut asema, jossa pysähtyivät tasan samat junat, jotenkin vain olin lahjakkaasti onnistunut missaamaan sen. Kiitos sähläyksen ja harhailun tulin kävelleeksi noin 15 kilsaa. Tämä ei ollut onnistuneimpia päiväretkiäni, mutta tulipa tehtyä. Enpä ainakaan lojunut kotona, vaikka satoikin.