26.8. Lisää vaihtoehtoluolia (Hennerhöhle & Eisriesenwelt)

Sunnuntaille eli viimeiselle päivällemme minä, Richard, Tor, Elina ja Jaakko olimme ilmoittautuneet retkelle virtaluolaan nimeltä Lengfeldkeller, noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä, kohtalaisen lähellä Saksan rajaa. Olin edellisenä iltana tarkistanut toimistolta, että kai se toteutuu, vaikka sää on sateinen, ja saanut vastaukseksi että kyllä. Lähdimme siis kahdeksaan pintaan ajamaan, jotta olisimme paikalla sovitusti klo 9.30. Vaan EuroSpeleon järjestelyt iskivät vielä viimeisen kerran: Bad Vigaunin aseman parkkipaikalta ajoimme toiselle parkkipaikalle, jossa lastasimme reilun kymmenen hengen porukan kolmeen autoon, ja etenimme letkana vielä vartin luolan parkkiin. Siellä, kaikkien jo vaihdettua varusteisiimme, kuulimme oppaalta, että emme itse asiassa ole menossa kauniiseen Lengfeldkelleriin, vaan pienempään, ahtaampaan, lyhyempään ja vähemmän hienoon luolaan nimeltä OLYMPUS DIGITAL CAMERAHennerhöhle. Hemmetti sentään. Tätä ei sitten voinut kukaan kertoa ennen kuin olimme ajaneet tänne puolitoista tuntia?

Tässä vaiheessa ei tietekään enää ollut järkeä todeta, että ei kiinnosta. Lähdimme siis katsomaan Kanakoloa. Sinne oli lyhyehkö lähestyminen metsäpolkua sekä jyrkkää, polutonta rinnettä, johon oppaamme laittoi apuköyden. Itse luolaretken hän aloitti pitkällä geologisella selityksellä saksaksi, ja sama paljon lyhyemmin englanniksi. Näitä luentopysähdyksiä tuli matkalla muutama lisää, lähinnä liittyen luolan seinissä oleviin piikiteisiin, jotka eivät ikävä kyllä olleet erityisen hienoja. Lengfeldkellerissä ne kuulemma olisivat paljon nätimpiä. Sepä tässä kovasti lämmitti.

Käveltävän sisäänmenokammion jälkeen meno muuttui konttaukseksi ja ryöminnäksi käytävässä, joka ei missään vaiheessa ollut erityisen ahdas tai vaikea, mutta jossa etenimme etanavauhtia. Edellämenevän takamus tuli tutuksi, ja vaikka päällä oli kaikki OLYMPUS DIGITAL CAMERAomistamani luolavaatekerrokset märkäpukua lukuunottamatta, alkoi tulla viileä. Luolan hauskinta antia olivat yksi poikkarikiipeily vesiputouksen läpi ja pari muuta kiipeilyä. Niiden päädystä löytyi hieno virtakammio, jonka yhtä seinää alas kuohuva iso vesiputous olisi ollut tie syvemmälle. Osa ryhmästä vapaakiipesi siitä ylös ja vähän matkaa eteenpäin. Minäkin tapailin otteita, mutta edellisen luolan pudotuksesta pelästyneenä päätin lopulta jättää väliin. Sen sijaan odotin kylmässä ja pimeässä. Fiilis ei ollut varsinaisesti katossa.

Lue loppuun

Mainokset

30.7. Pierre-Saint-Martin ja Pic d’Arlas

IMG_6735Eka täysi päivä PSM-ekspeditiosta valkeni pilvisenä ja sumuisena, ja kun vähän yhdeksän jälkeen lähdimme leiristä kohti Pierre-Saint-Martinin (tuttavien kesken PSM) solaa, oletin sään olevan ylhäällä sama. Vaan puolisen tuntia ajettuamme putkahdimmekin ulos pilvestä mitä aurinkoisimpaan pilvettömään päivään. Allamme ja takanamme laaksot olivat pilvien peitossa, mutta ylhäällä, PSM:n laskettelukeskuksen liepeillä, oli täydellisen kaunis kesä. En ollut tajunnut odottaa näin suurta eroa, joten minulla ei tietenkään ollut esimerkiksi aurinkorasvaa mukana. Sain sitä paremmin varautuneelta kaverilta, mutta en kuitenkaan tarpeeksi, kuten myöhemmin kävi ilmi.

IMG_6745SWCC:n neljän auton karavaani eteni korkeimpaan asfalttipintaiseen paikkaan mitä löysimme, ja siitä ylemmäs rinteisiin jalkaisin. Neljä meistä oli vain roudareina, ja kaksi tiimiä oli menossa maan alle. Ensimmäinen porukka lähtisi riggaamaan Tête Sauvagea, luolaston suosituinta köysisisäänkäyntiä. Sinne oli noin puolen tunnin kävely, ja kolo löytyi varsin helposti, vaikka sitä ei enää peittänytkään hassu vanha puutorni, joka siinä oli ollut SWCC:n edellisellä ekspeditiolla vuonna 1995. Kun ykköstiimi jäi varustautumaan köysioperaatiotaan varten, muu lauma jatkoi kohti seuraavaa sisäänkäyntiä.

Lue loppuun

10.7. Rothorn ja Brienzergrat

Ylös ennen kahdeksaa, nopea aamiainen, ja junaan! Vaikka IMG_3822Brienz ei linnuntietä olisi valtavan kaukana Bielistä, sinne pääseminen vaati neljä junaa. Bielistä Berniin, missä katselimme vähän maisemia, koska vaihtoaikaa oli puolisen tuntia, sieltä Interlaken Ostiin, Interlakenista Brienziin, ja Brienzistä ylös vuorelle kalliilla mutta erittäin söpöllä ja tunnelmallisella höyryveturilla! Se eteni ylämäkeä hitaasti ja meluisasti ja oli aivan mainio. Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta, ja maisemat muuttuivat vähitellen metsäisistä niityiksi, ja lopulta upean jylhiksi vuorenhuipuiksi.IMG_3812

Ylhäällä pidimme aluksi evästauon, koska matka oli vienyt niin paljon aikaa, että kello oli jo noin yksi. Rothornin yläasema ei ollut aivan huipulla, joten seuraavaksi halusin tietenkin kavuta sinne. 2,3 kilometrin korkeudesta oli aivan mielettömän upeat näkymät yli ympäröivien alppimaisemien ja alas järvelle. Vau. Tätä varten olin Sveitsiin taas kerran tullut, ja aina se on yhtä huikeaa! Harmitti jo nyt, ettei vuoripäiviä olisi tätä enempää.

Lue loppuun

5.8. Col du Coq – Dent des Crolles (2062 m) – Bellefont – St-Pierre-de-Chartreuse – Martinière

Keskiviikkona oli suuri de- ja reriggauspäivä: yksi joukkue lähti valokuvaamaan ja purkamaan köysiä Glaziin, toinen korjaamaan köysitilannetta Guiersiin. Kumpikaan tarjolla olleista retkistä ei oikein inspiroinut, päivät alkoivat käydä vähiin, enkä ollut vielä vieraillut luolaisan vuoremme Dent des Crollesin huipulla. Päätin siis omistaa toPolku Dent des Crollesilleisenkin päivän kävelyretkeilylle.

Aamuyhdeksän paikkeilla sain kyydin Col du Coqiin Glaziin menevältä tiimiltä. Heidän jäädessään vaihtamaan luolavermeitä minä heitin kevyen repun selkääni ja lähdin jälleen kerran etenemään tuttua polkua metsän läpi ja Pré qui Tuen siksakkeja ylös. Kävely oli huimasti kevyempää ilman kymmentä kiloa luolakamaa selässä, ja vaelluskengät olivat roimasti paremmat jalkineet kuin kumisaappaat. Risteyksessä, josta aina aiemmin olin kävellyt vasemmalle kohti Glazia, lähdin nyt oikealle, kohti Pas de l’Œillea, nopeampaa tietä vuoren laelle.

Polku oli jyrkkä, ja vaati välillä hieman käsienkin käyttöä. Yhdessä kiipeilyssä oli jopa vaijerinpätkä. Muita kulkijoita oli kohtalaisen aikaisin ja arkipäivänä melko vähän. Yhä ylemmäs noustessa ympäristö muuttui kivisemmäksi, ja maisema kauas alas ja ympäröiville vuorille aina vain huikeammaksi. Saattoipa hyvinkin olla reissun paras näkymä.

Lue loppuun

2.8. Martinière – Charmant Som (1867 m) – Martinière

SuuntaSunnuntaille luvattiin oikein mainiota kävelysäätä: aurinkoa ja jonkin verran pilviä, lämpötila 25 asteen kieppeillä. Siispä päätin toteuttaa haaveeni pitkästä vaellusretkestä yksin, kohteena Charmant Som, yksi leirintäalueelle näkyvistä vuorenhuipuista, jonka luo vievän polun olin torstaina paikantanut. Pakkasin mukaan vettä ja evästä, ja puoli yhdentoista paikkeilla aloitin nousuni kohti huippua. Martinièren leirintäalue sijaitsee 885 metrissä, joten 1867 metriselle vuorelle kavuttavaa olisi melkein 1000 metrin verran.

Polku alkoi mutaisena ja metsäisenä, ja jatkui sellaisena ensimmäiset pari kilometriä, oikeastaan aina noin 1500 metrissä sijaitsevaan Le Colletiin saakka. Muita kulkijoita oli vähän: pari alaspäin kipittävää polkujuoksijaa, ja kaksi pariskuntaa matkalla ylös kuten minäkin. Metsä muistutti paljon kotimaista kuusikkoa – villivadelmia kasvoi runsaasti – mutta oli toki huomattavasti jyrkempi kuin mikään rinne Suomessa. Polku sahasi siksakkia edestakaisin. Ylempänä alkoi ajoittain näkyä kalkkikivikkoa metsän seassa.

Lue loppuun

3.7. Schweifinen Klettersteig & turistina Gornergratissa

Torstaiaamuna aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ja ikkunan takana kohosi Matterhorn kaikessa jylhyydessään. Ero edellispäivään oli käsittämätön. Siispä kävelimme keskustaan vuokraamaan valjaat ja lehmänhännät, ja etsiydyimme läheiselle Schweifinenin via ferratalle. Reitin alun löytäminen oli haastavaa, kun kyltitys oli vähän mitä sattuu, ja matkalla piti myös väistellä siimaleikkuriukkeleita. Osuimme kuitenkin kaapelin alkuun, ja vaihdoimme vermeet päälle.

Schweifinen Klettersteig, joka myös Mammut Klettersteigina tunnetaan, sisälsi kolme varianttia, A-C, joista ensimmäinen oli helpoin ja lyhyin. Harkinnassamme oli joko se tai keskivaikea B-variantti. Mirille tämä oli ensimmäinen via ferrata, ja molempia vaivasi jo jonkinmoinen reissu-uupumus. Aurinko porotti kalliolle todella kuumasti.

Lue loppuun

1.7. Höhenweg Saas-Fee – Grächen

Tiistaille oli alkuperäisissä suunnitelmissani kävely Saas-Feestä Grächeniin. Koska Mirin polvet olivat ottaneet osumaa alkureissun kävelyistä, päädyimme jakautumaan: minä suorittaisin pitkän kävelyn yksin, Miri siirtyisi kylästä toiseen julkisilla. Hieman soolokävely huolestutti, koska annetut kestoarviot vaihtelivat välillä 6-10h, eikä reitin varrella olisi lainkaan asutusta. Aamulla sää kuitenkin vaikutti niin aurinkoiselta, että tyhmää olisi ollut jättää tilaisuutta väliin.vuoriselfie

Kohtalaisen ajoissa ylös ja aamiaiselle siis, ja ruokakaupan kautta kohti kylän laitaa, mistä aloitin vaellukseni noin klo 9. Reiti kulki pitkän tovin ystävällisen loivasti nousevaa metsäpolkua. Nousu tuntui miellyttävän kevyeltä, kun olin voinut jättää raskaan rinkkani Mirille ja ottaa paljon kevyemmän kuorman. Metsä muuttui vaivihkaa harvemmaksi, ja lopulta kävelin ruohikkoisessa rinteessä, jossa puita oli vähän. Aurinko paistoi kirkkaana siniseltä taivaalta, vaikkakin vasemmalla Balfrinin huiput olivat synkkien pilvien peitossa.

Lue loppuun